Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

 

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Englanninkielinen alkuteos The Little Shop of Happy Ever After (2016)

Suomentanut Paula Takio

Gummerus 2020

360 s.

Tässä on kirja, joka oli minulle samaan aikaan monin tavoin ärsyttävä että monin tavoin ihastuttava.

Nina Redmond on 29-vuotias kirjastonhoitaja Birminghamista. Hän on töissä pienessä sivukirjastossa, joka on nyt päätetty lakkauttaa. Nina joutuu hakemaan työpaikkaansa uudelleen, mutta ei tee sitä täydellä sydämellä. Hänellä ei ole mitään kiinnostusta työskennellä mediakeskuksessa, jossa somepresenssi ynnä muu on tärkeämpää kuin asiakkaiden auttaminen heille oikeiden kirjojen valinnassa. Niinpä Nina alkaa pohtia muita vaihtoehtoja. 

Kun Skotlannissa tulee myyntiin isokokoinen pakettiauto, Nina alkaa haaveilla liikkuvasta kirjakaupasta. Hän tiedostaa, että unelma ei ole se kaikista järkevin, mutta ei pääse siitä irti. Hän saa ystäviltään sekä kannustusta että varoituksia, mutta päättää toteuttaa haaveensa. Ei ole kuitenkaan helppoa irtautua Birminghamista ja asettua Skotlantiin, eikä ole helppoa ottaa asiakkailta rahaa heidän haluamistaan kirjoista. Ihmissuhdekoukerot ovat tietenkin mukana sotkemassa asioita entisestään.

Edwin ja Hugh hihittivät. Nina arveli, että kylässä ei ollut ollut niin paljon toimintaa vuosiin.

”Se on iso auto”, Wullie jankutti.

Nina huokaisi epätoivoisena, ”Saisinko nyt vain ne avaimet? Minähän kirjoitin sähköpostiakin.”

”Niin kirjoitit, mutta en minä tajunnut, että sinä olet tyttö.”

”Minun nimeni on Nina.”

”Niin, mutta se on vieras nimi. Voisit olla vaikka…”

”Wullie”, Alasdair keskeytti ja hänen tuikkiva katseensa muuttui tuimaksi. ”Kuulepa nyt. Tämä nuori nainen on tullut pitkän matkan takaa sinun autoasi katsomaan. Sinä yrität myydä sitä. En ymmärrä, mikä tässä nyt on ongelma.”

”En halua, että tyttö romuttaa sen”, Wullie parahti. ”Tyttö ottaa ja kuolee kolarissa ja minä olen entistä enemmän ongelmissa. Enkä kaipaa lisää ongelmia.

”En minä aio sitä romuttaa!” Nina huudahti.

”Oletko ajanut paljon pakettiautoja?”

”No, en nyt sanoisi, että paljon, mutta -”

”Mikä auto sinulla on nyt?”

”Mini Metro…”

Wullie hörähti.

”Wullie, jos et ala olla ihmisiksi tätä nuorta naista kohtaan, en anna sinulle yhtään tuoppia.”

”Älä nyt viitsi, olen ollut jalkeilla seitsemän tuntia.”

Alussa olin vähän ärsyyntynyt Ninaan. Kirjastonhoitajana pidin hänen omistautumistaan työlleen liioiteltuna. Hän vaikutti kirjallisuuden kliseiseltä kirjastonhoitajalta, eläkeiän ylittäneeltä hiirulaiselta, ei suinkaan kolmekymppiseltä. Ja vaikka mediakeskus esitetään melkoisena paholaisena, Ninan pelko ja vastenmielisyys sitä kohtaan tuntui sekin aivan liialliselta. Kirjastolainen antaa ojennuksen myös kääntäjälle, ei puhuta suurikirjaimisista kirjoista vaan isotekstisistä. 

Mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sen enemmän aloin pitää Ninasta. Hänestä löytyy sittenkin ytyä ja päättäväisyyttä, eikä hän anna skotlantilaisten kävellä ylitseen. Hänen suhteensa pakettiautoon - suoranainen suojelunhalu - on ihan mahtava. 

Skotlanti kuvataan kauniina mutta kaunistelematta. Esimerkiksi sää on ajoittain armoton. Ympäristönkuvausta on varsin paljon, mikä on hyvä asia. En jaksaisi lukea pelkkää ihmissuhteiden vatvomista, joten on hyvä että maisemat saavat ison roolin. Pienten kylien idyllisyys korostaa taakse jääneen Birminghamin kasvottomuutta ja tylyyttä.

Rakkaustarinoita kirjassa riittää myös, ja ne ovat kovin ennalta-arvattavia. Viimeiset 50 sivua ovat aivan liian siirappisia minun makuuni. Sen sijaan aiemmat tapahtumat ovat sopivan keveitä, ja etenkin ohi kulkevaan tavarajunaan liittyvät ovat mukavan persoonallisia. Vaikka monet viihdekirjallisuuden kliseet toteutuvat, tarinassa on iskevää huumoria tasapainottamassa tilannetta. 

Kaikkinensa siis viihdyin kirjan parissa, vaikka ne viimeiset 50 sivua saivatkin kiristelemään hampaita. Se annettakoon anteeksi. 

En ole lukenut Colganin muita kirjoja, kiinnostaisi kyllä tietää onko muissa vastaavaa huumoria. Jotkut tilanteet kun menivät suorastaan absurdeiksi, mikä tässä tapauksessa on vain plussaa. 

Tätä on luettu paljon, arvioita löytyy esimerkiksi blogeista Olen lukenut ja luen edelleen, Paljon melua kirjoista ja Lukutoukan luetut sivut. 

Annette Hess: Tulkki

Annette Hess: Tulkki

Saksankielinen alkuteos Deutsches Haus (2018)

Suomentanut Pirkko Roinila

WSOY 2020 

361 s. 

On vuosi 1963 Frankfurtissa. Toinen maailmansota on päättynyt jo jonkin aikaa sitten, ja ihmiset ovat jatkaneet elämää. Sota ei kuitenkaan ole unohtunut. On alkamassa oikeudenkäynti sotarikoksiin liittyen, ja Eva Bruhns päätyy oikeuteen puolan kielen tulkiksi. Hän näkee ja kuulee asioita, jotka järkyttävät hänen perusturvallisuuttaan vakavasti. Hän alkaa muistaa asioita lapsuudestaan ja tajuaa olleensa lähempänä kuin uskoikaan. Hän kyseenalaistaa niin itsensä, sisarensa kuin vanhempansa. Evan kihlattu näkee, mitä oikeudenkäynti tälle tekee, ja yrittää estää Evan työskentelyn. Eva ei kuitenkaan anna periksi, asia on hänelle tärkeä, ja mikäli mies ei tätä ymmärrä hän saa lähteä.

Sodan muistot ja kokemukset ovat arpeuttaneet ihmisiä, eikä asioista ole kodeissa puhuttu avoimesti. Niin Eva kuin kihlattu Jürgen joutuvat kohtaamaan palasia vanhempiensa menneisyydestä. Kaikkia asioita ei voi unohtaa vaikka haluaisi, eivätkä menneisyyden haamut lepää rauhassa. Vaikka asioita ei paljastu paljoa, ne vähätkin riittävät repimään Evan hajalle.

Eva tulkkasi kysymyksen. Vastauksen sijasta Anna Masur alkoi kääriä väljän, harmaan jakkupukunsa hihaa ja kiskoi sen jälkeen vaalean puseronhihan ylös. Samalla hän taivutti kyynärvarttaan Evaa kohti, niin että tämä saattoi erottaa numeron ja tulkata sen. Jo siinä vaiheessa, kun lukusarja ilmestyi numero numerolta hihan kätköistä, Evan valtasi suunnattoman voimakas tunne, joka kumpusi vatsan perukoilta: Tuon minä olen nähnyt ennenkin. Minä olen jo kerran kokenut tämän hetken. Taas yksi déjà vu. Mutta tällä kertaa se ei haihtunut. Päinvastoin - se voimistui. Kun Eva alkoi luetella numeroita saksaksi, hän kutistui kuin Liisa, joka puraisi taikasientä siinä lastenkirjassa, jonka hän ja Stefan olivat jättäneet pian kesken, koska kumpikaan ei pitänyt siitä. Evasta tuli pikkutyttö, ja hänen vieressään seisoi valkotakkinen mies, joka kääri hihansa ylös ja näytti hänelle numeroa kyynärvarressaan. Mies puhui pikku Evalle ystävällisesti. Eva istui pyörivässä tuolissa. Ilmassa oli saippuaa ja palaneiden hiusten haju. Valkotakkinen mies luetteli numerot. 24981. Eva näki hänen suunsa, rusehtavat hampaat, pienen parran, huulet, jotka muotoilivat sanoja. Puolaksi. Hän näkin kristallinkirkkaasti ja ilman epäilyksen häivääkään miehen seisovan edessään. Yhtäkkiä hänen vasemman korvansa yläpuolella tuntui sellainen kipu, että hänen teki mieli huutaa, ja samalla hän tiesi: se oli tapahtunut oikeasti. ”Tyttö kulta? Ettekö voi hyvin?” joku kysyi hiljaisella äänellä. Eva palasi todellisuuteen vasta, kun Anna Masur laski kätensä kevyesti hänen kyynärvarrelleen. Eva kohtasi kysyvän katseen, joka oli täynnä surumielistä ystävyyttä. Silloin myös tuomari puuttui puheeseen: ”Haluatteko pitää tauon, neiti Bruhns?” Eva katsoi Davidiin, joka oli noussut puoliksi seisomaan, huolissaan ha kärsimättömänä, ikään kuin olisi odottanut hänen pyörtyvän millä hetkellä tahansa. Mutta Eva ryhdistäytyi ja sanoi mikrofoniin: ”Kiitos. Kaikki kunnossa.” Hän alkoi tulkata Annan todistajanlausuntoa.

Epäröin tarttua kirjaan, ajattelin että jaksanko taas yhtä natsiaikaan liittyvää kirjaa, jaksanko taas käydä läpi Auschwitzin kauheuksien raportointia. Hess on käyttänyt lähteenä oikeita dokumentteja oikeudenkäynnistä, ja käyttänyt joitain suoria sitaatteja. Oikeudenkäynti on kuitenkin sen verran pienessä osassa, että lukeminen ei ole liian raskasta. Lisäksi osa oikeussalin tapahtumista liittyy esimerkiksi henkilöiden kuvaamiseen ja Evan tulkkaustyöhön, jolloin syyttäjän, syytettyjen ja puolustusasianajajien puheenvuorot jäävät maltillisen mittaisiksi. Mielestäni on hyvä, että Hess ei vyörytä lukijan päälle satoja sivuja kauheuksia, vaan painopiste on Evassa, hänen ajatuksissaan ja tunteissaan. Tarina pysyy inhimillisenä, eikä lukemisesta jää paha olo.

Mietin lukiessa, että nyt, 50 vuotta tarinan aikaa myöhemmin, monissa perheissä sota-aikaa käydään yhä läpi. Jatkuvasti ilmestyy uusia kirjoja, joissa kirjoittaja kertoo isovanhempansa, naapurinsa tai jonkun muun tarinan. Sodan kokeneita ei ole enää paljoa hengissä, joten muistojen tallentamisella on kiire. Hessin kirja pohjautuu todellisiin dokumentteihin, mutta on selkeästi fiktiota. Sekä parin vuosikymmenen aikaviive että päähenkilön ammatti tulkkina ovat hyviä ratkaisuja. Evan kosketus sota-aikaan on tapahtunut lapsena, eli se on hänelle alkuun etäinen asia, hiipien kuitenkin yhä lähemmäs. Tarinassa oikeudenkäynti tuo esiin, että syyllisiä on etsitty, syytetty ja tuomittu vielä pitkään aktuaalisten tapahtumien jälkeen. Samalla se laittaa sekä Evan että lukijan pohtimaan, miten uhrit, syytetyt, mutta myös tavalliset rivikansalaiset ovat pystyneet jatkamaan elämää kaiken tapahtuneen jälkeen. Pitääkö jälkipolvien tuntea syyllisyyttä vanhempien ja isovanhempien teoista? Millaista elämä on sen jälkeen, kun on ainoana perheestään jäljellä?

Hess tuo tulkillaan genren fiktiivisiin kirjoihin yhden erilaisen näkökulman, ja onnistuneen sellaisen. 

Tulkki on luettu myös esimerkiksi blogeissa Leena Lumi, Kirjojen kuisketta ja Annelin lukuvinkit.

Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää

 

Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää

Ranskankielinen alkuteos La vraie vie (2018)

Suomentanut Saara Pääkkönen

WSOY 2021

189 s.

Mietin, oliko meillä koskaan ollut yhtään onnellista hetkeä yhdessä.

Huh, nyt käsiin osui hurja kirja! Takakansiteksti vihjaa, että ikäviä asioita on luvassa, mutta silti sisältö yllätti minut todella. Alusta asti kuviossa on perheväkivaltaa, joka pahenee koko ajan. Perheen isä on fyysisesti isokokoinen ja psyykkisesti hallitseva hahmo, joka usein etsii etsimällä syitä pahoinpidellä vaimoaan. Nimetön päähenkilö on tyttö, joka ajattelee äitiään tahdottomana amebana. Tyttö ihmettelee, miten vanhemmat ovat koskaan päätyneet yhteen. Isä katsoo televisiota ja juo viskiä, äiti hoitaa vuohia. Pikkuveli Gilles on tarinan alussa niin normaali, kuin väkivaltaisen kodin lapsi saattaa olla. Mutta kun hän näkee kauhean onnettomuuden, hän muuttuu ilottomaksi, tunteettomaksi. Vuosien kuluessa Gilles alkaa vaikuttaa yhä häiriintyneemmältä. Tyttö puolestaan keskittyy kouluun, etenkin luonnontieteisiin. Hän haluaa kehittää romuautosta koneen, jolla voi Paluu tulevaisuuteen -elokuvan tyyliin matkustaa ajassa. Hän haluaa palata aikaan ennen onnettomuutta, hän haluaa saada veljensä takaisin ennen kuin tämä katoaa häneltä kokonaan. 

"No mitä?"

Valahdin hervottomaksi. Isä tiiraili minua olohuoneen oviaukosta. Katsoin häneen. Ruumiini muuttui suureksi verilammikoksi, joka ryöppysi putouksena portaita alas. Jäljelle jäi vain kaksi lattialle pudonnutta alastonta silmämunaa, jotka katsoivat isään. Yhtäkkiä käsitin, miltä äidistä täytyi tuntua kun isän raivo yltyi. Yhtäkkiä käsitin, millaista on olla ameba. Olisin tuhat kertaa mieluummin ollut ameba kuin kärsinyt kohtalon, jota isä minulle kaavaili. Suustani ei tullut äännähdystäkään. Eiväthän verilammikot puhu. 

Tämä on kirja, joka vetää aika lailla sanattomaksi. Koska sivuja on vajaat pari sataa, tunnelma kiristyy kiivaaseen tahtiin eikä lukijalla ole yhtään aikaa hengähtää. Toisaalta haluaa lukea nopeasti eteenpäin päästäkseen loppuun, saadakseen selville miten perheen käy. Toisaalta pelottaa lukea, kun ei yhtään osaa kuvitella mitä vielä on tulossa. 

Perheellä ei ole yhteisiä ilon hetkiä, mutta tytöllä sentään jotain. Hän on erittäin hyvä luonnontieteissä, ja opiskelee - isältä salaa tietenkin - professorin luona edistyneenpää fysiikkaa. Se on hänelle helppoa, ja hän uskoo pystyvänsä rakentamaan aikakoneen. Teini-ikään tultuaan hän alkaa kiinnostua naapurin miehestä, ja saa tältä vastakaikua. Hän pääsee oikeastaan päivittäin tilanteisiin, joissa kotiasiat voi unohtaa hetkeksi ja tulevaisuus näyttää mahdolliselta. 

Kansiliepeestä luin, että kirjasta on tekeillä elokuva. Nyt tuntuu siltä, että en halua nähdä sitä. Oikeaa elämää on syvästi järkyttävä tarina, jonka visualisoimista en kaipaa sen enempää kuin mitä lukiessa päässäni näin. 

Vaikka tarina on karu, lukemisesta jäi myös olo että jestas, onpa hyvä kirja! Ajattelin ottaa tämän mukaan lukiolaisten kirjavinkkauksiin, ehkä myös yläkouluun. Yhtä karuja mutta vaikuttavia lukukokemuksia ovat tarjonneet esimerkiksi Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo sekä Sergio Augusto Sánchezin Sade piiskaa asfalttia.

Löysin kirjasta postaukset blogeista Annelin lukuvinkit, Lukutuulia ja Kirja vieköön. 

Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä

 

Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä

Kuvittanut Johanna Ahopelto

Tuukka Ahopelto 2021

104 s.

Kirjailijalta saatu arvostelukappale

Olin juuri lukenut Ankin kirjablogista postauksen Tuukka Ahopellon omakustanteesta Roiskeita ajan taustapeilissä ja ajatellut, että kirja vaikuttaa kiinnostavalta, niin eikös sähköpostissani odottanut viesti kirjailijalta. Sain kirjan jokunen viikko sitten, ja olen sitä lueskellut vähän kerrassaan. Sivuja on vain 104, joten periaatteessa kirjan olisi voinut ahmaista kerralla, jotenkin kuitenkin koin itselleni sopivammaksi lukea muutaman kertomuksen / kuvauksen kerrallaan. 

Ahopelto kirjoittaa havaintoja arkisista asioista ja tilanteista, tunnelma on rauhallinen ja tekstin parissa on helppo viipyä. Muutamat kuvaukset ovat liiankin rauhallisia, olisin kaivannut niihin jotain yllättävää, jotain millä ne erottuisivat joukosta. Kieltä olisi voinut paikoin tiivistää, ehkä jättämällä pois osan sellaisista sanoista kuin tosin, vain, näin ollen, sentään. Toisaalta on tilanteita kuten Mies nro 12, jossa lukija riemastuu että kuinka jonottamisesta voi kirjoittaa näin kiinnostavasti. Jaettu ykkössuosikkini edellä mainitun kanssa on Kaatopaikalla, jossa tavaroiden kierrättäminen menee varsin jännittäväksi. Siihen olisin halunnut toisenlaisen lopun, voi niin toivoin että henkilö olisi tehnyt toisin. No, aina ei saa mitä haluaa ja sen kanssa minun on nyt vaan elettävä :) 

Ahkio vetäjineen liukuu hitaasti ylös tien varteen, ja minä jään katselemaan perään. Tunne on jollain lailla helpottunut, mutta samalla surullinen. Painan ulko-oven kiinni, niin kiinni kuin sen saa menemään, ja lähden laahustamaan autolleni päin. Paluumatka on helpompi, tämän tunnin aikana kun tätä tietä ovat luultavasti tallanneet useammat ihmiset kuin vuosiin. 

(Lumisen torpan maustekaappi)

Sisälle päästyäni ja hyllyjen välissä pyöriessäni katseeni osuu riviin kuvitettuja wc-paperirullia, yhdessä on kuvituksena punaisia sydämiä.

Rullallinen rakkautta. Punaisen sydämet rakkauden symboleina puhtaan valkealla taustalla, odottavat vain tulevansa hierotuksi vasten vaihtuvia persereikiä ja päätyvänsä huuhdottuina kaupungin viemäreihin. Niin oli käydä minullekin, mutta saatoin nyt täpärästi välttää viemärit.

(Rullallinen rakkautta)

Kirja koostuu kahdestakymmenestä kertomuksesta / luvusta / mininovellista / millä ikinä nimellä niitä haluaa kutsua, joissa ollaan yhdessä tilanteessa, mutta joissa kuitenkin käsitellään henkilön elämää tai yhteiskuntaa laajemminkin. Uutta lukua aloittaessa lukija ei koskaan tiedä, missä hän on muutaman sivun päästä. Yksittäiset hetket laajenevat kokoaan isommiksi, herätellen lukijaa pohtimaan asioita. Tunnelma on usein melankolinen mutta ei toivoton.

Niin, taivas on hiljentynyt. Joskus lintuparvien värähtelevää tanssia pääsi ihastelemaan jopa useita kertoja päivässä, mutta hiljalleen taivaiden tanssikerrat ja parvet harvenivat, kunnes lopulta katosivat lähes kokonaan. Ennen tiluksillani pyrähtelivät lentoon kymmenet kirjekyyhkyset, ja niiden kujerrus kantautui kauas. Nyt lakka on autioitunut. Päivän rutiinina kuitenkin kierrän kadonneiden kyyhkysten asuinsijat. Olen määrätietoisesti päättänyt pitää ne kunnossa, siitä huolimatta, että viimeinenkin lintu katosi jo monta aikaa sitten. Kunnostustyöt eivät tietenkään aivan päivittäisiä toimia vaadi, kun eivät linnut täällä ole sotkemassakaan.

(Hiljaisen taivaan tuijottaja)

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

 

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Kansi Tuuli Juusela

Otava 2021

314 s.

Ilmastonmuutos on ollut aiheena jonkin verran myös kaunokirjallisuudessa, usein niin että tapahtumia on kuvattu sen jälkeen kun maailmaa on kohdannut kauhea tulva tai kuivuus tai muu katastrofi. Inkeri Markkula lähestyy aihetta hienovaraisesti, kuitenkin niin että teema on vahvasti esillä pitkin matkaa. 

Unni on jäätikkötutkija, joka tekee mittauksia Baffininsaaren Penny-jäätiköllä. Joka vuosi jäätä sulaa enemmän kuin mitä sitä muodostuu, ja Unni haluaa selvittää sulamisnopeuden. Keltaiset kumiankat putoavat jääkaivoihin kulkeakseen sulamisvesien mukana ja kertoakseen myöhemmin Unnille, mitä jäätiköllä on meneillään. Tutkimuksen ohessa Unni pyrkii selvittämään, mitä tapahtui Jonille, jonka kanssa hän vietti edellisvuonna saarella lyhyen aikaa. 

Toisaalla seurataan Jonia ja hänen elämänsä kipupisteitä. Adoptoituna hän on ollut epätietoinen biologisten vanhempiensa kohtalosta. Kun hänelle koittaa mahdollisuus matkustaa vanhempiensa jäljille, hän ei ole varma uskaltaako kohdata totuuden.

Tarinaa seurataan myös muutaman muun henkilön kautta, joilla jokaisella on omat kipeät kokemuksensa. 1960- ja 1970-luvun taite ei ole onnellista aikaa Grönlannin alkuperäiskansalle, ja silloin tapahtuneet asiat kulkevat varjona tarinan nykyhetkeen asti. 

"Tahdon tutkia sellaista mikä katoaa", vastasin.

"Miksi?"

"Koska aikaa on niin vähän. Ja meidän pitää saada talteen kaikki se tieto mitä jäätiköissä on. Ajattele, kaikki se lumi ja vesi joka jäätikön pinnalle sataa, puristuu osaksi jäätikköä, tallentuu sen kerroksiin. Ja jokainen kerros varastoi tietoa siitä minkälainen ilmasto sillä hetkellä oli, minkälaisia hiukkasia ilmakehässä lenteli, minkälaista kasvillisuus oli. Niitä kerroksia tutkimalla me voidaan lukea maailmaa jopa neljäsataa tuhatta vuotta taaksepäin."

"Neljäsataa tuhatta!" Jon hämmästyi.

Tunsin rinnassani ilon läikähdyksen. Olin tehnyt häneen vaikutuksen. 

"Mutta jonakin päivänä sitä ei enää ole", jatkoin. "Penny-jäätikkö ohenee joka kesä, ja vauhti vain kiihtyy. Jonakin päivänä, yhtenä lyhyenä hetkenä se mitä jäätiköstä on jäljellä humahtaa mereen ja satoja tuhansia vuosia historiaa hajoaa molekyyleiksi. Kun sitä miettii, tuntuu kaikki muu kovin merkityksettömältä."

Tarina on hurjan koskettava, siinä ihmiset kohtaavat paljon ja isoja vääryyksiä. On kiusaamista, yksinäisyyttä, juurilta irrottamista sekä niiden etsimistä, alkuperäiskansojen huonoa kohtelua, pakkosopeutumista valtaväestöön... Lisäksi on ympärillä väijyvä ilmastonmuutos. Onneksi mukana on kuitenkin rakkautta ja lämpöä, jotta tarina ei mene liian synkäksi.

Markkula on pohjoisen luonnon tutkija, ja asiantuntemus näkyy. Unnin jäätikkötutkimukset ja luonnon kokemat muutokset on kuvattu tarkasti ja kiinnostavasti. Kieli on kaunista ja elävää, lukiessa pystyin hyvin kuvittelemaan itseni mukaan niin railoon kuin lumen piiskaamalle kylätielle, junamatkalle pohjoiseen kuin jäätikölle maailman reunalle.

Hieno kirja, haikeansurullinen mutta tavattoman kaunis. Tämän lukeminen jättää pysyvän jäljen sydämeen ja mieleen. 

Maa joka ei koskaan sula on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Luetut.net.

Turun kirjamessut 2021

 

Terveisiä Turusta! Olipa ihanaa päästä kirjamessuille, vaikka harmikseni olinkin siellä vain yhden päivän. 

Lähdimme puolisoni kanssa Turkuun perjantaina töiden jälkeen. Oli vähän pakko tulla illalla ja olla hotellissa yötä, sillä Tampereelta ei tullut julkisia kulkuneuvoja lauantaina riittävän aikaisin, olisimme olleet Turussa vasta puoliltapäivin. Varasin siis yöpymisen hotelli Harrietiin, huone oli halpa ja ilman aamiaista mutta ajattelin että ei sen väliä, kun saavumme Turkuun iltakahdeksalta ja lähdemme aamulla. Saapuessamme hotelliin vastaanotossa ei ollut ketään, ohikulkija sanoi että siinä ei ollut ollut ketään koko päivänä. Luukun edessä oli kasa avaimia, mutta en tiennyt onko joku niistä meille, koska en ollut saanut hotellista viestiä, vain Bookingista varausvahvistuksen. Lähistöllä hengaili henkilö, joka osoittautui henkilökunnan jäseneksi. Näytin hänelle varausvahvistusta, mutta hän ei osannut sanoa tai tehdä muuta kuin soittaa jonnekin, puhuttuaan hetken hän antoi puhelimen minulle ja kerroin kuka olen ja millaisen huoneen olen varannut. Annettuani puhelimen takaisin siitä ilmeisesti loppui akku, sillä henkilö touhusi tovin etsien laturia, ja soitti sitten uudelleen. Sen jälkeen saimme avaimen. Olimme jo menossa huoneeseen kun henkilö vielä huuteli perään ulko-oven ovikoodia, sen kanssa oli myös vähän hakemista (koska hän oli ensimmäistä päivää töissä) joten kokeilimme koodin toimimista niin että toinen pysyi sisällä. Huone oli muuten siisti, mutta naulakossa roikkui pyyhe. En tutkinut oliko se käytetty, oletan niin, koska kaksi muuta pyyhettä oli taiteltu nätisti sängylle. Kylpyhuoneesta löytyi partahöylä, lähes tyhjä shampoopullo ja (eri merkkiä oleva) hoitoainepullo, joiden oletan olleen aiemman vieraan jäljiltä. Kylpyhuoneen kaksiosaisessa lampussa oli valo vain toisella puolella, eikä telkkarin kaukosäädinkään toiminut. Ei siis erityisen mieltäylentävä hotellivierailu, olinkin iloinen että viivymme vain yhden yön. Lähtiessä jätin avaimen luukun eteen, missä yhä oli kasa avaimia, en tiennyt minne se olisi kuulunut jättää sillä missään ei ollut ohjeita. 

Onneksi itse messuilla oli oikein miellyttävää! Saavuimme alueelle vähän ennen yhtätoista. Pääsimme tuskin alkuun kiertelyssä, kun pysähdyimme Nuorisokirjailijoiden osastolle seuraamaan Harri István Mäkeä, joka näytti miten vampyyreja piirretään. Aloituskuva tosin oli omakuva, ei vampyyri. Tämä oli sellainen ohjelmanumero, jota suomea osaamaton puolisoni pystyi myös seuraamaan niin, että välillä käänsin hänelle jotain. Oli hauska huomata, miten jo piirroksen ensimmäinen viiva ohjaa sitä johonkin suuntaan, ja kuinka pienillä eroavaisuuksilla voikin tulla isoja muutoksia lopputulokseen. 

Ensimmäisen pysähdyksen jälkeen kiersimme messualueen läpi, etsin samalla syntymäpäivälahjakirjaa kollegalleni, ja sellaisen löysinkin. Väkeä oli liikkeellä mukavan paljon, mutta kuitenkin sen verran hallitusti että käytävillä pystyi kulkemaan ja pöytien tarjontaa tutkimaan ilman pitkää jonotusta tai muiden tuuppimista. 

Iltapäivän puolella siirryimme toisen kerroksen Jukolaan, jossa oli esikoisdekkaripaneeli. Niina With haastatteli Tommi Laihoa, Saija Kuuselaa ja Mikko Kalajokea. Olen lukenut Kuuselan Katse-kirjan, mutta myös kaksi muuta kiinnostavat. Oli taas kerran kiinnostavaa kuulla siitä, miten kirjat syntyvät ja myös miten ne muokkautuvat matkalla. 

Jatkoimme perään Jukolassa esikoisromaanikeskustelun, jossa Koko Hubara (keskellä) ja Niillas Holmberg kertoivat romaaneistaan. Molemmilta on aiemmin julkaistu kirjoja, mutta ne eivät ole olleet romaaneja. Pidin siitä, että kuten dekkaripaneelissa, myös tässä kirjailijat saivat vastata kysymyksiin rauhassa, kiireettä. Kysymyksiä tosin olisi voinut tiivistää, nyt tuntui että haastattelija puhui tosi pitkästi. 

Seuraava pysähdys oli Agricola-lavalle kuuntelemaan Anni Kytömäkeä. Olen nähnyt hänen esiintyvän aiemminkin, mutta jotenkin koskaan ennen ei ole tullut esille, kuinka iso merkitys musiikilla ja etenkin pianon soitolla on hänen kirjoitusprosessissaan. Muutenkin keskustelu oli kiinnostavaa, etenkin se pointti että 1950-luvulla toive oli 6 lasta jokaiselle naiselle, ja nythän on menty siihen että sinua pidetään itsekkäänä naisena jos et synnytä uusia veronmaksajia. 

Myöhäisen lounaan jälkeen menimme Auditorioon kuuntelemaan elävää musiikkia. Total Cello Ensemble piti puolituntisen konsertin, ohjelmistossa oli niin Sibeliusta kuin leffamusaa ja Myrskyluodon Maijaa. Herkesin vähän kyynelehtimään välillä, oli niin ihana nähdä livemusaa piiiiitkästä aikaa. Ja tosi rentouttavaa pysähtyä kesken messuhälinää, olla välillä silmät kiinni ja huojua musiikin mukana.

Matka jatkui, ja osuimme sattumalta Tieto-lavan kulmille. Halusin jäädä kuuntelemaan Heidi Heralaa. Ammattiesiintyjän tunnistaa, kädet liikkuivat paljon ja muutenkin esiintyminen oli eläväisempää kuin kirjailijoilla. Ihan alusta asti en esitystä kuullut, mutta suurimman osan kuitenkin. Heralalla on Turku-historiaa, vaikka helsinkiläistynyt onkin. Ja iloitsee Everstinna-esityksestä, koska liian usein jo alle nelikymppiset naisnäyttelijät ovat vaarassa jäädä roolien ulkopuolelle. 

Lähdettyämme kohti messubussia huomasin pihalla kirjastoauton, tokihan siellä piti piipahtaa sisällä. Orivedellä oli kirjastoauto, mutta sen kulku lakkasi jo 1990-luvulla. Tampereen uuteen hienoon Kosmokseen en ole vielä tutustunut. Täällä emme olleet kauaa, koska sisälle tuli muutakin väkeä, näinpähän kuitenkin pitkästä aikaa miltä kirjastoautossa näyttää sisältä. 

Hetken aikaa hengailimme vielä rautatieaseman edustalla puistossa, sitten suuntasimme junalla kotiin. Onneksi reissu ei tarjonnut muita yllätyksiä kuin mitä hotellissa kohdattiin... 

Messuilta ostimme puolisoni kanssa molemmat kirjan, niistä toinen luettiin jo kotimatkalla ja sitä on selailtu toiseenkin kertaan. Arvaatte varmaan, kummasta on kyse :D

Sen verran protestoin Pocket-Mattia, että siinä oli sanonta "allit" kalliolle, eikö se kun joku jätetään jälkeen ole nalli kalliolle? Ja perseeseen ammutusta karhusta oli tullut siistitty versio "persuksiin"! Tai ehkä nämä ovat sitä, että eri puolilla Suomea sanotaan eri tavalla. Suurta hupia saatiin kumminkin, sekä kuvituksesta että sanonnoista. 

Kiitokset messuorganisaatiolle medialipusta, tulen taas ensi vuonna :)