lauantai 26. elokuuta 2023

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

 

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

WSOY 2023

480 s.





Alkuun Tommi Kinnusen viisaita sanoja ja välähdys omasta työhistoriastani. 

Tämän sanon heti: oikein valittu. Ei meillä ole kuin yksi elämä, ei enempää kuin tämä ainoa mielenterveys, rauhan tunne. Jos työtä ei pysty tekemään ilman, että rikkoo psyykeään tai toimii vastoin moraaliaan, täytyy työskentely lopettaa. Jos ei luokkansa edessä ole mahdollista seisoa sellaisena kuin itse tahtoisi, on lähdettävä pois. 

Työskentelin viisi vuotta ikäihmisten kotihoidossa, ja jo sinä kohtalaisen lyhyenä aikana tapahtui valtavia muutoksia. Siivous imurointia lukuun ottamatta loppui, samoin ruuanlaitto. Tilalle tuli siivous- ja ateriapalvelu. Käyntimäärät lisääntyivät ja asiakkaan luona vietetty aika lyheni. Ei ollut ollenkaan tavatonta, että 8-tuntinen lauantaivuoro sisälsi 17 käyntiä asiakkaiden kotona. Tavoite oli että joka päivä asiakkaiden luona ollaan 6 tuntia, ei väliä sillä kuinka pitkä matka kohteiden välillä oli tai kulkiko välimatkat kävellen. Useita kertoja minulla oli eväänä banaania, juotavaa jugurttia ynnä muuta sellaista, mitä pystyin syömään kävellessäni asiakkalta toiselle. Ei ollut aikaa mennä parin kilometrin päähän taukotilaan. Monet käynnit olivat 15-30 minuuttisia. Kuinka kauheaa oli mennä dementikon luo, kun oli vartti aikaa auttaa hänet sängystä vessaan, tehdä alapesu, auttaa pukeutumisessa, huolehtia aamupala ja lääkkeet. Karu totuus oli se, että vaikka lääkkeet olisi pitänyt ottaa syömisen jälkeen, ei hoitajalla ollut aikaa odottaa. Lääkkeet ensin, sitten puurolautanen eteen ja heihei, nähdään päivällä. Lopullinen niitti oli niinkin pieni asia kuin se, että puuro piti tehdä mikrossa kun ei ollut aikaa odottaa veden kiehumista kattilassa. Lähdin opiskelemaan kirjastoalaa 16 vuotta sitten, opiskeluaikana olin vielä kesät töissä kotihoidossa mutta 12 vuotta sitten irtisanouduin. Enkä ole katunut, vaikka välillä onkin vähän huono omatunto kun luen hoitoalan yhä syvenevästä kriisistä. 

Jos hoitoalalla on vaikeaa, sitä näyttää olevan myös koulussa. Rytisalo ja Kinnunen olivat kirjeenvaihdossa noin vuoden ajan, ja kirjeissään he keskustelivat koulumaailmasta. Molemmilla on pitkä kokemus opettajina, ja molemmat ovat myös kohdanneet vakavan työuupumuksen. Kirjan luettuani en lainkaan ihmettele, miksi he uupuivat. Vaatimukset kasvavat ja työtehtävien määrä lisääntyy koko ajan, mutta aikaa saati perehdyttämistä ei anneta. Opettajan pitäisi opiskella uusia asioita vapaa-aikana ja omalla kustannuksellaan. 

Lasu vireille kolmen poissaolon jälkeen! Korona-aikana!

Ymmärrän ja kannatan sitä, että ongelmiin tartutaan mahdollisimman varhain. Mutta sitä en ymmärrä. mistä opettaja löytää aikaa tehdä tämä kaikki. Ohjeistuksen mukaan aineenopettajalla on poissaolojen seuraamisen lisäksi pitkä lista muitakin velvoitteita, jotka eivät liity itse opetettavaan aineeseen mitenkään. Täytyy seurata opintojen etenemistä, olla yhteydessä opiskelijaan ja ryhmänohjaajaan, hankkia yksilöllisen tiedonsiirron lupa, suunnitella yksilöllisiä tukitoimia sekä osaamisen osoittamisen tapoja ja tilanteita opiskelijan tarpeiden mukaisesti, kirjata tuen toteutus ja seurata sen toimivuutta oman oppiaineen osalta, kirjoittaa monnia eri lausuntoja ylioppilastutkintolautakunnalle - vain jokusen mainitakseni. 

Muistinko kertoa, ettei tuo ohjeistus lisää palkkaa senttiäkään? Sille ei ole myöskään osoitettu lainkaan työaikaa, vaan kaikki kuuluu tehdä tähänastisen duunin lisäksi. Ei siis ihme, että meillä uuvahdetaan. 

Molemmat ovat menestyneet kirjailijoina, ja myös tästä he keskustelevat. Unohtamatta kotia, perhettä, kesämökkiä ja niitä monia asioita, joista saavat iloa. Koulusta he eivät pääse eroon edes kesällä, eikä Rytisalo edes irtisanoutumisen jälkeen. Opettajan identiteetti on vahva, eikä huolista ole helppoa päästää irti. Halu auttaa oppilaita on suuri, mutta kuinka olla tukena jos koulussa on satoja oppilaita joista osan tapaa lyhyesti silloin tällöin? 

Kirjailijat eivät arastele sanoissaan. He tietävät koulumaailman epäkohdat ja uskaltavat sanoa ääneen mikä mättää. He pohtivat jo etukäteen, mitä jo nyt tiedossa olevat, muutaman vuoden päästä toteutettavat muutokset mahtavat tuoda tullessaan. Epätoivo on välillä suuri, vaikka kirjeissä ei vajotakaan synkkyyteen. 

Mietin tätä lukiessani myös kirjastoalaa. Enää ei riitä se, että olet ollut innokas lukija ja käyttänyt kirjastoa aina. Pitää osata auttaa asiakkaita erilaisten digilaitteiden ja ohjelmistojen / sovelluksien kanssa, pitää miettiä miten innostaa lapsia ja nuoria lukemaan, pitää tehdä lastensuojeluilmoituksia siksi kun lapsi tai nuori on päivät kirjastossa eikä koulussa, pitää toimia yleisenä infopisteenä kaupungin asioista, pitää tuottaa tapahtumia ja osata markkinoida niitä... Myös tällä puolella tehtäväkenttä laajenee mutta ilman henkilöstöresurssin kasvua.  

Hieno kirja, joka avaa silmiä ja herättää ajatuksia! Mielestäni jokaisen, joka kadehtii opettajien pitkiä lomia, pitäisi lukea tämä. 



keskiviikko 9. elokuuta 2023

Jørn Lier Horst: Pahan otteessa

Jørn Lier Horst: Pahan otteessa

Norjankielinen alkuteos Illvilje (2019)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2023

364 s. 



William Wisting kollegoineen joutuu erityisen kovaan paikkaan. Huolellisesti suunniteltu poliisioperaatio epäonnistuu, ja vangittuna ollut murhaaja pakenee. Miten se oli mahdollista? Poliisi tiesi murhaajalla olleen aikoinaan rikoskumppanin, mystisen Toisen jota ei koskaan löydetty. Onko hän auttanut paossa? Jos kyllä niin miten? Vai onko apurina ollut joku muu, kenties useampikin henkilö?

Aika käy vähiin jälkien kylmetessä koko ajan. Murhaaja on ovela, ja hän on ehtinyt suunnitella pakoaan pitkään. Poliisille tilanne tuli yllätyksenä ja järkytyksenä, mutta uusi toimintasuunnitelma muotoutuu nopeasti. Kun jälleen yksi nuori nainen katoaa, poliiseille tulee todella kiire. Tilannetta ei helpota se, että sekä median että sisäisen tutkinnan syyttävä sormi osoittaa operaation turvatoimista vastanneeseen Wistingiin.

Tarinaa seurataan tutusti sekä Wistingin että hänen tyttärensä Linen kokemana. Tällä kertaa Line ei ole sanomalehden toimittajan roolissa, vaan poliisia avustavana kuvaajana. Hänen tarkoituksensa on tehdä dokumenttielokuva, johon käyttäisi kuvaamaansa materiaalia. Wisting ei ollenkaan pidä siitä, että tytär joutuu näin lähelle julmaa murhaajaa, mutta ei voi asialle mitään. Lupa on annettu muualta. Tahoillaan he jälleen keräävät tiedonmuruja, löytääkseen ajoissa niin karkurin kuin kadonneen naisen. 

Poliisihelikopteri katosi pohjoisen suuntaan. Kello läheni yhtä. Toimittajia tuli vielä pari lisää. Line mietti kuka pitäisi tiedotustilaisuuden, luultavasti Stiller. Hän oli tehnyt aloitteen tästä toimenpiteestä. 

Toimittajien eteen tuli isä.

Hän käveli raskain askelin. Joku oli lainannut hänelle puhtaan takin ja paidan vereen sotkeutuneiden tilalle. Vaatteet olivat numeroa liian pienet. Isä ei näyttänyt olevan hyvillään hänelle langenneesta tehtävästä, mutta Line tiesi, että hänen mielestään toimittajille puhuminen oli samaa kuin yleisölle tiedottaminen. Ja yleisöllä oli oikeus tietää. Ainakin tällaisista asioista.

Line siirtyi kauemmaksi ja kuvasi toimittajia eikä isää. Toiset kuvasivat ja tallenteet saisi myöhemmin. Line halusi ikuistaa toimittajien ilmeet, kun isä alkaisi puhua Tom Kerristä.

Isä seisoi yksin. Ei niin kuin amerikkalaisissa tiedotustilaisuuksissa, joissa kaikki viranomaiset ryhmittyivät puhujan taakse varmistaakseen oman näkyvyytensä, todistaakseen että olivat olleet osana tärkeää uutista tai järkyttävää tapahtumaa.

Oi että kuinka tykkäsin taas! Tässä toimii jälleen kerran ihan kaikki. Poliisien keskinäinen kommunikaatio toimii, kukaan ei huseeraa päämäärättömästi yksin vaan toiminta on rauhallista, määrätietoista ja ennen kaikkea järkevää. Fokus säilyy myös paineen alaisena. Line tekee omia tutkimuksiaan, ja kertoo isälleen huomioistaan. Hän pystyy pitämään toimittajuutensa taustalla eikä hae isoja otsikoita. 

Tunnelma on alusta asti tiivis. Murhaaja tavataan jo ensimmäisellä sivulla, mikä sähköistää tilanteen. Pahaenteinen vire on mukana alusta asti eikä hellitä ennen viimeistä sivua.

Lisää tätä!

Kirjastossa pähkäilimme jälleen kerran numeroinnin kanssa. Kirjan takaliepeessä luetellaan 9 aiemmin suomennettua teosta, kun taas kirjaston tietokanta sanoo kyseessä olevan sarjan 14. osa. Kävimme lopulta Horstin omalla nettisivulla tarkistamassa, mitä hän itse sanoo. Myös hän on nimennyt tämän numeroksi 14, joten siihen luotamme. Mutta jatkossa olisi kiva jos sarjoja alettaisiin suomentaa ensimmäisestä osasta ja jatkettaisiin järjestyksessä. Eikä sikinsokin kuten Horstin tapauksessa, tai niin kuin Sofie Sarenbrantin kohdalla että suomennokset aloitettiin osasta 3 ja muutaman suomennoksen jälkeen käännettiin myös ne kaksi ensimmäistä osaa. 

Pahan otteessa on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kaksi sivullista.