Pirjo Toivanen: Salsaa & Mojitoa

 

Pirjo Toivanen: Salsaa & Mojitoa

Kuvat Reijo Toivanen

Stresa 2021

192 s.

Kirjailijalta saatu arvostelukappale

Totesin Pirjo Toivasen Proseccoa, per favore! -kirjan yhteydessä olevani matkakirjaihminen, ja sitä olen yhä. Siispä luin kiinnostuneena Toivasen pariskunnan kokemuksista Etelä-Amerikan maissa vuosien 2010 ja 2015 välillä. 

Pidän siitä, että kirja ei etene ajassa kronologisesti vaan paikka kerrallaan. Toivaset ovat olleet Argentiinassa, Meksikossa ja Chilessä lokakuussa 2010, mutta kukin kolme maata käsitellään erikseen ja niin, että samassa luvussa ovat kaikki kyseiseen maahan kohdistuneet matkat. On mielenkiintoista lukea, mikä on muuttunut ja mikä pysynyt samana reissujen välissä. Kohteisiin tutustuu tällä rakenteella syvemmin, kuin miten se onnistuisi jos tiettyyn paikkaan palattaisiin vasta sadan sivun jälkeen ja niin, että välissä olisi oltu kuudessa muussa maassa.

Toivasten reissuilla on oltu massaturismikohteissa mutta on kohdattu myös paikallisia ihmisiä tai päästy ystävien mukana sellaisiin paikkoihin, jonne ei muuten olisi menty. Reissuilla sattuu monenlaista, mutta kokeneet maailmanmatkaajat osaavat ottaa asiat rennosti. Kommellukset kuuluvat asiaan. 

Se mitä olisin kaivannut, on tuplamäärä sivuja. On melko paljon juttuja, joista olisin mieluusti lukenut lisää. Esimerkiksi Palacio Barolo Buenos Airesissa on kuvattu kokonaiselle sivulle, mutta herra Barolosta kerrotaan aukeaman toisella sivulla vain yksi asia. Olisin halunnut tietää rakennuksen historiasta ja nykyisestä käyttötarkoituksesta. Tai Havannan Kristus-patsas, kuinka korkea se on ja miksi kuvanveistäjä näki sen vasta 30 vuotta suunnittelun jälkeen? Tekikö hän sen jossain ja näki nykyisellä paikalla 30 vuotta myöhemmin, vai tekikö hän suunnitelman ja veistikö joku muu patsaan?

Aamiaisella saamme Marialta nuhteet, sillä hän on löytänyt huoneestamme kolme juomalasia. Viereisessä pöydässä istuva nainen naurahtaa. Hän kertoo olevansa Kaliforniasta ja olleensa Marian komennossa jo kolme viikkoa. Buenos Airesista on vaikea löytää edullista tangohotellia, nainen toteaa ja jatkaa, että täällä hän on kuin teinityttö äidin siipien alla. Maria raottaa asuinhuoneensa verhoa aina, kun joku tulee portista sisään. Aamulla hän saattaa kysellä, millaisessa seurassa aika kului pikkutunneille. 

(...)

Atacaman autiomaahan laskeuduttuamme voisimme yhtä hyvin olla kuun kamaralla. Auringon laskiessa meitä kuljetetaan ilmastoidussa kulkuneuvossa, joka etenee viivasuoraan kissansilmin valaistua rataa. Aivan kuin eläisimme fantasiaa, jossain tulevaisuudessa, kun kuumatkoista on tullut maassa asuvien matkustavaisten lomakohde. Kaivoskaupungin talot muistuttavat lapsena pahvista leikkaamiani pienoismalleja. Puita tai muita kasveja ei näy. Kaukana häämöttää valokeskittymän merkitsemä kaivos.

(...)

Sen verran astun ulos, että huomaan kuinka hankalaa yli neljän kilometrin korkeudessa on hengittää. Palaan takaisin jeeppiin hiekkatuulelta suojaan. 

Kirjaan on saatu mukaan kiinnostavia kohteita ja niistä kiinnostavaa tietoa. Toivanen nostaa esiin joitain historiallisesti ja kulttuurisesti merkittäviä seikkoja ja sen, miten ne näkyvät alueen arjessa. Saamme tietää niin Kolumbian smaragdeista, siitä miksi Mexico Cityssä monet ydinkeskustan rakennuksista ovat vinossa, Kuuban sikariteollisuudesta, pääsemme Amazonille kalaan ja niin edelleen. Lukiessa tulee olo, että monia kohteita haluaisi mennä katsomaan itse. Reijo Toivasen valokuvat lisäävät matkakuumetta, hän on tavoittanut niin historiaa kuin välähdyksiä usein värikkäästä ja eloisasta arkielämästä. 

Pienen miinuksen annan kannesta, siihen on laitettu niin vettä kuin (ehkä) sumuisia vuoria(?), viidakkoa / tiheää puustoa, etualalle vihreitä kasveja; kokonaisuudesta on vaikea erottaa yksityiskohtia, ja sinivihreäruskea väritys ei helpota katseen kohdistamista. Tekijöiden, kirjan ja kustantamon nimet erottuvat hyvin, mutta maisema jää tavoittamatta, vaikka näköni on hyvä. Heikkonäköisempi ei välttämättä erota maisemasta mitään.

Lukukokemuksena tämä on paitsi mielenkiintoinen myös viihdyttävä. Kuiva opasmaisuus loistaa poissaolollaan, sen sijaan sivut pursuavat katsottavaa ja kohdattavaa. Tietoa on paljon mutta rajatusta määrästä aiheita, joten tietomäärä on hallittavissa ja lukijalle jää moni asia mieleen. Tämä kyllä houkuttaa lukemaan myös muuta Etelä-Amerikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta.  

Louise Penny: The Long Way Home

 

Louise Penny: The Long Way Home

Sphere 2014

464 s.

Viime aikoina lukemiseni on takkuillut, niin päätin tarttua Louise Pennyn kirjaan. The Long Way Home on jo kymmenes osa Armand Gamache -sarjaa, ja kyllähän näitä lukiessa tuntuu siltä kuin kotiin palaisi. Sarjaa suomennettiin aikoinaan pari ensimmäistä osaa, mutta nyt ne on käännetty uudelleen ja suomennoksia jatkettu pidemmälle sarjaa. Tykkäsin kovasti jo avausosasta Kuolema kiitospäivänä, ja olen sen jälkeen edennyt sarjaa tasaisen hitaalla vauhdilla, lukenut ja kuunnellut englanniksi. 

Pennyn vahvuus on siinä, kuinka hän onnistuu tuomaan Three Pinesin kylän asukkaat lukijaa lähelle. Heistä kerrotaan paljon, tarinoita seurataan heidän näkökulmastaan, he ovat aktiivisesti mukana alusta loppuun. Kylän bistro, männyt, kirjakauppa, kotitalot ovat kaikki avoinna lukijalle. Olen joskus viime vuonna kuunnellut sarjan yhdeksännen osan How the Light Gets In, mutta muistin heti tämän aloitettuani mitä siinä tapahtui ja miten se päättyi. Keskeiset hahmot ovat mukana lähes kaikissa sarjan osissa, mutta se vuorottelee kenen salaisuuksia selvitellään.

Tällä kertaa Gamache saa avunpyynnön Clara Morrowilta. Tämän aviomies Peter on kadonnut. Peter on lähtenyt kylästä, kukaan ei tiedä minne. Hän ei ole pitänyt yhteyttä juuri keneenkään, eikä hänestä ole havaintoja moneen kuukauteen. Gamache ja Bouvier tarttuvat haasteeseen. Onko Peter Morrow kadonnut vapaaehtoisesti vai onko hänelle sattunut jotain? Missä hän on ollut ja miksi? Onko hän sekaantunut johonkin laittomaan toimintaan tai joutunut rikoksen uhriksi? Pienin askelin yhdessä Claran ja Myrna Landersin kanssa he seuraavat Peterin jälkiä Kanadasta Eurooppaan ja takaisin.

The problem wasn't with the words, it was with the wounds. Old wounds. And maybe a sin-sick soul.

'Where's Peter?' she asked. 'What's happened to him?'

'I don't know.'

'But you know him. Is he the sort to just disappear?'

Gamache knew the answer to that, had known since the day before when Clara had brought her problem to him.

'No.'

'So what happened to him?' she pleaded, searching his face. 'What do you think?'

What could he say? What should he say? That Peter Morrow would have come home if he could? That for all his faults, Peter was a man of his word, and if he couldn't for some reason show up in person he'd have called, or emailed, or written a letter.

But nothing had come. Not a word.

'I need to know, Armand.'

He looked away from her, across the forest that went on and on and on forever. He'd come here to heal and, perhaps, to hide. Certainly to rest.

Tämä on ehkä tähän asti sarjan kaikkein vähiten jännittävä, oikeastaan ei trilleri ollenkaan. Rikoksesta on pieni epäily, mutta varmaa tietoa on äärettömän vähän. Kyseessä on enemmän ystävänpalvelus kuin rikostutkinta, vaikka poliisit käyttävätkin välillä ammattiaan hyödyksi. Peterin katoamista selvitetään pääosin tapaamalla ihmisiä joita hänen tiedetään tavanneen, haastattelemalla ihmisiä paikoissa joissa hänen tiedetään käyneen. Lisäksi hänen tekemiään taideteoksia tutkitaan tarkkaan, josko ne antaisivat vihjeitä siitä, mitä hän on kaivannut, mitä hän etsii, minne hän olisi voinut päätyä. Iso osa tutkintaa on ajattelu ja ideoiden pallottelu. 

On välillä virkistävää lukea tällaista, missä tekniikalla ei ole suurta osaa tutkimuksen etenemisessä. Ei tupsutella sormenjälkiä, ei odotella kärsimättöminä dna-vastausta, ei etsitä puhelimen sijaintia, ei kaivella tietokoneen sisältöä, ei tuijoteta valvontakameroiden kuvia. On virkistävää olla maailmassa, jossa ihmisten kohtaamisella on suuri merkitys, jossa ihmisten sanomisilla on suuri merkitys. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 6, "kirja kertoo rakkaudesta". On Claran rakkaus Peteriin, heidän molempien ja monen muun rakkaus taiteeseen, on Armandin ja Reine-Marien keskinäinen rakkaus joka ilmenee pienissä asioissa, on kyläläisten lämmin ja suojeleva suhtautuminen toisiinsa ja Rosa-ankkaan...

Pidän sarjassa siitä, että jokainen kirja on erilainen. Joskus, kuten nyt, kylän asukkaat ovat pääroolissa. Toisinaan he kuitenkin ovat sivuroolissa, ehkä niin että kirjassa tavataan vain yksi tai kaksi henkilöä. Joskus tapahtumat keskittyvät kylään, joskus siellä viivähdetään vain tovi. Ja kuten aiemmin sanoin, eri kirjoissa keskitytään eri hahmoihin. Uutta kirjaa aloittaessa onkin aina kutkuttavan odottava olo, missä nyt ollaan ja kenen kanssa? Mistä hahmoista paljastuu lisää historiaa, keiden kuva täydentyy entisestään? Välissä oli pari osaa, joille en niin paljoa lämmennyt, mutta ne ovat juuri niitä joissa ollaan vähiten Three Pinesissa. Kylä on ainakin minulle niin tärkeä elementti, että haluan päästä sinne aina uudelleen. 

Koska The Long Way Home on julkaistu jo 7 vuotta sitten, oletan että minulla on vielä monta osaa lukematta. Kirjan lopussa onkin maistiainen eli kaksi ensimmäistä lukua kirjasta The Nature of the Beast. Täytyykin laittaa se varaukseen, jos löytyy Pirkanmaan kirjastoista tai niiden tai Helmetin e-kirjapalveluista.

Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda

Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda

Englanninkielinen alkuteos Those Who Are Loved (2019)

Suomentanut Laura Jänisniemi

Bazar 2021

524 s.

Olen viehättynyt Victoria Hislopin kirjoihin, hän kirjoittaa rajuja mutta kauniita tarinoita Kreikan historiasta. Tällä kertaa pääsemme Themisin mukana vihan ja rakkauden sävyttämiin vuosikymmeniin.

Ensimmäinen järisyttävä kokemus sattuu jo Themisin lapsuudessa. Hän on yksin kotona, kun huonokuntoinen talo romahtaa hänen ympäriltään. Onneksi hän on leikkinyt tukevatekoisen ruokapöydän alla, eikä loukkaannu. Nelilapsinen perhe joutuu muuttamaan isoäidin, kyría Koraliksen luo. Perheen äiti masentuu ja suljetaan laitokseen, isä muuttaa Amerikkaan. Isoäiti hoitaa lapsia yhteiskunnan ilmapiirin kiristyessä. Osa lapsista kallistuu kommunistien suuntaan, osa kannattaa natsimiehitystä. Sisarusten välit ovat kireät ja kotona leimahtelee usein.

Ristiriidat niin kotona kuin koko maassa kasvavat. Themis ja hänen veljensä Panos liittyvät vastarintaliikkeeseen puolustaakseen maata miehitykseltä ja kreikkalaisten oikeuksien polkemiselta. Muut sisarukset Margarita ja poliisina työskentelevä Thanasis kannattavat miehitystä, heidän mielestään se on ainoa tie Kreikan vapauteen.

Themis joutuu kokemaan suuria menetyksiä, väkivaltaa sekä tekijänä että kokijana, vankilaelämää ja häpeää. Samalla hän kuitenkin löytää ystäviä, rakastaa ja tulee äidiksi. Kotiinpaluu vankilasaarelta on kivulias, mutta vähitellen arki löytää uomaansa. Alkuperäisestä perheestä on jäljellä vain rippeet, mutta vuosien myötä se kasvaa. Pinnan alla kytevät silti yhä poliittiset jännitteet, eivätkä Themis ja Thanasis ole koskaan yksimielisiä siitä, mikä Kreikalle olisi parasta. Kun 1970-luvulla sotilasjuntta pystyttää diktatuurin, Themis joutuu kohtaamaan taakse jättämänsä 1940-luvun uudelleen.

Hän työnsi oven auki ja hätkähti nähdessään, että ahdasta tilaa valaisivat tuhannen kynttilän liekit. Yksinäinen mustaan kaapuun pukeutunut nainen istui liikkumatta etupenkissä. Themis näki hänen paljaat, laihat säärensä, joiden pullottavat suonet erottuivat pimeässäkin.

Tila ei ollut yhtään suurempi kuin Koralisin perheen olohuone, mutta seinät olivat kauttaaltaan pyhimyksenkuvien peitossa. Themis tutki kasvoja lepattavassa valossa. Uskonnonopettaja oli kerran yrittänyt selittää luokalle, mitä ”charmolýpi” tarkoitti, ja vastassa oli ollut kolmenkymmenen oppilaan ilmeetön tuijotus. Nyt Themis ymmärsi sen täysin. Ilo-tuska. Se oli ikuistettu kauniisti jokaisen häntä katselevan pyhimyksen ilmeeseen. Hän tutki heidän erityistä katsettaan ja tajusi nähneensä sen monta kertaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hän ymmärsi, mitä opettajarukka oli yrittänyt kertoa ikonografiasta: sille oli ominaista katseen suunnaton syvyys, huulten asento, leuan lujuus, pään kulma. Raamatullisesti ilmaistuna ilo-suru oli uhrauksen kautta saavutettua pelastuksen iloa. Rauha ja kuolema, toivo ja epätoivo elivät rinta rinnan, erottamattomina.

Themisin lapsuus oli loppunut punaisen takin häivähdykseen aukiolla. Silloin hän oli luopunut myös uskostaan. Nyt kolmen vuoden kuluttua, kahdeksantoistavuotiaana, hän tunsi yhä surun vihlaisun. Hän suri yhä Fotinin turhaa kuolemaa, mutta nyt hänen mieltään huojensi veljen kotiinpaluu. Hän ymmärsi, että katkeran ja suloisen piti aina elää rinnakkain.

Pidän erityisen paljon Hislopin kyvystä sitoa yksilöt osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Themis elää pitkän elämän, ja hänen aktiivinen roolinsa tuo lukijalle paljon tietoa ajan tapahtumista. Margarita jää sivurooliin, mutta hänen mielipiteensä tulee selkeästi esiin muutamien lausahdusten ja tekojen kautta. Pidän siitä, että poliittisia mielipide-eroja on perheen sisällä, ettei ole pelkästään naapuruston kyräilyä.

Tarinassa on väkivaltaa, mutta Hislop onnistuu senkin kuvaamaan niin, ettei lukijalle tule huono olo. Iso osa väkivallasta on viitteenomaista, nähdään ruhjeet mutta ei lueta siitä, kuinka ne syntyivät, kuullaan huudot mutta ei tiedetä yksityiskohtaisesti, millainen toiminta ne aiheuttaa. Lisäksi tovereiden välinen lämpö lohduttaa. Tiiviitä ystävyyssuhteita ei synny, mutta hetkellinen kumppanuus riittää ja auttaa jaksamaan.

Kokonaisuus on mielestäni valtavan hieno. Vaikka Themis ja Thanasis ovat loppuun asti eri mieltä, he pystyvät silti elämään lähekkäin. Kunnioitusta toista kohtaan ei välttämättä ole, mutta pohjalla on kuitenkin sisarusrakkaus joka sitoo heidät tiukasti yhteen. Lähes kaikki henkilöhahmot kokevat elämässään isoja traagisia asioita, mutta niistä huolimatta he saavat pidettyä itsensä koossa. Moni kuolee, mutta lukijana koin että mikään kuolemista ei ole turha, vaan niillä on tarinaa syventävä merkitys.

Ne, joita emme unohda on luettu myös blogissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista.

Kirja joka maasta - haasteeseen täyttyy Kreikka. Ja Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". Todellakin suosittelen tätä kaikille :) 

 

Leïla Slimani: Toisten maa

 

Leïla Slimani: Toisten maa. Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa

Ranskankielinen alkuteos Le pays des autres (2020)

Suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2021

325 s.

Poden usein lukujumia heinäkuussa, mutta nyt se on ollut päällä jo toukokuussa. Osin syynä on varmasti se, että luin putkeen kovan kolmikon Smirnoff, Kinnunen, Kanto. Olen aloittanut monta monituista kirjaa, mutta missään en ole tahtonut päästä eteenpäin. Väliin tuli loistava Sánchez, mutta sen jälkeen on taas ollut olo että mikään kirja ei vie mukaansa. Kunnes nyt luin Leïla Slimanin upean Toisten maan.

Ranskalainen Mathilde on mennyt naimisiin marokkolaisen Aminen kanssa. He ovat tavanneet toisen maailmansodan aikana Aminen taistellessa Ranskan joukoissa jaMathilden työskennellessä sairaalassa. Kirjan alussa, 1940-luvun puolivälissä, parikymppinen Mathilde ja häntä liki vuosikymmenen vanhempi Amine muuttavat Marokkoon, ensin Aminen perheen luo ja sitten tämän omistamalle syrjäiselle maatilalle. Mathilde on odottanut jotain jännittävämpää, jotain eksoottisempaa kuin mitä hän saa. Hän on tottunut sanomaan mielipiteensä, eikä hänen ole helppo sopeutua kulttuuriin jossa vaimon kuuluu alistua. Amine on kiireinen tilan töissä, eikä ehdi pitää Mathildelle seuraa. Rahaa ei ole ylimääräiseen, vaan elämä on sinnittelyä. Ranskaan Mathilde kuitenkin ylläpitää kulissia, että eläisi unelmaelämää. 

Tarinassa seurataan myös Mathilden ja Aminen tyttären Aichan sekä Aminen sisaren Selman elämää. 1940-luku vaihtuu 1950-luvuksi, mutta tyttöjen ja naisten elämä ei muutu yhtään helpommaksi. Kouluttautuminen on vaikeaa, pukeutuminen säädeltyä, veljet ja isät päättävät ketkä ovat sopivia miehiä tavattaviksi. Aminea kiusataan, koska hän on erinäköinen kuin muut siirtolaiskoulun lapset,  Selman vapaudenkaipuu johtaa hänet ongelmiin. Samaan aikaan Marokon ja Ranskan välit kiristyvät, kun Marokko haluaa itsenäistyä. Ranskalaisten ja Ranskan riveissä sotineiden ei ole helppoa elää itsenäisyyttä ajavassa ympäristössä.

Kauttaaltaan verhottuna Mathilde nousi autosta ja suuntasi kohti anopin taloa. Hän hikoili kangaskerrosten alla ja laski välillä huivia vetääkseen henkeä. Asusta tuli hänelle merkillinen tunne. Hän oli kuin pikkutyttö, joka leikki olevansa joku toinen, ja huijaus tuntui huumaavalta. Hän kulki täysin huomaamattomana, haamuna muiden haamujen joukossa, eikä kukaan olisi voinut arvata, että näiden kaapujen alla oli ulkomaalainen. Hän asteli ohi maapähkinöitä kaupittelevan poikajoukon ja seisahtui pienten kärryjen luo sormeilemaan meheviä, oransseja mispelinhedelmiä. Hän tinki hinnan arabiaksi, ja kauppias, hilpeä laiha luikku, myi hänelle kilon pilkkahintaan. Hän olisi halunnut laskea huivia, näyttää kasvonsa ja suuret vihreät silmänsä ja hihkaista: "Luulit minua ihan muuksi!" Mutta temppu tuntui typerältä, hän luopui siitä ilosta, että olisi naureskellut ohikulkijoiden hyväuskoisuudelle.

Kun Mathilde veti huivin nenälle ja painoi katseensa, hän koki katoavansa, eikä hän oikein tiennyt mitä ajatella. Jos kohta nimettömyys suojasi häntä, huumasikin, se oli kuin syöveri, johon hän tahtomattaan vajosi, ja hänestä tuntui kuin hän olisi joka askelella menettänyt vähän lisää nimestään ja identiteetistään, kadottanut kasvojen verhoamisella olennaisen osan itsestään. Hänestä tuli varjo, sama tuttu mutta nimetön hahmo, sukupuoleton, iätön. Niinä harvoina kertoina kun hän oli rohjennut puhua Aminelle marokkolaisnaisten asemasta ja Mouilalasta, joka ei koskaan käynyt kodin ulkopuolella, aviomies oli katkaissut keskustelun lyhyeen. "Mitä siinä valitat? Sinä olet eurooppalainen, sinulta ei kielletä mitään. Huolehdi omista asioistasi ja anna äitini olla rauhassa."

En osaa selittää, miksi tämä kosketti minua niin kovasti. Tunnen kuitenkin suurta iloa siitä, että elän maassa jossa saan pukeutua niin kuin haluan ja olen saanut kouluttautua kahteenkin ammattiin. Voin matkustaa vapaasti ja elää juuri sen henkilön kanssa, kenen kanssa haluan jakaa kotini. Väkivalta ei ole keino, jolla vaimoja ja tyttäriä pidetään aisoissa. Ja näin olisi ollut jo 1950-luvulla, jos olisin elänyt silloin. 

Mathilden sopeutuminen uuteen kotiin on kivuliasta, mutta hän on sitkeä. Joissakin asioissa on annettava periksi, mutta joistakin hän pitää kiinni. Muut eivät arvosta hänen taitoaan sairaanhoitajana, mutta itse hän kokee suurta iloa auttaessaan muita. Ehkä siksi olinkin järkyttynyt siitä, miten hän lopulta toimii Selman kanssa. Olisin odottanut häneltä enemmän tukea toisen vapaudenkaipuulle, mutta ehkä hänellä ei ollut keinoja siihen - hän kun luuli vapautuvansa avioliiton kautta mutta huomaakin olevansa enemmän vanki kuin vapaa. Välillä on pitkä aika, jolloin ollaan Aichan ja Selman matkassa, mutta juuri kun aloin miettiä että missä Mathilde on niin seuraavassa luvussa hän palaa kuvioihin. 

Tarina pohjautuu Slimanin isoäidin elämään, ja Toisten maa avaa trilogian. Mielenkiinnolla odotan, mitä on tulossa. Miten Mathildelle ja Selmalle käy, minne perheen tie vie. 

Toisten maa on luettu esimerkiksi blogeissa Donna mobilen kirjat, Lukutuulia ja Kirjaluotsi.

Kirja joka maasta -haasteeseen kuittaan Marokon. 

Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia

 

Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia

Espanjankielinen alkuteos Lluvia sobre el asfalto 

Suomentanut Einari Aaltonen

Aviador 2021

143 s.

Oijoi mitä herkkua tuli luettua! Kolumbialaisen Sergio Augusto Sanchezin novellikokoelma on kerrassaan täydellinen lukupaketti. 143 sivua kätkevät sisäänsä suuria, jopa elämänmittaisia tarinoita, joissa ihmiset kokevat suunnattoman suuria tunteita ja joissa tunnemyrsky voi pahimmillaan johtaa julmaan väkivaltaan. Paha saa palkkansa, ja lukija joutuu miettimään missä menee kohtuullisuuden raja. Novelleissa tavataan osittain samoja henkilöitä, minkä vuoksi ne kutoutuvat laajaksi kokonaisuudeksi. 

Lukiessa koin useamman kerran tunteen, että olin jo luullut kohdanneeni suosikkinovellini mutta sitten tuli taas joku josta pidin ainakin yhtä paljon. Yhtä ylitse muiden on mahdoton valita. Jäähyväiset on novelleista lempein, siinä tyttö karkaa kotoa ja matkustaa merelle jättämään isälleen hyvästit. Ristitulessa kertoo pettymysten parisuhteessa, jossa mies murtuu ja jälki on hirvittävää. Ensimmäinen välisoitto on hyytävän pahaenteinen jättäen lukijan mielikuvitukselle paljon tilaa. Hyvitys on novelli kostosta, jossa koston uhriksi joutuva tyynesti tyytyy tilanteeseen. Kolmas välisoitto on suorastaan pelottava. 

Päästyään kylän pohjoispäähän James tarkasteli vielä kerran kojuja moottoritien molemmin puolin, sitten hän sytytti mukaan ottamansa tulitikut. Bensiinivana leimahti tuleen ja liekit etenivät roihuten. Yesenia oli huomannut Jamesin kulkevan ohi tai ainakin erottanut hänen pyöränsä pohjoista kohti puskevan varjon. Seuraavaksi Yesenia näki, kuinka lepattavat lieskat viilettivät yhä kiihtyvää vauhtia päinvastaiseen suuntaan. 

Välillä teki mieli itkeä ihmisten epäonnea, surua ja kurjaa kohtaloa. Monen kova kohtalo johtuu muista ihmisistä, ei heistä itsestään eikä mistään mitä he ovat tehneet. Kuitenkin epäonnen kohteeksi joutuneista tulee herkästi heistäkin julmureita, jotka eivät lopulta piittaa siitä mitä toiselle tai toisille tapahtuu. Samalla tunsin kieroa mielihyvää siitä, että toista väärin kohdellut koki itse huonoa kohtelua.

Vieras väläytti hymyn, joka ei ulottunut harmahtaviin silmiin asti.
- Puhupa sitten, nainen, koska miehesi suusta ei sanoja tule... mutta muista: Jumalaa ei ole.

Kokoelman tunnelma on synkkä ja uhkaava. Samalla se on niin vangitseva, että lukemista on pakko jatkaa. Lyhin novelli on vajaan sivun pituinen, pisin 16 sivua, keskimäärin ne ovat noin kymmensivuisia. Sánchez jättää sanomatta yhtä paljon kuin sanoo, minkä vuoksi novellit ovat valtavan paljon sivumääräänsä suurempia. Väitän, että pidempinä ne olisivat heikompia. Nyt ne antavat tilaa mielikuvitukselle ja tulkinnalle.

- Ei, ei, älä. Tämä on liikaa, hän sanoi ja etsi turhaan armeliaisuutta Juston katseesta. Ja sillä hetkellä Pastor tunnisti Juston. - Minkä verran sinä pyysit minulta? Minkä verran? Sano, minkä verran!

Koin turhiksi professori Marta Orrentian alkusanat, pohdinnan siitä kuka on kirjailija, mikä tekee kirjailijan. Ne eivät antaneet minulle mitään lisää, pikemminkin ne selittävät ihan turhaan, millaisissa maisemissa tulemme novelleja lukiessamme kulkemaan. Suomentajan alkusoitto on kiinnostavampi, etenkin hänen vinkkaamansa musiikki. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirja vieköön! sekä Poetros.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2021". Kirja joka maasta -haaste saa pitkästä aikaa merkinnän, Kolumbian. 

Elly Griffiths: Now You See Them

 

Elly Griffiths: Now You See Them

Querqus 2019       

354 s. 

Muutama vuosi sitten kirjoitin Stephens & Mephisto -sarjan avausosasta The Zig Zag Girl, ja nyt olen edennyt jo sarjan viidenteen osaan. Avausosa sijoittui vuoteen 1950 ja neljäs vuoteen 1953, eli ne olivat ajallisesti tiiviitä. Päähenkilöt poliisi Edgar Stephens ja taikuri Max Mephisto tapasivat usein, eikä maailma ollut ehtinyt välissä muuttua paljoakaan.  Nyt ollaan vuodessa 1964, ja moni asia on toisin.

Max on muuttanut tyttärensä Rubyn kanssa Amerikkaan ja he ovat esillä enemmän televisiossa kuin lavalla. Nyt yli viisikymppinen Max kipuilee lapsuusmuistojensa kanssa, eikä oikein tiedä missä hänen kotinsa on. Edgar on edennyt urallaan komisarioksi ja on kolmen lapsen isä. Miesten tiet kohtaavat yli 10 vuoden tauon jälkeen heidän yhteisen tuttunsa hautajaisissa. Max ei kuitenkaan palaa Amerikkaan, vaan jää Englantiin mahdollisen elokuvaroolin takia. Kun Edgar alkaa  tutkia kadonneen teinitytön tapausta, ei kestä kauaa ennen kuin kadonneita on lisää. Pian tapaus tulee Maxin ja Edgarin lähelle. Tapausta tutkitaan poliisissa mutta myös sen ulkopuolella. Toimittaja Sam sekä entinen poliisi Emma lyövät viisaat päänsä yhteen, ja keksivätkin paljon sellaista mikä poliiseilta jää huomaamatta. Vaan ehtivätkö eri tahot hätiin ennen kuin on liian myöhäistä?

Emma thought of Rhoedean: of the chapel with the naval flags hanging from the rafters, of playing hide-and-seek in the rough ground they called Spiders, of the 'bunny runs' between the houses. For the second time that evening she felt near to tears. It didn't help to hear Mag Connolly described as bright either.
'Did they look in the tunnel?' she asked.
Edgar looked up. 'What tunnel?'
'There's a secret tunnel inside the school leading down to the beach.'
'A secret tunnel?'
'Well, not exactly secret but it's only opened once or twice a year. We used to be made to scrub the steps as a punishment.'
'That sounds positively Dickensian,'
Emma waved this away, annoyed at the teasing note in Edgar's voice. 'Maybe Rhonda got away that way. She could have gone through the tunnel and into Brighton on the undercliff walk. Ed!' Emma grasped his arm, all tears forgotten. 'Let's go there now! You could get the keys from the caretaker. I know the way. We could be there in ten minutes.'
Edgar smiled. 'How could we leave the children? I'll tell Bob to send a couple of PCs in the morning.'
Upstairs, Jonathan started to cry again.

Luin neljännen ja viidennen osan peräkkäin, joten muistin hyvin nelosessa tavatut Samin ja Bobin ja pidin siitä, että he saavat tässä enemmän roolia. 

Tarina on hyvä, mutta koin sen jossain määrin irrallisena sarjan osana. Ehkä suurin syy on se, että neljä ensimmäistä osaa tapahtuvat niin lähekkäin ja liittyvät niin tiukasti sirkukseen, teatterin lavaan ja esiintymiseen liveyleisölle. Nyt taikatemput ja teatterit ovat poissa, tilalle on tullut populaarikulttuuri tv-tähtineen ja kirkuvine faneineen. Toki viides osa sijoittuu vuosikymmentä aiempia myöhemmäksi, mutta koin kuilun liian isoksi. Olisin kaivannut yhtä väliosaa, 60-luvun taitteeseen sijoittuvaksi. Tämän osan Beatles tulee liian yllättäen vastaan. 

Tarinan yhteiskunnallinen osuus on naisen aseman pohdinta. Sam on hyvä toimittaja, mutta kokee pettymyksiä ja alentavaa kohtelua aina, kun hänet mieheksi olettavat saavat tietää hänen olevan nainen. Päätoimittaja näkisi hänet mieluummin kahvinkeittäjänä kuin kirjoittajana. Emma puolestaan on saanut hyvästellä ammattinsa mentyään naimisiin, ja on "tuomittu" jäämään kotiin. Hän ei halua palkata lastenhoitajaa ja jättää lapsia tämän huomaan, mutta silti turhautuu kun häntä ei enää nähdä muuna kuin vaimona ja äitinä. Ihan kuin hänen älynsä olisi lakannut olemasta vain siksi, että hänellä on perhe. Emma ja Sam käyvätkin omaa taistoaan muistuttaakseen taidoistaan ja tuodakseen esiin sen, että he eivät ole pelkkiä koristeita vaan heistä voi olla hyötyö myös esimerkiksi rikosten selvittämisessä. Koin lukijanakin välillä suurta turhautumista siitä, että naisten kykyjä on väheksytty ja suorastaan heitetty hukkaan. Moni asia on edennyt sitten 1960-luvun, mutta yhä vieläkin on luutuneita asenteita tietyissä asioissa. 

Mielenkiinnolla odotan, jatkuuko sarja vielä. Loppu antaisi sille mahdollisuuden mutta toisaalta, kuinka paljon Stephensistä ja Mephistosta saa enää irti? Ovatko he jo ajautuneet liian kauas toisistaan ja yhteisestä historiastaan toisessa maailmansodassa? 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 8, "kirja, jossa maailma on muutoksessa". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 14, "kirja on osa kirjasarjaa" ja 27, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa".