Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Otava 2008
381 s.

Kun puhutaan kirjojen nimistä, 14 solmua Greenwichiin on ainakin minulle varma kiinnostuksen herättäjä. Mitä tapahtuu Greenwichissä? Miksi sinne mennään? Millainen vauhti on 14 solmua? Myös kansi herättää kysymyksiä. Vettä, miksi? Meri? Myrsky?

Kirjassa lähdetään kiertämään maailmaa. Suomalainen Petr saa vanhalta ystävältään oudohkon viestin. Brittiläinen Graham pyytää häntä mukaan kilpailuun, jossa matkustetaan maapallon ympäri Greenwichin pituuspiiriä eli nollameridiaania pitkin. Petr epäröi tovin mutta päättää lopulta lähteä. Mikään ei sido häntä Suomeen niin vaativasti, etteikö hän voisi irtautua arjesta, tai ei irtautua vaan vaihtaa arjen tilapäisesti toisenlaiseksi. Kaksikon lisäksi matkaan lähtee Grahamin vaimo Isla, myöhemmin seurueeseen liittyy Petrin veli Kari. 1700-luvun keinoin tehtävä matka on pitkä, kiehtova, hermoja koetteleva, puuduttava. Tiukka aikataulu ja kilpailuhenkisyys koettelee niin pari-, veljes- kuin ystävyyssuhteita. 

Moottoria ei sääntöjen vuoksi saanut käyttää edes satamasta lähtiessä. Vuokraaja oli jäänyt laiturille katselemaan. Kun pakittamisesta kieppuvan tuulen mukana ei tuntunut tulevan mitään, hän huusi että venettä oli turha mennä rikkomaan muitten kylkiin, ja hyppäsi laidan kautta kyytiin ja otti ohjauksen Grahamilta ja alkoi käskeä tarkasti milloin ja miten purjetta piti avata ja säätää, ja vaikka kangas aluksi lepatti ja paukkui, lähti vene muitten välistä ja lipui juuri siihen ainoaan avoimeen kohtaan missä sen pystyi kääntämään ja mistä sivutuuli alkoi painaa sitä suoraan ja tasaisesti avomerta kohti. 

Vuokraamon pitäjä ohjasi venesataman sokkeloista sellaiseen kohtaan viimeisen pitkän laiturisillan päähän josta itse vielä pääsi maihin. Siitä heidän oli jatkettava kolmistaan. Matkaa Ranskan rannikolle oli sata mailia, iltapäivä rupesi jo loppumaan ja satoi tihkua josta ei oikein tietänyt tuliko se taivaalta vai roiskuiko merestä.

Graham keskittyi ohjaamiseen. Hän yritti pitää suunnan suunnilleen keinahtelevan kompassin mukaan. Isla hoiti purjeita ja veljeni auttoi mitä auttoi ja ainakin piti päätettä auki roiskeilta suojaisessa kohdassa kajuutan porrasaskelmien päässä. Tiuhaan vaihtuvista paikannustiedoista oli katsottava sen verran ettei kulkukäytävän läntinen tai itäinen reuna alkanut lähestyä.

Tykkään tavattoman paljon Jalosen kielestä ja tyylistä kirjoittaa. Tekstissä on tietty rauhallisuus, vaikka tapahtumissa olisi tiukempiakin hetkiä. Lukijana koen luottamusta siihen, että kaikki menee hyvin, tai jos ei mene hyvin niin lopulta kääntyy hyväksi. Pidän yksityiskohtien runsaudesta, siitä kuinka pienen tuntuisissa tapahtumissa viivähdetään. On luettava rauhallisesti, keskityttävä jokaiseen sanaan. Koen että Jalonen kirjoittaa hyvin visuaalisesti. Pidän tekstin intensiivisyydestä, siitä kuinka se vetää mukaan, tässä tapauksessa matkalle maailman ympäri. Sieltä ei pääse pois kesken, enkä ainakaan minä edes haluaisi lähteä pois. Kaikkea termistöä en ymmärtänyt mutta se ei haitannut. 

Tätä on luettu varsin paljon blogeissa, postauksen ovat tehneet esimerkiksi Nanna ja Jokke.

Ja juhuu, sain sittenkin Helmet-lukuhaasteen valmiiksi, vuotta 2018 jäi jäljelle vielä reilu tunti! Myönnän että olin lukenut tämän jo kesällä, mutta postauksen teko jäi. Onneksi, koska sain hyödynnettyä kirjan tähän :)  14 solmua Greenwichiin päättää haasteen kohtaan 43, "suomalainen kirja joka on käännetty jollekin muulle kielelle". Ainakin saksaksi tämä löytyy. 

Peter Jacobi: Elämäni kirjana

Peter Jacobi: Elämäni kirjana
Saksankielinen alkuteos Mein Leben als Buch (2000)
Kuvitus Amelia Leoncini
Suomentanut Sari Hyvärinen
Like 2001
138 s.

Nyt löytyi helmi, joka osuu myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan 16, "kirjassa luetaan kirjaa". Sattuupa käymään niin hassusti, että divarinpitäjä Dietrich Oger - lempinimeltään Diogenes - herää eräänä aamuna kirjana. Kyllä, kirjana jossa on 138 sivua. Hämmästyttävää kyllä, hän ei säikähdä asiaa, eikä tunnu ihmettelevänkään sen suuremmin. Hänen puolisonsa Gisela panikoi enemmän ja yrittää jos jonkinlaisia keinoja muuttaakseen kirja-Diogeneksen takaisin ihmiseksi. Sepä ei niin vain onnistukaan. Kirjana Diogenes elää hyvin kaksijakoista elämää. Toisaalta on mahtavaa tarkkailla maailmaa ihan uudesta näkökulmasta, toisaalta ärsyttää olla riippuvainen toisista. Aistit toimivat ja hän kykenee kommunikoimaan kirjan sivuille ilmestyvän tekstin kautta, mutta liikkumiseen hän tarvitsee muiden apua. Eikä työnteosta tahdo tulla mitään. Ennen pitkää Diogenes joutuu miettimään, mikä on hänen tulevaisuutensa jos hän ei voi jatkaa antikvariaatin pitäjänä.

Koira on poissa. Virtsalätäkkö, jonka se jätti välittömään läheisyyteeni, levittää ympäristöön läpitunkevaa hajua. Katukiveystä kansieni alla peittää iljettävä törkykerros.

Makaan katuojassa. Mikään ei kuvaa tilaani paremmin kuin tuo pateettinen, loppuun kulunut, lyhyt virke. 

Olen menettänyt sekä ruumiillisen eheyteni että kaiken valtani. Nainen, jota rakastin, paiskasi minut ikkunasta ulos kuin litistetyn jauhokoisan. Olen nyt elämäni aallonpohjassa.

Olen kurkkuani myöten täynnä kirjana oloa. 

Jos olisin ihminen, voisin nousta ylös ja kävellä asuntooni sen sijaan että vain makaan avuttomana ja odotan, että he tulevat ja heittävät minut roskalaatikkoon.

Sitaatti on nimenomaan aallonpohja, oikeastaan ainoa kohta mikä tekee surulliseksi. Muuten kirja on hauskaa luettavaa. Diogeneksen tyyli komennella puolisoaan ja ystäväänsä on huvittavan mahtipontinen. Ihmisenä hän oli pienikokoinen ja pyylevä, kirjana hänen egonsa on kuin viisivuotiaalla lapsella. En ala jos en saa mitä haluan! Huudan ja raivoan! Pidän mykkäkoulua! Ei saa tehdä näin ja noin! 

Tarinassa säilyy jännitys loppuun asti. Ei kerrota, miten Diogenes muuttui kirjaksi, mutta kerrotaan Giselan yrityksistä muuttaa hänet takaisin ihmiseksi. Jossain kohtaa Diogenes haluaa palata ihmismuotoon, mutta ei kertakaikkiaan tiedä miten se tapahtuu. Lukija saa jännittää pitkään, tapahtuuko muodonmuutos takaisin. 

Kuvitus on hauska, sivuilla nähdään niin viinitahroja, Geroldin repimä sivu kuin Giselan jakamien suukkojen huulipunajälkiä. Tulee olo kuin olisi itsekin ainakin puoliksi kirja :D Tässä luetaan paitsi Diogenes-kirjaa myös muita, sillä ihmisenä hän oli himolukija ja mieluusti kertoo siitä.

Tämän on lukenut myös Asko Kaunislehto. 

J. R. R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme

J. R. R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme
Englanninkielinen alkuteos Farmer Giles of Ham (1949)
Kuvittanut Pauline Diana Baynes
Suomentanut Panu Pekkanen
WSOY 1978
80 s.

Tolkien on tietysti tunnettu massiivisista opuksistaan, mutta on hänen tuotannossaan myös pienempiä - tai siis ohuempia - kirjoja. Maamiehessä ja lohikäärmeessä on ihan kunnon tarina huolimatta vähäisestä sivumäärästä, jännittävä mutta samalla hauska. 

Suomentajalle kiitos kirjan nimestä, on huomattavasti kiinnostavampi kuin mitä olisi suora suomennos (Maanviljelijä Giles Hamin kylästä). Nyt kirjan nimi kertoo sen olennaisen mitä tapahtuu; maamies kohtaa lohikäärmeen. Ei itsestään selvin taistelupari, ja sattumalla on iso osuus siinä että näin käy. 

Hamin kylään saapuu ensin eksynyt jättiläinen. Hän osuu vahingokseen maanviljelijä Gilesin tilalle. Tilan koira Garm hälyttää isännän, joka ei ole uskoa korviaan mutta lähtee kuitenkin katsomaan mistä on kyse. No, jättiläinen siellä on! Giles onnistuu hätistämään jättiläisen tiehensä. Tapahtumalla on todistajia, ja niinpä Giles saa pelottoman sankarin maineen. Mutta kun kylää lähestyy lohikäärme, Giles ei halua käydä taistoon sitä vastaan. Hän ei ehdi, koska tilalla on niin paljon töitä. Kyläläiset kuitenkin pakottavat hänet lohikäärmejahtiin, ja siitäpä alkaa varsin eriskummallinen tarina kahden olennon tapaamisesta. 

Niinpä eräänä talvipäivänä, noin viikkoa ennen joulua, Chrysophylax levitti siipensä ja lähti lentoon. Se laskeutui hiljaksiin keskiyöllä aivan keskelle sitä keskistä valtakuntaa, jota hallitsi Augustus Bonifacius, rex et basileus. Se ehti tehdä lyhyessä ajassa melko lailla vahinkoa murskaamalla ja polttamalla sekä lampaita, nautoja ja hevosia ahmimalla.

(...)

Viimein Giles tuli mutkaiselle tielle joka ei ollut kärsinyt paljonkaan vahinkoa ja näytti hiljaiselta ja rauhalliselta. Seurailtuaan sitä vajaan virstan verran hän alkoi tuumia eikö hän jo ollut tehnyt velvollisuuttaan ja kaikkea sitä mitä hänen maineensa vaati. Hän päätti että hän oli kulkenut tarpeeksi kauas, ja hän ajatteli juuri takaisin kääntymistä ja päivällistään ja sitä miten hän kertoisi ystävilleen että lohikäärme oli nähnyt hänen tulevan ja muitta mutkitta lentänyt tiehensä, kun hän kääntyi jyrkästä mutkasta.

Siinä oli lohikäärme, makaamassa poikittain murtuneen pensasaidan päällä, ja sen kauhistuttava pää ulottui keskelle tietä. "Apua!" huusi Garm ja otti jalat alleen. Harmaa tamma istahti siihen paikkaan, ja maamies Giles lensi selälleen ojaan. Kun hän pisti päänsä esiin, lohikäärme oli aivan valveilla ja katseli häntä.

Minulla on sellainen mielikuva, että olen lukenut tämän joskus aikaisemminkin, mutta ei haittaa, tämä on niitä kirjoja jotka kestävät monta lukukertaa. Lohikäärme Chrysophylax Dives on samaan aikaan huvittava, sympaattinen ja ärsyttävä. Giles on enimmäkseen vain ärsyttävä, mikä saa lukijan tuntemaan olonsa omituiseksi. Onko laitaa pitää enemmän lohikäärmeestä kuin ihmisestä? 

Tarina on höystetty runsaalla määrällä huumoria, ehkä siksi pidin siitä niin paljon. (Fantasia)kirjallisuus on täynnä eeppisiä taisteluita ihmisten ja lohikäärmeiden välillä, joten on piristävää lukea kohteliasta keskustelua, kaupankäyntiä, toisen jekuttamista ynnä muuta vastaavaa. 

Tämänkin luin Helmet-lukuhaasteeseen, näin täyttyy kohta 29, "kirjassa on lohikäärme".  

Muissa blogeissa tätä on luettu myös, postaus löytyy esimerkiksi Lukijattarelta ja Taikakirjaimista.

Raina Telgemeier: Siskot

Raina Telgemeier: Siskot
Englanninkielinen alkuteos Sisters
Kuvitus Raina Telgemeier
Väritys Branden Lamb
Suomentanut Suvi Clarke
Twinsy 2016
200 s.

On siinä Helmet-lukuhaasteessa onneksi helppojakin kohtia... 12 eli "sarjakuvaromaani" on yksi niistä. Olosuhteiden pakosta olen joutunut tutustumaan sarjakuviin, sillä jo useampana vuonna kasiluokkalaisten opettajat ovat toivoneet sarjisvinkkausta. Yksi suosikeistani on Raina Telgemeier, jolta on suomennettu kaksi omaelämäkerrallista sarjakuvakirjaa. 

Siskot on tavallinen tarina mutta ehkä juuri siitä syystä se toimii. Kaikki joilla on sisaruksia, tunnistavat kirjan tilanteet. Sisarusten välinen viha-rakkaus - suhde, härnääminen, kiusoittelu, draama kun joku saa jotain mitä toinen ei saa, silti pohjalla oleva yhtenäisyyden tunne ja lojaalius. Nyt kun olemme siskoni kanssa nelikymppisiä, näen tätä siskoni lapsissa. 

Kirjan pääjuoni on pitkä ajomatka halki puolen Amerikan. Äiti ajaa, kyydissä ovat Raina ja hänen sisaruksensa Amara ja Will. Perhe matkustaa sukuloimaan äidin sisaren luo, isä tulee perässä lentokoneella. Matkan aikana nähdään nykyhetki mutta myös takaumia. Nähdään kuinka Raina toivoo pikkusiskoa, kuinka hän riemastuu saadessaan sellaisen, kuinka vauva on pettymys, miten siskon saapumista ei voikaan perua. Ja myöhemmin syntyy vielä pikkuveli! Nähdään hurjia tunteenpurkauksia, jossa mennään hetkessä ääripäästä toiseen. Amaralle on pieni maailmanloppu ja Rainalle lottovoitto, kun Raina saa oman huoneen, mutta samantien ilmeet vaihtuvat toisinpäin kun lohdutukseksi Amaralle luvataan lemmikiksi käärme.

Vierailu sukulaisten luona ei olekaan niin mukavaa, kuin Raina on odottanut. Hän ei ole tavannut serkkujaan vuosikausiin, ja onkin käynyt niin että he ovat kasvaneet hänestä ohi. Hän tuntee olevansa liian nuori serkkujen touhuihin, samalla liian vanha hengaillakseen pikkusiskonsa kanssa. Vanhempien väliset riidat uhkaavat pilata lomajälkeisen elämän.

Jotenkin en pääse lasten- ja nuortenkirjoja lukiessa pois ammatillisesta moodista. Kaikki mitä luen, laittaa miettimään mikä toimisi satutunnilla tai vinkkauksessa. Telgemeier on helppo ja turvallinen vinkattava. Kuvitus on selkeä, kuvat ovat riittävän isoja eikä niitä ole tungettu täyteen yksityiskohtia. Värimaailma on silmälle ystävällinen, ei-hyökkäävä. Plussaa on tietysti se, että kuvat on väritetty, ainakin minun on helpompi tutkia värillisiä kuin mustavalkoisia kuvia. Pointsit myös kannesta, tämä houkuttaa ainakin kurkistamaan kirjan sisälle. Tarina on simppeli, helposti luettava ja helposti seurattava kun tekstiä on kohtalaisen vähän eikä siinä ole koukeroisia juonikuvioita. 

Siskot on luettu myös blogeissa Kirjojen keskellä ja Sivupolku.

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Atena 2015
205 s.

Näin tässä taas käy, vuosi on kulumassa loppuun ja luen hirveällä paniikilla viimeisiä Helmet-lukuhaasteen kohtia. Nyt sain täyteen kohdan 16, "kirja kertoo elokuvan tekemisestä". Yllättävän vaikea kohta, sillä halusin lukea tähän jotain muuta kuin näyttelijän tai ohjaajan elämäkerran, halusin fiktiivisen tarinan, halusin sellaisen joka on niin hyvä että voin suositella sitä muille.

Sari Pöyliö on kirjailijana tuttu vain nimeltä, joten Ihmisen veri on ensikosketukseni hänen tuotantoonsa. Eikä huono startti ollenkaan! Heti tähän alkuun tosin marmatan: en pitänyt siitä kuinka paljon päähenkilö Kulo (lääkäri) viljelee lääketieteellisiä termejä. Lähihoitajan koulutuksella ei kyennyt ymmärtämään läheskään kaikkia, ja koska en jaksanut alkaa googletella niin jotain saattoi jäädä tarinasta saamatta. Alussa huomioni kiinnittyi myös siihen, että muutaman ensimmäisen sivun aikana käytettiin useamman kerran sanoja valtamerellinen ja jysähtely. Myöhemmin en enää kiinnittänyt toisteisuuteen huomiota, ehkä sitä ei ollut tai sitten tarina vei niin etten ärsyyntynyt siitä.

Pääparina ovat 83-vuotias Kulo sekä hänen naapurinsa viisikymppinen Ansa. Eräänä aamuna Ansa tuo Kulolle näytille sanomalehden, jossa on tämän kuolinilmoitus. Virheellinen tieto on oikaistava, tietysti. Toimittaja kiinnostuu asiasta ja Kulosta halutaan tehdä haastattelu. Tärkeä osa on elokuva nimeltä Ihmisen veri, Kulon ohjaama mestariteos joka varastettiin tai katosi ennen ensi-iltaa. Kuka kriitikko näki elokuvan ennen sen katoamista, kuka vei elokuvan ainoan kopion, miksi ja minne se katosi? Ansa ja Kulo saavat seuraansa herra Erland Kumlanderin, joka auttaa heitä tapaamaan elokuvanteossa mukana olleita, yhä elossa olevia henkilöitä. Mysteeri ei kuitenkaan ota selvitäkseen. 

Kirjassa seurataan Kulon elämän kahtiajakoisuutta. Hän halusi tulla vain ja ainoastaan elokuvaohjaajaksi, koska koki että elokuva on se keino jolla hän saa sanottua sen mitä haluaa sanoa. Äidin painostuksesta hän kuitenkin opiskeli lääkäriksi. Työ ei jaksa kiinnostaa; pinnan alla piilee aina himo kuvaamiseen. Mutta miksi Kulo ei koskaan tehnyt elokuvia, miksi kaikki alkoi Ihmisen verestä ja myös päättyi siihen?

Hän ei kohdannut kuvauksissa muita ongelmia kuin Armo Aarettilan akkamaisen nalkutuksen ja Teljon toistuvat katoamiset lähiseudun ravintoloihin. Valentin Vaalan oppien mukaisesti hän laati kuvat päässään ennen kuin käynnistytti kameran. Hänen skenarionsa oli enemmän kuin sanoja paperilla; hän ei kuvittanut kertomusta, vaan kuvasi elokuvaa. 

Mutta leikkauspöydän ääressä hän joutui vastakkain ensimmäisten ongelmien kanssa. 

Kuka olisi tullut etukäteen ajatelleeksi, miten paljon kuvia sisältää kolmekymmentätuhatta metriä filmiä? Veivatessaan Lytax-pöydän suurennuslasin takana vellovaa hallitsematonta kuvakavalkadia Kulon mielessä alkoi lisäksi orastaa ajatus, että ohjaajan yksilöllisen tyylin kuvallisen implementaation taustalla vaikutti joukko näkemyksiä, joilla ei ollut mitään tekemistä elokuvan tarinan tai muodon kanssa.

Mutta hän ei tiennyt, mitä ne voisivat olla. 

Seuraavaksi hänen mielessään alkoi versoa epäilys, että elokuva saattoi joissain tapauksissa olla ohjaajalle enemmän sanoman välinen kuin varsinainen päämäärä. 

Hän mietti omaa ohjausfilosofiaansa.

Elokuva oli hänen päämääränsä.

Lisäksi hänen päämäärähakuinen ohjaustyylinsä oli niin salamyhkäinen, ettei hän työkopion ruutusarjoja katsellessaan ymmärtänyt, mihin oli pyrkinyt. Hän selasi väljälinjaista luonnostaan, joka kätki enemmän kuin kertoi. Hän kaipasi skenariota, jota ei ollut. Hän hapuili tyhjyydestä päiväkirjaa, johon olisi kuvausten aikana kirjannut ohikiitäviä, mutta painavia mietteitään. 

Pidin siitä, mihin suuntaan tapahtumat kehittyvät. Kuinka alku vaikuttaa tavalliselta, mutta vähitellen mukaan tulee asioita, jotka vievät tarinaa oudompaan suuntaan. Lukija saa yllättyä, että näinkö tässä kävikin, samalla hän joutuu kelaamaan mielessään takaisinpäin että hetkinen, mites tähän oikein päädyttiin. Tavallaan Kulon elämäntarina on traaginen, on menetettyjä unelmia ja pettymyksiä sekä ammatillisesti että ihmissuhteissa. Kuitenkin nykyhetkessä hänen elämänsä on varsin viihdyttävää, ja vielä enemmän siihen tulee huumoria Ansan astuttua kuvioihin. 

Kirja on luettu useammassakin blogissa, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Sirri, Annika ja Suketus. 

Tom Rachman: Keskeneräiset

Tom Rachman: Keskeneräiset
Englanninkielinen alkuteos The Imperfectionists (2010)
Suomentanut Matti Apunen
Paasilinna 2011
251 s.

Helmet-lukuhaasteen kohta 10, "ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja" toteutui odotetusti jouluna :) Uskallan jo luottaa siihen, että vähintään yhdestä paketista paljastuu kirja. Tällä kertaa Tom Rachmanin tarinakokoelma.

Pidän tällaisesta, missä kertomuksissa on osittain samat henkilöt ja sama toimintaympäristö, mutta missä kuitenkin tarinoiden sisältö on vaihteleva. Yhdessätoista tarinassa kehyksenä on Roomassa toimitettava englanninkielinen sanomalehti. Yhdeksän sijoittuu Roomaan, kaksi ulkomaankirjeenvaihtajien ja -avustajien myötä Pariisiin ja Kairoon. Jokaisen tarinan päähenkilö liittyy kiinteästi lehteen, vaikkakin hyvin eri tavalla. Kohtaamme niin toimittajia kuin palkkahallinnon henkilön, lehden lukijan ja kustantajan. Jokaisen tarinan lopussa on muutaman sivun mittainen "extra", kursiivilla kirjoitettu lisä lehden historiaa sen syntymästä nykyhetkeen.

Kokoelman sävy on mollivoittoinen. Lehti kitkuttaa niukin naukin hengissä, ilmapiiri toimituksessa on huono, ihmisten välinen kommunikaatio ei toimi. Yhteistä päämäärää ei ole, vaan jokainen haluaa olla parempi kuin muut. Lehtitalon ulkopuolella on myös elämää, mutta jostain syystä jokaisella on vaikeuksia. Yksi on joutunut irtisanomaan ihmisiä, parilla on avio-ongelmia, yksi on jämähtänyt 1990-luvulle, yksi menettää lapsensa... Moni pitää yksityiselämän täysin irti työkuvioista, joten muut eivät tiedä miten toisilla menee. Joissain tapauksissa yksityiset asiat tunkeutuvat työmaalle, mutta ne sivuutetaan ja painetaan unohduksiin pian. 

"Ahah", Menzies vastaa varovasti. "Mutta anteeksi, mikä siinä on uutinen?"

"Ei se ole uutinen. Se on pelkkä reportaasi."

"Eikö ole mitään muuta?"

Lloyd rapistelee taas lehtiötään. "Miten olisi talouteen juttu viinistä: roseeviinien myynti ohittaa valkoiset ensimmäistä kertaa Ranskassa."

"Onko näin?"

"Taitaa olla. Täytyy kyllä tarkistaa vielä."

"Ei mitään ajankohtaisempaa?"

"Eikö peltosirkut kelpaa?"

"Ei taida nyt olla tilaa. Tiukka lehti, uutisille ei ole kuin neljä sivua."

Kaikki muut julkaisut, joihin Lloyd oli kirjoittanut, olivat katkaisseet avustajasuhteen. Nyt hän epäili, että lehti - hänen viimeinen oljenkortensa, viimeinen toimeksiantajansa - aikoi laittaa hänet pihalle. 

"Tiedät varmaan, että meillä on vähän tiukkaa rahan kanssa. Freelancereilta ostetaan pelkästään sellaisia juttuja, jotka vetää ihan jalat alta. Eikä tämä ole epäluottamuslause sinulle. Tarkoitan vaan, että Kathleen haluaa pelkästään kovia juttuja. Terrorismia, Iranin ydinohjelmaa, Venäjän uutta nousua - kaikkea sellaista. Kaikki muu tulee periaatteessa tietotoimistoilta. Johtuu rahasta, ei mitään henkilökohtaista."

Lloyd sulkee puhelimen ja palaa ikkunaan, tuijottaa kuudennen kaupunginosan kerrostaloja, valkoisia seiniä joita sateen roiskeet ja vuotavat rännit ovat lianneet, kuoriutuvaa maalia, tiukasti suljettuja ikkunaluukkuja, pihoja joissa rykelmä asukkaiden pyöriä on painautunut toisiinsa, ohjaustangot ja polkimet sotkeutuneena, yläpuolella sinkkikattoja, hatutettuja savupiippuja jotka juovittavat valkoista savua valkoiselle taivaalle. 

("Bushin Gallup-suosio uusiin pohjalukemiin". Pariisin-kirjeenvaihtaja Lloyd Burko)

Tässäkin on kirja, josta jäi kaksijakoiset fiilikset. Alussa olin kovin ihastunut, mutta jossain kohtaa alkoi vähän ärsyttää, heräsi ajatus että miksi kaikkien elämän pitää olla niin synkkää. Nekin, jotka eivät itse koe asioita niin, herättävät lähinnä sääliä ja halua ravistella heidät hereille. Jos jollakulla sattuukin tulemaan ammatillisia onnistumisia, ne jäävät armotta yksityiselämän surujen alle. Jotenkin henkilöhahmot jäävät irrallisiksi ja etäisiksi, siitä huolimatta että moni esiintyy useammassa kuin yhdessä tarinassa.

Samalla kuitenkin tuntui siltä, että on vaan pakko lukea eteenpäin, pakko tavata uusia ihmisiä. Jotain tarinoiden absurdeissa piirteissä on sellaista, että lukemista ei voinut lopettaa. Lisäksi tarinoissa on yllätyksellisiä käänteitä; monesti on yksi lause joka muuttaa tarinakulun kokonaan. Sitä alkaa jo odottaa, että mitä tässä tapahtuu ja missä kohtaa, keskellä vai lopussa. 

Kirja on luettu ainakin blogeissa Vielä palaa lukulamppu, Café pour les idiots ja dit un dat sitä sun tätä.

Kuunneltua: Michelle Obama: Minun tarinani

Michelle Obama: Minun tarinani
Englanninkielinen alkuteos Becoming (2018)
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Lukija Krista Putkonen-Örn
Otava 2018

Päivitin kuusi vuotta vanhan, muistin täynnä olemista valittaneen puhelimeni uuteen noin kuukausi sitten. Yksi ensimmäisistä lataamistani sovelluksista oli Ellibs. Juoksublogeista olen lukenut, että jotkut kuuntelevat äänikirjaa lenkillä. Halusin kokeilla samaa. Sattui vielä niin hyvä tuuri, että katsellessani Piki-kirjastojen e-äänikirjojen kokoelmaa siellä oli vapaana yksi kappale Michelle Obaman elämäkertaa. Äkkiä lainaan ja lenkille! (Paitsi että kuuntelin myös työmatkoilla, ruokakaupassa, kotona venytellessä...)

Michelle Obama kertoo koko elämäntarinansa lapsuudesta nykyhetkeen. Pidin siitä, että lapsuus ja nuoruus käsitellään perinpohjin, eikä niitä vedetä pikakelauksella jotta päästään keskittymään aikaan Yhdysvaltain ensimmäisenä naisena. Obama kuvaa perheensä, Robinsonien, elämää Chicagossa, mukana on laaja suku. Koko kirjan kantava teema on se, että usein hän on ollut mustana naisena vähemmistössä, aina kokenut että pitää tehdä enemmän ja paremmin kuin valkoiset tullakseen hyväksytyksi. Eikä aina tule hyväksytyksi, tekipä mitä tahansa. 

Yksi lauseista jäi mieleeni: Obama sanoo olevansa tavallinen nainen jonka elämäntie on erikoinen. Tästä olen vahvasti eri mieltä. Hän on poikkeuksellinen nainen. Moni ehkä haaveilee tekevänsä työtä josta todella nauttii, mutta jää silti tuttuun, paremmin palkattuun työhön. Obama ei, hän vaihtoi yksityisestä lakifirmasta julkiselle puolelle, ja samalla hänen palkkansa puolittui. Ei helppo päätös, mutta intohimo vei voiton, mahdollisuus vaikuttaa vähemmistöjen olojen parantamiseen. 

Barack Obama tulee mukaan kirjaan varsin myöhään. Michelle Robinson on valmistunut yliopistosta ja toimii asianajajana. Hänestä tulee Obaman mentori tämän tullessa harjoitteluun. Loppu onkin sitten historiaa. Miehellä on yhtä intohimoinen suhde työhönsä, myös hän haluaa vaikuttaa asioihin. Tie vie politiikkaan, mikä ei ole helppo pala nieltäväksi. Michelle Obama myöntää olleensa alkuun presidenttiehdokkuutta vastaan. Jo senaattorin työ oli ollut vaativaa. Kahden lapsen äitinä hän koki vaikeaksi sen, että mies pitäisi jakaa koko kansakunnan kanssa. Mutta junan kulkua ei voinut enää pysäyttää, eikä hän voinut muuta kuin sopeutua. Pian hän huomasi, että ensimmäisenä naisena hän voi vaikuttaa moniin asioihin vielä vahvemmin kuin aiemmin asianajajana. 

Pidin kirjan yksityiskohtaisuudesta ja avoimuudesta. Pidin siitä, että Obama ei peittele avio-ongelmia, ei häpeile kokemiaan negatiivisia tunteita, sivaltaa epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Pidin erityisesti siitä, miten hän kohteli ja varmasti edelleen kohtelee ihmisiä. Hän kehuu ja kiittää paljon. Valkoisen Talon henkilökuntakaan ei ollut hänelle pelkkää palvelusväkeä, vaan arvokkaita ihmisiä. 

Loppuun olisin kaivannut pientä katsausta, että mitä nyt. Se kävi selväksi, että Obamat asuvat edelleen Washingtonissa, ja että salaisen palvelun agentit valvovat taloa ja pihaa. Mutta olisin kiinnostunut mitä he tekevät. Onko mahdollista palata samankaltaisiin työtehtäviin, joita hän teki ennen ensimmäisen naisen roolia? Mitä aviomies tekee presidenttiyden jälkeen? 

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 32, "kirjassa käydään koulua tai opiskellaan".Sitä  on tarinassa varsin paljon. Ensin siitä, kuinka Michelle Robinson valitsi yliopiston jonne haluaa, kuinka hän uurasti päästäkseen sinne, kuinka hän uurasti valmistuakseen hyvin arvosanoin ja päästäkseen Pricetonin jälkeen vielä Harvardiin. Sitten kuulemme, kuinka Malia-tytär menee kolmevuotiaana esikouluun. Valkoiseen Taloon muuttoon liittyy myös koulun valinta tyttärille. On etsittävä hyvä koulu, turvallinen mutta ennen kaikkea sellainen, jossa tyttäriä kohdellaan tavallisina ihmisinä eikä julkkiksina. 

Kirjaa on luettu muun muassa bloggeissa Luettua ja maistettua, Kulttuuri kukoistaa, Kirjat kertovat sekä Kirsin Book Club. 

Natasa Dragnic: Kanssasi aina

Natasa Dragnic: Kanssasi aina
Saksankielinen alkuteos Jeden Tag, jede Stunde (2011)
Suomentanut Tiina Hakala
Otava 2012
285 s.

Omasta hyllystä löysin tämmöisen opuksen, tiesin kyllä sen olemassaolosta mutta sitä en tiedä, miksi se on lojunut siellä vuosikausia lukematta. Ehkä aina on ollut jotain kiireisempää tai jotain kiinnostavampaa. 

Rakkaustarinoita on maailma täynnä, toiset enemmän ja toiset vähemmän siirappisia. Kanssasi aina on sekä että, sekä niin siirappista että melkein tulee hampaisiin reikiä ihan vaan lukemalla, toisaalta tarinassa on myös niitä sarvia ja hampaita. 

Kroatialaiset Dora ja Luka tapaavat ensi kertaa päiväkodissa. Dora on kahden vanha, Luka viisi. Ensikohtaaminen on dramaattinen: Luka pyörtyy ja Dora säntää auttamaan. Siitä alkaa vuosikymmeniä kestävä side, joka on kuin kuminauha. Dora muuttaa perheensä kanssa Ranskaan, ja vähitellen Kroatia unohtuu. Ei ihan kokonaan; jossain on muisto ihanista lapsuuspäivistä - ja Lukasta. Menestyksen kynnykselle päässeenä näyttelijänä Dora kuitenkin keskittyy nykyhetkeen. Kunnes taiteilija Luka saapuu Pariisiin pitämään näyttelyä. Tiet kohtaavat - Luka pyörtyy ja Dora säntää auttamaan. Yhteys on taas luotu, rakkaus leimahtaa ja loimuaa. Hetken he ovat kaksin maailmassa, mutta maailma ei anna armoa. Luka palaa Kroatiaan ja yhteinen aika haalistuu. Kunnes Dora pölähtää kroatialaiseen hotelliin ja tapaa vastaanottovirkailijan - Luka on pyörtymäisillään ja Dora säntää auttamaan. Ja niin edelleen. 

Luka makaa sileällä kalliolla ja roikottaa jalkojaan vedessä. Hän odottaa Doraa. Hänen tekisi mieli jäätelöä. Mansikkaa ja sitruunaa tietenkin, ei suklaata. Hän hymyilee. Ei missään tapauksessa. Aurinko lämmittää vain hänen oikeaa poskeaan.

Ei enää juoksentelua paljasjaloin. Ei tarjottuja jäätelöitä. Ei tuttuja kasvoja. Ei pyöreitä tikkareita. Dora tietää, että kuva on tuhriutunut. On liian myöhäistä. Mitään ei voi enää pelastaa eikä ketään. Ja jos hän kuolisi nyt, se ei haittaisi.

Luka makaa sileällä kalliolla ja roikottaa jalkojaan vedessä. Hän odottaa Doraa. Päätä särkee hieman. Olo ei ole mukava. Hän ei halua. Olla olevinaan. Olla kuin ei pelkäisi.

Ei enää rantaleikkejä. Ei kakulla palkittuja käyntejä Marija-tädin, sen tosi hyvän leipurin luokse. Joka leipoi heille, vain heille, suklaakakun joka oli melkein musta ja jossa oli paljon suklaakreemiä ja suklaakuorrutetta. Ei satamaa. Ei laivoja. Kuvasta ei erota enää mitään. Tuhottu. Tyystin. Kaikki.

Luka makaa sileällä kalliolla. Kuin ei mitään olisikaan. Ei yhtikäs mitään. Koskaan enää.

Tässä on vaihteeksi kirja, josta en osaa sanoa tykkäsinkö vai en. Tykkäsin toisteisuudesta, joka  ylläolevassa sitaatissa tulee esiin. Muualla toistoa on harvemmin, niin että tarinan ajassa saattaa kulua vuosia ennen kuin tapahtuma tai ajatus toistuu sanasta sanaan samana kuin aiemmin, toistuakseen uudelleen vielä myöhemmin. Jostain syystä pidän sellaisesta, nimenomaan niin että samaa on vähän pidempi pätkä eikä yksittäinen lause. Toisteisuus tuo tunnun siitä, että tarina on kahdeksikko, tai kenties jono kahdeksikkoja, ketju. Doran ja Lukan tiet kohtaavat, erkaantuvat, kaartuvat toisiaan kohti, kohtaavat hetkeksi, alkavat erkaantua, ovat kaukana toisistaan, kääntyvät toisiaan kohti, kohtaavat, lähtevät erkanemaan... 

Samalla tarina on kuitenkin ärsyttävä. Lapsina Luka ja Dora ovat okei, mutta aikuisina omituisia. Jotenkin tuntuu siltä, kuin he eivät olisi koskaan kasvaneet aikuisiksi. Yhteinen aika on seksiä ja ihme hihkumista, liidellään pää pilvissä. Tiedetään että pitäisi puhua vakavista asioista mutta niin ei tehdä. Sitten yhtäkkiä häippästään, hyvästejä jättämättä, ollaan tahoillaan ja riudutaan sydänsuruissa. 

Tällä hetkellä päällimmäinen fiilis on, että ärsyttävyys ja kulmikkuus ovat hallitsevampia kuin kauneus ja pehmeys. Saa nähdä, muuttuuko tuntemus kun aika kuluu ja etäännyn lukukokemuksesta.

Helmet-lukuhaasteeseen sain tästä kohdan 39, "maahanmuuttajan kirjoittama kirja". Dragnic on kasvanut Kroatiassa mutta muuttanut sieltä Saksaan.

Tätä on luettu blogeissa paljon, arvion ovat kirjoittaneet muun muassa Hanna, Anneli, Aletheia ja Tuulia. 

Miranda July: Uimakoulu

Miranda July: Uimakoulu
Englanninkielinen alkuteos No one belongs here more than you (2007)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Siltala 2017
218 s.

Sanottakoon heti alkuun, että Uimakoulun tärkein anti minulle oli se, että sain Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 9, "kirjan kansi on yksivärinen". (Kuva ei ole paras mahdollinen, mutta kannessa on tummenpaa ja vaaleampaa keltaista.) Muuten olin jokseenkin pettynyt. Takakansiteksti antoi odottaa rajumpaa ja kummallisempaa kuin mitä koin. 

Niminovelli Uimakoulu on ainoa, johon ihastuin. Päähenkilö asuu pienessä kylässä, naapureinaan kolme noin 80-vuotiasta. Tuleepa puheeksi, että kolmikko ei osaa uida, kun taas päähenkilö on ollut koulunsa uintijoukkueessa. Niinpä hän alkaa opettaa toisia uimaan. Sillä ei ole väliä, että kylässä ei ole sen paremmin järveä kuin uima-allastakaan. Tokihan uimaan voi opetella asunnon lattialla! Uimaharjoitusten kuvaus on sitä absurdia, vinksahtanutta maailmaa josta pidän, sitä jossa vinksahtanut asia on kaikkien osallisten mielestä täysin normaalia. 

Sen sijaan muut novellit jäävät etäisiksi. Se, mikä niissä on vinksallaan, on liian tavallista osuakseen minun tykkäämishermooni. Moni asia on liian lähellä todellisuutta tehdäkseen novellien maailmasta absurdin. Muutama on jopa sellainen, että en keksinyt mikä siinä on outoa. 

Ihmissuhteita ja ihmissuhteettomuksia puidaan eri tavoin. Henkilähahmot kaipaavat läheisyyttä mutta eivät sitten oikein osaakaan olla toista lähellä. Ihmiset ovat ressukoita, usein täysin jumissa elämänsä kanssa. En tiedä koinko tunnelman yleisesti niin masentavaksi, että osin siksi en innostunut novelleista.

Ei olisi kovin vaikeaa vastata soittopyyntöihin ja olla aidommin vaatimaton, mutta näiden ystävien osalta se on myöhäistä. Eivät he kuitenkaan huomaisi, etten enää ole ikävystyttävä. Tarvitsen uusia koskemattomia ihmisiä, jotka liittävät minut ajatuksissaan kaikkeen hauskaan. Siinä on ongelma numero kaksi: en ole koskaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Tämä ongelma kulkee käsi kädessä ensimmäisen ongelmani kanssa: siis hätäilyn. Tai ehkä nämä ongelmat eivät varsinaisesti kulje käsi kädessä vaan ovat saman olennon kaksi eri kättä. Ehkä ne ovat minun käteni, ja minä olen se olento.

Kokoelma on luettu myös blogeissa Reader, why did I marry him, Ihminen välissä, Kohtaamisia ja Kosminen K. Vastaanotto vaihtelee äärilaidasta toiseen. Pääosin tästä on tykätty paljon, mutta en ole ihan yksin ajatuksessa että tämä ei ole minun kirjani.