Tua Forsström: En kväll i oktober rodde jag ut på sjön: dikter

Tua Forsström: En kväll i oktober rodde jag ut på sjön: dikter
Schildts & Söderströms 2012
43 s.

Finladssvenska läsutmaningen on edennyt toukokuuhun, jonka teemana on "poesi tryckt efter år 2002". Tällä kertaa kirjan valinta ei ollut helppo. Kotikirjastossamme ei ole ruotsiksi kuin muutama runokirja, ja ne on painettu haastetta ajatellen liian kauan sitten. Siispä tutkailin tietokannasta Pirkanmaan tarjontaa ja päädyin Tua Forsströmin teokseen En kväll i oktober rodde jag ut på sjön. Valintaperusteena tällä kertaa lähinnä kirjan kaunis nimi ja viehättävä kansi. 

Mörkret, regnet, vänligheten

En kväll med rosor som dalar till bottnen

långsamt en frusen gata i Mejlans en alldeles vanlig kväll

Näin kirja alkaa, ja ainakin minun innostukseni heräsi välittömästi. Yksittäiset sanat ovat kauniita, ja yhdessä ne luovat hyvin visuaalisen ja vahvatunnelmaisen tuokiokuvan. Tulee olo, että lukija on itse sateisella kadulla Meilahdessa. Minulle runon ruusut ovat punaisia, tuoden väriä keskelle pimeää ja jääriitettä.

Avausrunon sanat ja tematiikka toistuvat läpi koko kirjan. Lukiessa on turvallinen olo. On pimeää ja tummia värejä mutta myös ruusuja, jotka minulle ovat tässä aina vaan yhtä kirkkaanpunaisia. On jäätä ja lunta mutta samalla lämpöä, lähdön tunnelmaa ja paluun odotusta. 

(Flicka i gula stövlar)

Det snöade för första gången

den sextonde december i Brunakärr

   väldiga milda flingor som smalt på fläcken

Flickan i gula stövlar sprang längs vägkanten

  och backade försiktigt i sina blöta spår

Det finns kanske platser inom oss där vi inte har varit?

Hon mumlade för sig själv, hon såg så lycklig

  och koncentrerad ut. Vi dras till allt som

besitter en hemlighet, jag skall berätta

  för dig när vi ses. Faller den milda belysningen

Runojen lukeminen ei ole helppoa, ei millään kielellä. Eikä sen tarvitsekaan olla. Yhtä oikeaa tulkintaa ei ole, eikä lukijan tarvitse tietää mitä kirjoittaja on halunnut sanoa. Lukija on vapaa nauttimaan lukemisesta, keskittymään kieleen ja runon kuviin. Tämän kirjan kohdalla tuntui jo kahden ensimmäisen runon jälkeen siltä, että luettuani loppuun aloitan saman tien uudelleen. Forsströn kirjoittaa kaunista kieltä, sanoja joita haluaa makustella uudelleen ja uudelleen. Tunnelma on haikea mutta lämmin, pimeyden ja sateen keskeltä pilkahtelee iloa, valoa ja värejä. Vaikka sivumäärä on pieni, on kyseessä suuri kirja. 

Kesäkuussa seikkaillaan fantasiamaailmassa, joskin lohikäärmeettömässä. Aiheena on "en fantasybok som inte verkar innehålla några drakar". Tähän kohtaan ajattelin lukea Ritva Toivolan teoksen, joka ruotsiksi käännettynä on nimeltään Tomas Björnhjärta. Katsotaan toteutuuko ajatus vai osuuko tielle muita vaihtoehtoja.

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro
Alkuperäisteos Sarajevski Marlboro (1994)
Suomentanut Kari Klemelä
Savukeidas 2017
141 s.

1990-luvulla olin teini-ikäinen enkä erityisen kiinnostunut maailman tapahtumista. Sen verran kuitenkin seurasin uutisia ja luin lehtiä, että muistan Balkanin alueen kuohunnan. Siitä kirjoittaa Miljenko Jergović novellikokoelmassaan Sarajevolainen Marlboro. 

Kokoelman 29 novellia sijoittuvat epävakaaseen Sarajevoon, jossa ihmiset yrittävät elää tavallista elämää. Arjen katkaisevat pommitukset, joilta on koitettava suojautua parhaansa mukaan. Aina se ei onnistu, vaan pommi tai kranaatti vie raajan, talon, ystävän, naapurin... Toisilla on onnea, toisilla epäonnea, toisilla surua, toiset eivät välitä. Arki on sodan runtelemaa, mutta arkea kuitenkin. Räjähdyksiin, vaaraan, pelkoon ja kuolemaan on jouduttu sopeutumaan.

Hän pärjäsi hyvin kaikessa, paitsi että hän hermostui hirveästi, jos häntä kutsuttiin Bobaniksi, Boboksi tai Sloboksi. Silloin hän asettui keskelle katua, puristi rystyset nyrkkiin vihaisena kuin pikkulapsi ja alkoi huutaa: Slobodan, Slobodan, Slobodan. Paikalliset hulttiot oivalsivat heti hänen heikon kohtansa ja alkoivat kiusata kylähullua kaikin mahdollisin tavoin. Lapset juoksivat hänen perässään ja joutilaat nuorukaiset nauroivat kaupan edessä kaljapullo kädessä, kunnes paikalle osui joku vanhempi ja vakavampi ihminen, ajoi välinpitämättömät nuoret pois ja saattoi Slobodanin kotiin.

Viimein hän alkoi muistuttaa kaikkia muita tämän maailman hulluja. Hän oli likainen, resuinen ja aina nälkäinen. Kukaan ei oikeastaan tiedä, millä hän eli äitinsä kuoleman jälkeen, ja ruokkivatko naapurit häntä vai oliko hän sittenkin niin järkevä, että osasi kaivaa itselleen leivänkannikoita roskapöntöistä.

Yhdessä CNN:n ensimmäisistä Sarajevosta lähettämistä sotauutisista näytettiin Slobodania, joka käveli kaikessa rauhassa kaupungilla samalla kun kaikkialle ympärille putosi kranaatteja. Kamera seurasi häntä seitsemänkymmentä metriä ja toimittaja varmaan kuvitteli onnistuvansa ikuistamaan hetken, jolloin räjähdys repii yhden sarajevolaisen kappaleiksi. Slobodan asteli kuvan taka-alalta ja ehti kuvaajan luo, hymyili tälle ja nyökkäsi, mutta ei ruvennut kyselemään tämän sukupuusta vaan jatkoi matkaansa. Hänen valtavan selkänsä takana putoili yhä kranaatteja, ja uutistoimittaja kertoi samana iltana hiukan pettyneenä katsojille, että jotkut sarajevolaiset ovat tällaisia hullunrohkeita tyyppejä.

En tunne balkanilaista kirjallisuutta oikeastaan ollenkaan, enkä tiedä onko sitä käännetty kuinka paljon. Savukeidas on kyllä tehnyt kulttuuriteon kustantaessaan Sarajevolaisen Marlboron, antaessaan lukijoille mahdollisuuden kurkistaa alueen kulttuuriin ja historiaan.

Novellit ovat lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia, mutta ne kertovat suuria tarinoita yksittäisten ihmisten elämästä. Maailma on hiukan vinksallaan; se ei ole epäuskottava mutta joku siinä hiertää, hyvällä tavalla. Mukana on huumoria, mutta paljon myös absurdeja juttuja. Tulee olo että huvittaa mutta voikohan tälle nauraa. Huumori tekee sen, että traagiset ihmiskohtalot tuntuvat vähemmän traagisilta. Samalla voi tuntua siltä, että lukijana pitäisi pystyä olemaan empaattisempi, kun henkilöhahmoille kuitenki tapahtuu ikäviä asioita. 

Sarajevolainen Marlboro on luettu myös Kirjavinkeissä. Se sopii lukuhaasteisiin, Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "kirjan kannessa on eläin" ja Kirja joka maasta - haasteeni kohtaan Kroatia.

Baletissa: Voima - neljä suomalaista koreografia Kansallisbaletissa

Kuva: Mirka Kleemola

Kevään viimeinen teatteriretki suuntautui Kansallisbalettiin, jossa kausi huipentui visuaaliseen ilotulitukseen nimeltä Voima - neljä suomalaista koreografia. Neljän huippukoreografin teokset tarjosivat iloa kaikille aisteille.

Ilta alkoi Susanna Leinosen Breaking the Furylla, joka kuvaa ihmisen kohtaamisen vaikeutta, niin kahdenkeskistä kuin yhteisössä tapahtuvaa. Alku on tyrmäävän tehokas: yksinäinen hahmo näyttämön takaosasta suunnatussa valossa. Pian nähdään häivähdyksiä muistakin, jotka kuitenkin vilahtavat näkökentässä vain nopeasti. Seuraava hahmo ryömii punaisessa puvussa, punaisella matolla, kohdaten kolme muuta punaisissaan. Pian punainen sekoittuu musta-valkoiseen, kieputtaen yleisön mukaan vauhdikkaaseen kierteeseen.

Erika Vilander. Kuva: Mirka Kleemola 

Breaking the Fury on pitkästä aikaa esitys, jossa projisoinnit (joista vastaa Jouka Valkama) sulautuvat esityksen osaksi täysin luontevasti. Olen usein aika skeptinen videon käyttöön, johtuen aika monista katselukokemuksista joissa en ole tajunnut niiden merkitystä esitykselle. Tässä ne limittyivät tanssijoiden liikehdintään tehostaen tunnelmaa ensisestään. Esitys kaikkinensa on todella intensiivinen

Väliajan jälkeen vuorossa on Valse Triste, Jyrki Karttusen luoma kuvaus kuolevan naisen, äidin, unesta jossa kaikki on mahdollista.

Tiina Myllymäki. Kuva: Mirka Kleemola

Tiina Myllymäen tulkitsema äiti saa seurakseen joukon varjoja sinisissä kimallepuvuissa. Sinisävyisissä tanssiaisissa huonekalut leijuvat, karkaavat ulottuvilta. Kaikki on mahdollista - vai onko se sittenkin vain harhaa?

Kuva: Mirka Kleemola

Virpi Pahkisen Cantus Arcticus on "teos orkesterille ja joutsenille". Näin siksi, että Einojuhani Rautavaaran musiikki on paitsi soitettua musiikkia myös nauhoitettua joutsenten ääntelyä. Alussa kuitenkin nähdään joutsenten sijaan Suo, jota eilen tulkitsivat Pauline Simon ja Pontus Sundset. Ja voi mitä nähtiinkään! En voinut välttyä ajatukselta, että jos miesten voimistelulistalla olisi rytminen voimistelu, tällaista se olisi. Mietin, että tässä olisi aivan ihanteellinen permanto-parivoimisteluesitys olympialaisiin. Käsittämättömän hienoa yhteispeliä!

Pauline Simon ja Pontus Sundset. Kuva: Mirka Kleemola

Toisessa osassa valloillaan on Melankolia, samaan aikaan vahva ja herkkä, eilen Nikolas Koskivirran tanssimana. Melankoliaa seuraa joutsenten muutto, jossa nähdään hienoa ryhmädynamiikkaa. Pidän paljon tällaisesta, jossa jokainen pienryhmä tekee omaa koreografiaansa, kuitenkin välillä sulautuen yhteen.

Toisen väliajan jälkeen vuorossa on Jorma Uotisen Jord. Sen näin ensi kertaa viime keväänä osana Liikkeen legendat - kokonaisuutta. Silloin itkin alusta loppuun, olin niin helpottunut ja onnellinen siitä, mitä "minun musiikilleni" on tehty. Paljon hidasta ja staattista liikettä, kiireettömyyttä. 

Kuva: Sakari Viika

Tällä kertaa itkin myös, tosin vain kappaleet 1 ja 3 (The Unforgiven ja Farewell). Ensimmäisen osalta en osaa selittää miksi. Ehkä olin vaan niin onnellinen saadessani katsoa tätä toiseen kertaan livenä. Kolmannen kohdalla ajatukset menivät Kristaan ja Ullaan, siihen kuinka vaikea on hyväksyä kahden bloggaajakollegan menehtymistä. Kuinka vaikea on käsittää, että emme tapaa enää, emme iloitse yhdessä kaikista mahtavista kirjoista. 

Antti Keinänen ja Ilja Bolotov. Kuva: Sakari Viika

Katsotaan jos Jord tulee nähtäväksi vielä kolmannen kerran, josko silloin pääsisi kuivin silmin... Edelleen tykkäsin liikekielen jykevyydestä ja vahvasta tunnelatauksesta. Punainen väri ei tässä ole aggressiivinen vaan pikemminkin rauhoittava, paikalleen juurruttava.

Voimaa on jäljellä vielä kaksi esitystä, ensi viikon keskiviikkona ja lauantaina. Keskiviikon esitys on nähtävissä Stage24:n kautta. 

Voima - neljä suomalaista koreografia

Musiikinjohto Ainars Rubikis

Breaking the Fury

Koreografia Susanna Leinonen

Musiikki Kasperi Laine

Musiikin sovitus Jonas Nydesjö

Puvut Erika Turunen
Valaistus Mikki Kunttu
Projisoinnit Jouka Valkama

Valse Triste
Koreografia Jyrki Karttunen
Musiikki Jean Sibelius
Puvut Erika Turunen
Valaistus ja lavastus Kalle Ropponen

Cantus Arcticus
Koreografia Virpi Pahkinen
Musiikki Einojuhani Rautavaara
Lavastus Juho Lindström
Puvut Erika Turunen
Valaistus Tobias Hallgren

Jord
Koreografia Jorma Uotinen
Musiikki Apocalyptica
Lavastus ja valaistus Mikki Kunttu
Puvut Erika Turunen

Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräs: Jäljet
Karisto 2017
285 s.

Nostan kasvoni peiliin, vaikka itseään on kaikkein vaikeinta katsoa. Peilissä kaikki on avoinna, suojattomana niin kuin sanat, jotka lausuu yön hiljaisuudessa silloin, kun luulee, ettei kukaan kuuntele.

Mila Teräksen Jäljet on tai oli minulla yksi kirjakevään odotetuimmista, eikä suotta. Loppuvaiheessa harmittelin kun kirjasta on varaus ja joudun palauttamaan sen kirjastoon; olisin halunnut lukea hitaammin, nauttia jokaisesta sanasta. Eipä silti, olen vakuuttunut siitä että tämä on yksi niistä kirjoista, jotka luen uudelleen ja uudelleen.

Jäljet on koskettava, häikäisevän ja riipaisevan kaunis tarina Helene Schjerfbeckistä. Kertomus alkaa vuodesta 1945, Saltsjöbadenista, jossa ikääntynyt taiteilijatar elää sotaa paossa. Hän  käy mielessään keskustelua kollegansa Helena Westermarckin kanssa, muistellen pitkää elämäänsä. Saltsjöbadenista hypätään lapsuuteen 1860-luvulle, josta hivuttaudutaan läpi vuosikymmenien, läpi sairauksien ja kylmän ja nälän, kuljetaan tie taideopiskelijasta taiteilijaksi, koetaan rakkautta ja syvää ystävyyttä mutta myös pelkoa ja katkeruutta, Ollaan Helsingissä tai Hyvinkäällä, Pariisissa tai Bretagnessa, St. Ivesissä, missä milloinkin... Aina välillä piipahdetaan vuodessa 1945, josta käsin Schjerbeck tutkailee mennyttä ja toisaalta ennakoi mitä lukijalle seuraavaksi kerrotaan.

Punnitsen miestä katseellani. Hänen olemuksensa vaikuttaa vilpittömältä kuin mänty tai sininen taivas tänään, ja niin minä räpäytän silmiäni:

- Mutta voisimmehan katsoa, onko salkussani edes jokunen luonnos.

Hitain liikkein alan hakea töitäni, myös niitä maalauksiani, jotka kiertävät huonettani seinään päin käännettyinä.

Onpa niitä kertynyt. Hiljaisia hyräilyjä, huomautuksia, äkillisiä parkaisuja. Kuvien virta on ollut katkeamaton. Mutta kukapa töitäni olisi kaivannutkaan, ymmärtänyt kaikkia merkillisiä sävelmiäni. Kotiin on jäänyt kaikki se, mitä en ole lähettänyt Taideyhdistyksen arpajaisiin tai jättänyt Kahlrothille myytäväksi.

Herra Stenmanin katse siirtyy hiljaa taulusta toiseen. Onko hän pettynyt? Ehkä hänen uskonsa minuun hiipuu - 

Nyt hän ainakin näkee, mitä roskaa työni ovat!

- Ei teidän ole pakko ottaa mitään, sanon. - Ehkä niin olisi viisaampikin. 

- Mutta nämähän ovat aivan lumoavia! Stenman hengähtää. - Näyttäkää lisää. Neiti, teidän täytyy näyttää minulle lisää.

Käännän esiin Halkopojan. Maalasin sitä lähes kaksi vuotta enkä sittenkään saanut esiin sitä, mitä etsin.

Aivan lumoava on myös tämä kirja. Teräs kirjoittaa huikean kaunista kieltä, hiottua, viipyilevää. Se maalaa eteemme niin hailakoita kuin värikylläisiä maisemia ja ihmisiä. Jokainen sana on punnittu, paikallaan. Yhtä taidokkaasti on myös jätetty kertomatta asioita, jätetty väliin vuosia, annettu lukijan mielikuvitukselle tilaa. Helposti tästä olisi varmasti saanut 500-sivuisen järkäleen, mutta parempi näin. 

Olen aiemmin todennut Raija Orasen Ackte!-kirjan kohdalla, että on aina riski kirjoittaa fiktiivistä tarinaa todellisesta henkilöstä. Oranen onnistui, ja niin tekee Teräskin. Jostain syystä olin kuitenkin  jo etukäteen varma, että Jäljet on loistava kirja. Aloitin lukemisen luottavaisena, ilman minkäänlaista pelkoa siitä, että meneekö kuvani Schjerfbeckistä pilalle. Ei mennyt, ja ilokseni voin todeta olleeni oikeassa. Jäljet on loistava, siinä toimii ihan kaikki.  

Repäisen kuvan paikoiltaan. Jos vielä kesäkuussa olin puu, joka huojui kukassa, nyt oksani ovat kuivuneet. Olen musta ja lehdetön.

Ehkä minun pitäisi kuolla kokonaan, pudota maahan kuin kuihtunut lehti, kadota hiljaa niin kuin lintu metsässä.

Kaikki on niin epävarmaa, elinpäivät varsinkin.

Suussani on alkanut maistua syksy.

Muutama muukin bloggaaja on ehtinyt lukea kirjan, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Leena Lumi, Mai Laakso, Maria, Jane sekä Tea. Linja on selvä, kaikki ovat lumoutuneet!

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan "toisen taideteoksen inspiroima kirja". Lähtölaukaus kirjalle on ollut Schjerfbeckin omakuva, jonka Teräs näki vuonna 2012. Voi onni, onni että hän kävi katsomassa juuri tuon näyttelyn!

Jessie Burton: Nukkekaappi

Jessie Burton: Nukkekaappi
Englanninkielinen alkuperäisteos The Miniatyrist (2014)
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2017
431 s.

Jessie Burtonin esikoisteos Nukkekaappi on kerännyt paljon hehkutusta, ja onpa se valittu ilmestymisvuonnaan Isossa-Britanniassa vuoden kirjaksi.

Tarina sijoittuu Amsterdamiin vuoden 1686 loppuun. 18-vuotias Nella Oortman saapuu kaupunkiin vastavihittynä vaimona. Uuden kodin ovella vastassa ei olekaan 39-vuotias aviomies vaan tämän kylmäkiskoinen sisar Marin. Alku on hankala, eikä Johanneksen saapuminen helpota tilannetta. Kauppiaan työ pitää miehen kiireisenä, eikä vaimolle löydy aikaa. Pian Nella alaa epäillä naimakauppujen järkevyyttä. Hän tahtoi kauppiaan vaimoksi, tahtoi muuttaa suureen kaupunkiin, tahtoi talon emännäksi ja äidiksi. Lämpimän aviovuoteen sijaan hän saa nukkekaapin, pienoismallin heidän kodistaan. Miksi? 

Kaupungissa työskentelee miniatyristi, jolta Nella tilaa nukkekotiin esineitä. Hän saa mitä tilaa, ja enemmänkin. Hän saa esineitä, jotka paitsi ihmetyttävät myös pelottavat häntä. Kuka miniatyristi on ja miksi hän tietää talon ihmisistä ja tapahtumista niin paljon? Onko hän vakooja tai ennustaja? Päivä päivältä Nella tuntee olonsa epävarmemmaksi, sillä mikään ei mene niin kuin hän on olettanut ja odottanut. Paluuta entiseen ei kuitenkaan ole.

Nella kohottaa kättään puolipimeässä, katselee vihkisormustaan ja vaaleanpunaisia simpukankuoria muistuttavia kynsiään. Assenfeldtissä oli vain yksi tori, mutta ainakin siellä istuvat ihmiset kuuntelivat häntä. Täällä hän on pelkkä nukke, astia johon muut kaatavat puhettaan. Hän ei ole nainut miestä vaan kokonaisen maailman. Hopeaseppiä, käly, omalaatuisia tuttavia, talo jossa hän on eksyksissä ja toinen, pienempi talo, joka pelottaa häntä. Näennäisesti kaikkea on paljon, mutta Nellasta tuntuu kuin häneltä otettaisiin jotakin pois. 

(...)

Vastausta ei kuulu, ei tietenkään, nukkekaapin esineet hohtavat vain alati muuttuvassa hopeisessa valossa. Huomenna menen tapaamaan miniatyristia, Nella miettii, ja sitten selvitetään, mitä tilaamatta tulleet esineet tarkoittavat. Ei voi olla oikein lähettää esineitä tilaamatta. Eihän? Se on kuin astuisi luvatta toisen maalle.

Nella on hyvillään ettei ole enää Assenfeldtissä - se on myönnettävä - mutta enää hänellä ei ole kotia missään, ei siellä peltojen keskellä eikä täällä kanavien varressa. Tuntuu kuin hän olisi karilla jossakin avioliiton ihanteiden ja todellisuuden välissä, mistä kaunis mutta hyödytön kaappi on puistattava muistutus.

Pidin kirjan Amsterdamista, kiehtovasta mutta kovasta kaupungista hajuineen ja ihmisineen. Elämä perustuu kaikenlaiseen kaupankäyntiin, jossa toisille käy paremmin ja toisille huonommin. Etujen ja omaisuuden tavoittelu sekä säilyttäminen vaativat roolien ylläpitämistä, roolien joihin kuitenkin aina välillä tulee pieniä säröjä. Pienen pienet ilmeen muutokset, huomaamattomat elet ja katse silmissä kertovat niin Nellalle kuin lukijalle, ettei kaikki suinkaan ole sitä miltä näyttää. Itsevarmuus ja huikentelevuus voivat peittää alleen paljonkin. Ehkä eniten se näkyy Nellassa, joka talon seinien sisällä on epävarma nuori nainen Nella Brandt, ulkona itsevarma kauppiaan rouva Petronella Brandt.

Nukkekaapin moninaisista sivuhahmoista, osa esiintyy vain lyhyesti mutta he tuovat paljon eloa tarinaan. Harmi sinänsä, että päähenkilöt, talossa asuva viisikko - Nella, Johannes, Marin sekä palvelijat Cornelia ja Otto - jäävät lopulta aika etäisiksi. En tiedä miksi. Tapahtuma-aika on vain nelisen kuukautta ja sivuja reilusti yli 400, joten tilaa olisi heihin tutustua syvemmin. Ehkä ympäristöä ja tapahtumia on kuvattu niin runsaasti, että henkilöhahmot jäävät liian vähälle huomiolle. Esimerkiksi Nellan elämästä saadaan tietää vain pikkurippeitä ajalta ennen Amsterdamia. Lisäksi ehkä tärkein hahmo eli miniatyristi jää vain viitteenomaiseksi, enkä ainakaan minä ymmärrä hänen motiiveitaan ollenkaan.

Yhden ison pettymyksen koin. En voi kertoa mikä se oli, jotten paljasta juonesta liikaa. Lukiessa tuli olo että "no niinpä tietysti, taas tällainen käänne, eikö mitään muuta ratkaisua olisi ollut, miten ennalta-arvattavaa". Ajankohtaan ja tuon ajan yhteiskunnallisiin oloihin ratkaisu ehkä oli oikea, mutta silti, vastaavia käänteitä tuntuu olevan nykyisin melkein jokaisessa kirjassa.  

Nukkekaappi esineineen on kiehtova, se sekä itse talo luovat vangitsevan tunnelman. Silti, tähänkin olisin kaivannut jotain lisää. Molemmissa taloissa on yhdeksän huonetta, mutta nyt kirjan luettuani en muista että kovinkaan montaa niistä olisi kuvattu sen tarkemmin. En pysty näkemään päässäni talon pohjapiirustusta, en sitä montako huonetta missäkin kerroksessa on. Enkä sitä, miltä näyttää heti talon ulkopuolella. Ehkä luin eteenpäin niin kiireellä, ettei mieleni tallentanut näitä asioita? 

Silti, esittämästäni kritiikistä huolimatta, kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. En tunne aikakautta, joten en pysty arvioimaan kuinka eksaktia kaupungin ja tapakulttuurin kuvaus on. Tarkkaa tai ei, mielenkiintoista se on, on kyse sitten isoista kokonaisuuksista tai pienistä yksityiskohdista, ammattirooleista, maisemasta tai piparkakkujen ihmishahmojen kieltämisestä. Ehkä se johtuu nukkekaapin ja sen esineiden mystisyydestä, mutta jotain maagista tässä on.

Blogeissa kirjasta on pääosin pidetty paljon mutta kriittisiä ääniä löytyy myös. Arvion ovat tehneet muun muassa Maija, Simo Sahlman, riitta k,, Kirjavaras ja Kirjaluotsi.

Nukkekaappi menee Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja". 

Kirjojen Suomi: Kaari Utrio: Ruusulaakso

Kaari Utrio: Ruusulaakso

Tammi 1982

338 s.

Kirjablogit ja 101 kirjaa on edennyt vuoteen 1982. Sitä edustaa Kaari Utrion Ruusulaakso, joka on jonkinsorttinen poikkeama tututusta Utriosta. Historiallinen romaani on vaihtunut kuvaukseen senhetkisestä maailmasta, 1980-luvun yritys- ja taidepiireistä. 

Kirjassa seurataan sisarusten elämää vuoroin kummankin näkökulmasta. Laura on naimisissa taiteilija Kari Pirkkoinsuon kanssa. Avioliitto on melko tuskaisa. Pirkkoinsuo on määräilevä ja väkivaltaisuuteen taipuva, joka lisäksi kulkee vieraissa. Yksi sivusuhteista on Lauran siskon Tuiren kanssa. Tuire on piinkova yritysjohtaja, joka nauttii niin arvostetusta asemastaan, rahan mahdista kuin upeasta ulkonäöstään. Hän tietää tekevänsä väärin hiirulaismaista Lauraa kohtaan, mutta ei jaksa välittää. Jokainen olkoon vastuussa elämästään. Tuirella on Pirkkoinsuon lisäksi muitakin suhteita, yhtä pinnallisia kaikki. 

Oikeastaan kaikissa kirjan ihmissuhteissa on kysymys vallasta ja tietynlaisesta järjestelystä. Liitot eivät perustu rakkauteen vaan rahaan sekä siihen, millaisiin piireihin suhteilla pääsee. Ihmiset eivät ole ihmisiä vaan ponnahduslautoja, joiden kautta joka singahdetaan tähtiin tai pudotaan pohjalle. 

Se oli Kari Pirkkoinsuo, Raimo tunsi pikku Lauran joka ikään kuin pesi miehen siimeksessä. Raimo oli nähnyt lukemattomia valokuvia Karista, mutta valokuvat eivät kyenneet näyttämään Karin mykistävää suuruutta, lähes kahden metrin pituutta, harteitten leveyttä, sepän käsivarsia, eivät sitä kuinka jykevä on kaula joka kiinnitti ruumiiseen suhteettoman suuren pallomaisen pään, jonka kokoa vielä parta ja vaalea tukka lisäsivät. Raimo ajatteli että mies oli kuin joku esihistoriallinen hirviö, torahampaat vain puuttuivat, mies halasi kaikkia paikalla olevia naisia ja Raimo odotti kuin lumottuna että hän iskisi äkkiä hampaansa jonkun kurkkuun.

Levoton liike sattui Raimon silmäkulmaan. Sanni Koponen siinä heilui, lennähteli holtittomasti huonekalun luota toisen luo, kaatoi pienen koristepöydän ja tuhkakupin, sanoi uh eikä kukaan huomannut mitään, Sanni pomppi ja kiemurteli ja mateli ihmisten välissä päästäkseen lähemmäksi Pirkkoinsuota. Raimoa hymyilytti: Sanni-kulta, mikä ihanampaa - eliittikutsut kuvanveistäjällä, se oli kuin sämpylä nakilla. 

Sanni oli typeryyksissään hyljännyt Minnan heti kun Kari Pirkkoinsuo oli tullut huoneeseen, vaikka Minnan kautta hänellä olisi ollut suora tie puolijumalan luo, Minnahan oli Lauran opiskelutoveri. Mutta mistä Sanni-rassukka sen saattoi tietää, hän oli ulkopuolinen, Kaavilta - voi kuinka kauan Raimolta oli mennyt ennen kuin hän tiesi tarkkaan kuka oli kenenkin veli ja sisar ja serkku ja koulutoveri.

Mitäpä sitä kaunistelemaan: en pitänyt kirjasta. Sen maailma on liian kova, liian alkoholinhuuruinen, liian ihmisvihamielinen. Ihmissuhteet ovat täyttä kulissia. Kulissien ylläpito on varmasti raastavaa, mutta siitä huolimatta en liikuttunut  enkä tuntenut oikeastaan mitään muutakaan.

Suurin ongelma minulle oli se, että kaikki henkilöhahmot ovat tavattoman ärsyttäviä. Tahdoton Laura jota ohjailtiin kuin marionettia, kylmänkuiva Tuire joka ei piittaa mistään, jättiegoinen Kari jolle muiden ihmisten arvo on vain heidän hyödyllisyydessään... Ärsyttävyyden vuoksi en tuntenut sen paremmin iloa, kiukkua tai sääliä henkilöille tapahtuvien asioiden vuoksi. Jos en olisi saanut Ruusulaaksoa blogattavaksi Kirjablogit ja 101 kirjaa - proggiksessa, tuskin olisin tarttunut siihen ollenkaan.  

Olen syntynyt 1980-luvulla, joten en pystynyt samaistumaan nousukauden huumaan. Toisaalta vähän samankaltaista vallan ja vauhdin huumaa taisi olla vuosituhannen alussa. Päällimmäinen tuntu kirjasta on se, että tarina on pelottavankin ajankohtainen. Lööppejä kun seuraa niin raha ja kuuluisuus tuntuvat olevan edelleen tärkeitä tavoitteita, tosin sillä erotuksella että 1980-luvulla niiden eteen tehtiin töitä ja nykyään ne halutaan kultalautaselta ojennettuna. 

Baletissa: Kullervo Kansallisbaletissa

Yöjuoksua seurasi Kansallisbaletin päivänäytös. Kullervon olen nähnyt aiemmin Stage24-taltiointina, mutta onhan live-esitys aina ihan erilainen kokemus. Jälleen kerran oli palkitsevaa seurata niin lavan tapahtumia kuin orkesteria.

Tarina lienee tuttu lähes kaikille. Kullervo viettelee sisarensa ja turmiohan siitä seuraa. Kullervon ystävä Kimmo - jota ei ole Kalevalassa vaan hän tulee mukaan Aleksis Kiven näytelmässä - yrittää estää tragedian mutta ei mahda mitään. 

Ensimmäiseksi kehun lavastuksen, valot ja puvut. Sinisen ja harmaan sävyt yhdistettynä mustaan ja valkoiseen ovat omiaan luomaan tunteiden äärilaitoja, niin jäätävää epätoivoa ja murisevaa uhkaa kuin sokaisevaa himoa. Esiintyjät ja ympäristö ovat silmiähivelevä kokonaisuus.

Sibeliuksen musiikki on meille suomalaisille jossain määrin pyhää, luulen että suurin osa nauttii siitä. Niin minäkin. Tero Saarinen on luonut musiikille näyttävän koreografian. Tanssi on latautunutta, täynnä suuria tunteita. Mukana on myös hiljaisuutta, jonka voima on pökerryttävä. Tässäkin palasessa toimii kaikki, on kyse sitten juoksemisesta, naisryhmän hitaasta tai miesten pienryhmien vauhdikkaasta liikkeestä. Iloitsen jälleen kerran siitä, että esityksessä on kohtia, joissa liike itsessään on musiikkia tai luo sitä.

Yksi huikeimmista osasista on kuoro. Oopperan kuoro on saanut lisävahvistusta Ylioppilaskunnan laulajista. Joukko on voimakas paitsi laulussaan myös osana koreografiaa. Suuri miesmäärä tummiin pukeutuneena on yksi iso tunnelmanluoja. Se miten kuoro ja tanssijat toimivat yhteen on kerrassaan erinomaista.

Solistitanssijat ovat lavalla kohtalaisen vähän yksin tai keskenään, mutta se ei haittaa. Koreografia vaatii, että mukana on joko kuoro tai joukko tanssijoita. En tiedä kuinka tyypillistä tanssimaailmassa on Saarisen ratkaisu, että nais- ja miestanssijat ovat harvoin lavalla yhdessä, yleensä vain jompikumpi ryhmä sekä solisti/t. Tyypillistä tai ei, Kullervossa se onnistuu. 

Orkesteria johtaa vierailevana kapellimestarina Hannu Lintu. Häpeäkseni tunnustan, että näin Linnun työskentelyä livenä ensimmäisen kerran vasta eilen. Pidin kovasti, ja yllätyin iloisesti lopussa. En ole tainnut koskaan nähdä kenenkään kapellimestarin antavan orkesterille noin isoja aplodeja. Näin kävi heti kun esirippu oli laskeutunut, ei vasta lavalla loppukiitosten aikaan. Ja aivan oikeutetusti orkesteri sai myös yleisöltä hurrausta.

Tuntuu että toistan itseäni postauksesta toiseen, mutta mitä muutakaan voi tehdä kun esitys toisensa jälkeen onnistuu? Jos - tai siis kun - Seitsemän veljestä oli seitsemän oikein, oli Kullervo kuusi ja lisänumero. Lisänumero siksi, että solistilaulajien ääni jäi monin paikoin orkesterin alle. Tommi Hakalan ääni kuului lähes koko ajan, mutta Lilli Paasikiven ei. Sitä en tiedä mikä tilanne oli permannolla, mutta kolmosparvella oli näin. Muuten eilen oli kaikki palaset kohdillaan. Jos siis suinkin ehditte niin käykää katsomassa, ensi viikolla on vielä kaksi esitystä, torstaina klo 19.30 ja lauantaina klo 19.

Esityksen on käynyt katsomassa myös Wanha Rouva.

Kaikki kuvat Oopperan ja baletin mediapankista, kuvaaja Sakari Viika.

Kullervo

Koreografia ja ohjaus Tero Saarinen

Musiikki Jean Sibelius

Kapellimestari Hannu Lintu

Kullervo / tanssija Samuli Poutanen

Kullervo / laulaja Tommi Hakala

Kullervon sisar / tanssija Terhi Talo

Kullervon sisar / laulaja Lilli Paasikivi

Kimmo David Scarantino

Kansallisoopperan kuoro ja Ylioppilaskunnan laulajat

Lavastus ja valot Mikki Kunttu

Puvut Erika Turunen