torstai 30. kesäkuuta 2016

Patricia McCormick: Viilto

Patricia McCormick: Viilto
Englanninkielinen alkuperäisteos Cut
Suomentanut Milla Karvonen
Kansi Suvi Sievilä
Minerva 2009
171 s.






Viilto ei ole kepeä kesäkirja, kaukana siitä. Haluan kuitenkin kirjoittaa siitä, sillä se käsittelee valtavan suuria asioita. Vaikka se on nuortenkirja, ovat asiat ajankohtaisia ja koskettavia myös aikuisille. 

Tapahtumat sijoittuvat hoitokoti Mäntyrantaan, jonne Callie on joutunut viiltelyn takia. Hoitokodin asukkailla on pääasiassa syömis- tai käytöshäiriöitä, ja heidät on luokiteltu kolmeen eri tasoon sen mukaan, kuinka hyvin heidän toipumisensa on edennyt. Äskettäin tulleet, kuten Callie, ovat ykköstasolla. Heidän liikkumisensa ja tekemisensä on hyvin rajoitettua. 

Päivittäin on ryhmäterapiaa, jossa Claire-ohjaajan kanssa keskustellaan eri asioista. Callie on mukana mutta ei puhu. Hän on kohdannut ison trauman eikä pysty kertomaan siitä tai mistään muuten kuin viiltelemällä. Joka päivä hän tapaa terapeutin, mutta ei puhu tällekään. Kuitenkin hän on osa potilasjoukkoa, he ovat ongelmistaan huolimatta kiintyneitä toisiinsa, heillä on yhteishenki. 

Ruumiini tuntuu yhtäkkiä kevyeltä, niin kevyeltä, että se saattaisi leijua pois. Kuvittelen olevani kiitospäivän kulkueen jättimäinen ilmapallo ja leijuvani ylöspäin, pois Rubyn pöydän luota, korkealle Laholatvan ylle. Minun täytyy istua alas. 
Ruby kumartuu, ottaa käteni käsiinsä ja vetää ne syliinsä.
"Taisit pelästyä, vai mitä?" hän kysyy.
Rubyn silmien ruskeanmustassa keskustassa näkyy pikkuinen, pelästynyt heijastus minusta. 
"Miksi sinä tuollaista halusit tehdä?" Kätemme - tuhkanvalkoiset ja syvän mahonkiset - ovat kietoutuneet toisiinsa Rubyn sylissä, hänen pukunsa kangas on pehmeää niin monesta pesukerrasta.
"Hmmm?" hän sanoo niin kuin minä olisin sanonut jotain, mitä hän ei olisi kuullut kunnolla. "Mikset kerro meille, mikä sinua painaa?"
Harkitsen irrottautuvani hänen otteestaan, mutta se vaatisi liian suuren ponnistuksen, ja minä olen nyt väsynyt, hyvin väsynyt.
Ruby huokaisee. "Mitä ikinä se on, kultapieni, se ei voi sattua enemmän kuin tämä."

Pidin kirjasta paljon. Se on rujonkaunis; on vaikeita, ahdistavia asioita mutta ne on kerrottu lämminhenkisesti. Pidin siitä, millainen hoitolaitos on. Ei väkivaltaisia hoitajia, ei lähenteleviä terapeutteja, ei vanhempien hylkäämiä lapsia, ei pakkoa... Sen sijaan aitoa välittämistä sekä hoitajien taholta että potilaiden kesken, ongelmien ratkomista keskustelemalla, kiireettömyyttä. Ongelmanuorta ei syyllistetä vaan häntä halutaan auttaa, ei paranneta lääkkeillä vaan autetaan nuorta havaitsemaan ongelmien syyt. 

Mielestäni Viilto on todella tärkeä kirja. Toivoisin sen päätyvän monen lukulistalle, niin nuorten, vanhempien kuin nuorten kanssa työskentelevienkin. Aiheen raskaudesta huolimatta lukemisesta jäi hyvä, toiveikas olo. 


tiistai 28. kesäkuuta 2016

Joakim Zander: Lähiö

Joakim Zander: Lähiö
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Orten (2015)
Suomentanut Maija Kauhanen
Tammi 2016
397 s.







Lähiö on itsenäinen jatko-osa menestyksekkäälle Uimarille. Kirjat eivät kuitenkaan ole "sisaruksia" vaan keskenään hyvin erilaisia. Se on mielestäni hyvä asia, sillä on aivan riittävästi kirjasarjoja jotka tuntuvat toistavan täsmälleen samaa tarinaa vain hiukan erilaisissa puitteissa ja hiukan eri hahmoilla.

Nimensä mukaisesti kirjassa ollaan lähiössä, Tukholman Bergortissa. Siellä on levotonta, turvatonta. Väki on tyytymätöntä; elämällä ei tunnu olevan tarjottavana muuta kuin alituista kaaosta ja arkista selviytymistaistelua. 

Lähiön ihmisistä seurataan tarkemmin Fadia ja Yasminea. He ovat sisarukset, joiden elämä on lähtenyt vahvasti eri suuntiin. Yasmine on jättänyt Bergortin, Tukholman, Ruotsin taakseen vailla aikomusta palata. New York ei ole unelmien täyttymys mutta kuitenkin se on jotain muuta kuin menneisyys. Fadi puolestaan on radikalisoitunut ja lähtenyt Syyriaan etsimään omaa paikkaansa. Bergort on kuitenkin osa heitä, ja ennen pitkää heidän on kohdattava se uudelleen.

Kolmas näkökulma on Uimarissa esiintyneen Klara Walldéenin, joka hänkin on lähtenyt Ruotsista. Elämä Lontoossa sujuu kohtalaisesti, etenkin kun suuri osa ajasta on viinin turruttamaa. Klara kuitenkin joutuu mukaan tapahtumaketjuun, joka johdattaa hänetkin takaisin kotimaahan - ja minnepä muualle kuin Tukholmaan.

Katson sinun sänkyäsi, joka on yhä paikoillaan vain parin metrin päässä, yhä sijattuna niin kuin se odottaisi sinua, niin kuin sinä voisit koska tahansa tulla takaisin. Mutta nyt minä tiedän sen. Tiedän, ettet sinä koskaan tule takaisin. Näen tapetit, jotka ovat harmaat, joissa on vain valkoiset suorakulmiot siinä missä Messi-julisteet ovat olleet, FC Barcelonan joukkuekuvat, Pirate Tapesin logo. Kaikki se on nyt revitty pois, minä olen kiskaissut ne seinältä ja repinyt pieniksi paloiksi, mitään en ole koskaan osannut jättää ehjäksi.

Tuntuu kuin näkisin oman elämäni tämän jihadistin silmin. Miten köyhää ja tyhjää elämäni on, miten täydellisen merkityksetöntä se on. Vain valvetta ja unta. Vain saman toistoa, samaa tyhjyyttä. 

Kirjassa on pelottavaa se, että se voisi olla totta, voisi tapahtua missä vaan. Ihmisten rahan- ja vallanhimo on universaali ilmiö, ja heikompiosaisten hyväksikäyttö saa aina uusia muotoja. Tässä kovassa maailmassa on erotuttava ollakseen joku, ollakseen jotain muuta kuin ei-kukaan, ei-mikään. 

Pidin Yasminesta ja Fadista, siitä miten heidän välillään sisarusrakkaus säilyy vaikka maantieteellinen etäisyys on pitkä. Siitä miten kumpikin on valmis pelastamaan toisen. Että lopulta perheellä on väliä.

En pitänyt Klarasta. Pakko tunnustaa, olen lukenut Uimarin mutta en muistanut häntä ollenkaan. Lisäksi minua ärsytti suunnattomasti Klaran viininlipitys. Se tosin on ilmiö, joka ärsyttää todella usein. Itse juon erittäin harvoin edes sitä lasillista, niin en jaksa ymmärtää miksei kirjoissa ole muita rentoutumiskeinoja kuin alkoholi, tulee siitä sitten päähenkilölle ongelmia tai ei. Miksi pitää maata sohvalla lasi tai pullo kädessä, miksei vaikka kerätä jotain, tuunata jotain, kierretä kirpputoreja, mitä tahansa muuta kuin jatkuvaa tissuttelua. 

Lukiessa oli välillä hankala pysyä kärryillä, että mitä aikaa eletään. Lukujen alussa on aina päivämäärä ja paikka, mutta esimerkiksi elokuussa 2015 ollaan välillä Yasminen mukana kahdennessakymmenennessä päivässä ja sen jälkeen Fadin mukana kahdeksannessa. Ajallinen etäisyys on pieni, joten saa olla tarkkana että ollaankos tässä nyt viikko pari edellä vai jäljessä edelliseen lukuun nähden. 

Lähiö ei minulle nouse muista erottuvaksi kirjaksi, mutta on kuitenkin oikein kelvollinen ja sujuva dekkari. 

Kirjan on lukenut myös Tuulevi.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Kaupunkilomalla: Ateena

Viime vuonna vaihdoin työpaikkaa, aloitin Vantaalla toukokuun alussa. Siksipä kesällä ei ollut ollenkaan lomaa. Tänä vuonna on luksusta, neljän viikon loma! Aloitin varovasti viikolla ja heinäkuussa sitten kolme lisää :)

Siskoni pyysi minua hänen ja kahden vanhemman lapsensa seuraksi Ateenaan, tietenkin lähdin! Lentojen buukkaaminen jäi viime tinkaan, koska kyttäsimme mahdollisimman halpoja. Eipä niitä oikein ollut, vaihdoillakin hinta alkoi 250 eurosta. Menimme molempiin suuntiin kahdella vaihdolla, lentojen hinnaksi tuli 290 € per nenä, se oli vielä varsin kohtuullista.

Kaksi vaihtoa tarkoitti pitkää matkustusta. Lähdimme liikkeelle maanantaina 6.6, ensimmäinen lento lähti Helsingistä klo 6.30. Tai piti lähteä; se oli tunnin myöhässä... Tarkoitti sitä, että herätys oli klo 3! Onneksi aamun ensimmäinen juna kulki jo kohta neljän jälkeen niin ei tarvinnut mennä yöksi kentälle vaan sai nukkua ne muutamat tunnit kotona. Menomatkalla vaihdoimme konetta Berliinissä ja Belgradissa, perille Ateenaan saavuimme neljän maissa iltapäivällä.

Siskoni kuuluu Kirjailijaliittoon, ja sitä kautta oltiin saatu liiton residenssi käyttöön superhalvalla. Lentokentältä otimme taksin asunnolle, kyydille oli kiinteä hinta 38 €. Kentältä menee metro keskustaan, mutta metrolippu olisi maksanut 10 €. Eli taksi maksoi neljältä hengeltä vähemmän kuin metro!

Residenssi sijaitsi keskustan laitamilla, kuvassa on Likavittós-kukkula joka näkyi terassilta. (Käytän kukkulasta uusimman matkaoppaan kirjoitusasua.) Aivan keskustan ytimeen ja metrolinjojen vaihtoaukioille oli matkaa 3-4 pysäkinväliä. Metrolle menimme bussilla, koska asemalle oli matkaa reilu kilometri. Liikkuminen oli varsin halpaa: ostimme jokaiselle 9 € maksaneen lipun, joka oli voimassa 5 vuorokautta ja jolla sai matkustaa vapaasti busseissa ja metroissa. Vain kerran oli lippujen tarkistus, Monastirakin metroasemalla. 

Maanantaina asettauduimme residenssiin. Kävimme lähikaupassa hakemassa aamiaistarvikkeet ja istuimme jonkin aikaa talon kattoterassilla. Sieltä näkyi Likavittóksen lisäksi Parthenon! :) Harmi vaan että puhelimeni kamera on niin epätarkka... Kaukaa otettu kuva on rajattu, mutta rajauskin on harmittavan epätarkka.
On siinä Parthenon, yläreunassa keskellä...
Tiistai oli sadepäivä. Aamupäivällä oli vielä aurinkoista mutta puolenpäivän jälkeen satoi muutaman tunnin. Päätimme jättää nähtävyydet myöhemmäksi ja mennä shoppailemaan. Menimme metrolla Monastirakiin ja kiertelimme kujia sen ja Omonia-aukion välillä. En ole innokas shoppailija, koko reissun saaliina oli kolme kynsilakkaa, kaksi kajal-kynää, hame, ohut neulepaita ja ohut neuletakki... Iltapäivällä syötiin Savvas-nimisessä ravintolassa Monastiraki-aukion läheisellä sivukadulla. Tilaamani caesar-salaatti oli reissun kallein, 8 €, mutta oli se kooltaankin niin valtava että syöminen kesti kauan. Eikä ollut nälkä ennen iltaa.

Residenssin lähikaduilla kasvoi mandariinipuita.
Kuvan ulkopuolella oikealla on bussipysäkki. Ei hassumpi paikka odotella!
Keskiviikkona lähdimme hoitamaa nähtävyyksiä pois alta :) Suuntana siis Akropolis. Ostimme 20 € maksaneen Akropolis-lipun, jolla pääsee vain itse kukkulalle, ei esim. Roomalaiselle agoralle. Alle 18-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi. Meidän teineillä ei ollut passeja mukana niin 16-vuotiaalle piti myös ostaa lippu. Eli passi tai muu kuvallinen henkkari kannattaa olla mukana lippuluukulla.

Liikuimme alueella hissuksiin. Vaikka olimme aluella puoliltapäivin ja alkuiltapäivästä, ei onneksi ollut suurta ruuhkaa. Poluilla mahtui kulkemaan hyvin. Ensimmäinen pidempi pysähdys oli Dionysoksen teatterissa. Oli aika huikea fiilis ajatella, että täällä on ollut tuhansia ihmisiä katsomassa teatteriesityksiä. Ja muutenkin, monesti mietin että kuinka monet ihmiset ovat täällä liikkuneet kahden ja puolen tuhannen vuoden aikana. Samalla se laittoi asiat jonkinlaiseen kontekstiin: tämä on taiteen, tieteen ja politiikan kehto, mutta tosiaan vain kahden ja puolen tuhannen vuoden ajalta, kun kuitenkin nykyihminen on tallonut maan pintaa jo parisataa tuhatta vuotta.



Parthenon päätyi aloituskuvaksi. Manailin, että siitä oli vaikea ottaa hyvää kuvaa, lähinnä vain siksi että joka puolella näkyi rakennustelineitä. Toki se on vaikuttava ilmestys, mutta vielä mahtavampi se olisi ollut ilman kaikenlaisia tikkaita, pressuja ynnä muita. 

Kreikaksi käännetty apostoli Paavalin puhe. Täällä Areiopagilla Paavali kertoi kuulijoille kristinuskosta.
Iltapäivällä söimme pikkupurtavaa eli pitaleipä-wrapit paikassa nimeltä Pita Bar. Ei ollut kallista, kolmen juuston wrap maksoi 2,30 € :) Sitten vielä vähän kaupoissa kiertelyä ennen paluuta residenssiin. 

Torstaina kiipesimme Likavittókselle. Se on Ateenan korkein kohta, 277 metriä kaupungin yläpuolella. Mietimme, että hiukan kauempana näkyvät kukkulat eivät sitten ehkä enää kuulu Ateenaan, sillä ne kyllä olivat vieläkin korkeampia.


Kiipeäminen oli varsin raskasta mutta hauskaa. Kurkistelimme isommalta kadulta poikkikaduille, ja kun näimme sivukadulla portaat niin suuntasimme sinne. Kiviportaita on muutama setti niin, että välissä menee autotie. Myöhemmin portaat vaihtuvat rinteeksi, jonne on muovautunut tai tehty puiden rajaamat portaat. Hiukan huipun alapuolella on näköalapaikka, josta näkyy yksi mutta laaja osa kaupungista.

Näköalatasanteen jälkeen on vielä yhdet pitkät portaat ihan kukkulan huipulle, josta näkee koko kaupungin ja aina merelle asti. Huipulla oli viihtyisän oloinen kahvila, jonne emme tällä kertaa pysähtyneet.


Tämä retki vei sen verran vähän aikaa, että kiipeämisestä huolimatta jaksoimme tehdä muutakin. Huom! Matkaoppaan mukaan huipulle pääsee myös köysirataa pitkin mutta en huomannut missä se olisi ollut. 

Kävimme "kotona" lepäämässä ja lähdimme vielä Pireuksen satamakaupunkiin. Emme tienneet olisiko matkalipuillamme saanut mennä sinne asti; matkaoppaan mukaan Pireus ei ole osa Ateenaa vaan Kreikan kolmanneksi suurin kaupunki. No, koska metrolinja menee sinne saakka niin menimme kuitenkin. Se reissu ei mennyt ihan putkeen...

Metrolta kävelimme satamaan. Kyseessä oli kuitenkin satama-allas, jossa suuret matkustaja-alukset käyvät kääntymässä. Ympärillä ei ole kahviloita ja ravintoloita. Meillä oli mukana opaskirja mutta siinä ei ollut karttaa, vain maininta että tietyltä kadulta etelään menevät kadut vievät huvivenesatamaan. Kävelimme vähän aikaa ympäriinsä ja sitten päätimme hypätä bussiin. Taktiikkana oli olla kyydissä muutama pysäkiväli, ja jos satamaa ei löydy niin sitten jäädä pois ja palata takaisin metrolle. Satamaa ei näkynyt, joten hyppäsimme kyydistä jossain, ehkä hiukan keskustan jälkeen. Paluumatkalla sattui niin, että bussi meni osittain eri reittiä ja kas, yhtäkkiä oikealla puolella näkyi rivi veneitä kauniin sinisessä vedessä :) Jäimme pois ja kävelimme hetken aikaa rantaa pitkin. en tiedä, olimmeko vieläkään oikeassa paikassa, kovin vähän ihmisiä oli liikkeellä. Kuitenkin rannassa oli ravintolapöytiä ja kadun varressa monenlaisia kauppoja. Ehkä vielä oli siesta-aika, viiden kuuden aikaan. Lähdimme mekin kotia kohti. Hyppäsimme ensimmäiseen bussiin ja se onneksi meni satama-altaalle. Ei siis tullut yhtään varsinaista eksymistä vaikka välillä olikin epätietoisuus tarkasta sijainnista.

Perjantaina oli seuraavan seikkailun vuoro, kun lähdimme uimarannalle. Siskoni kävi Ateenassa lastensa kanssa viime kesänäkin, joten heillä oli jonkinlainen muistikuva siitä, missä rantoja on ja miten niihin pääsee. Olin googlettanut torstai-iltana rannat, ja siskoni muistikuvan mukaan Alimos oli ilmainen ranta. Osa rannoista on siis maksullisia, mutta matkaoppaan mukaan pääsymaksu on yleensä 5 €.

Alimokseen mentiin raitiovaunulla. Sinänsä helppoa, koska linjoja on kaksi. Toinen menee keskustasta rantaan ja toinen rantaa pitkin. Mutta kas kummaa, menimme väärään ratikkaan... Itse asiassa linjoja onkin kolme. Numero 4 menee Syntagma-aukiolta Pireukseen, eli se kääntyy väärään suuntaan kuin minne uimarannat menevät. No, vaunun sisällä oli kartta josta pystyimme seuraamaan missä mennään. Jäimme pois viimeisellä pysäkillä ennen käännöstä, ja vaihdoimme linjaan numero viisi. Se kulkee Syntagmalta suoraan uimarantojen ohi. Sillä myös tulimme takaisin keskustaan, matka kesti kolmisen varttia.


Perjantai-ilta meni residenssissä, syynä mikäpäs muu kuin jalkapallon EM-kisat... :D 

Lauantai oli viimeinen päivä, ja siihenkin keksimme vielä ohjelmaa. Kävimme kansallispuistossa, joka sijaitsee Syntagma-aukion vieressä. Puisto on aika jännä. Siellä on paljon puiden reunustamia varjoisin hiekkateitä, mutta ei oikeastaan yhtään kukkia. Leikkipuistoja taitaa olla parikin kappaletta, lisäksi minieläintarha eli vuohia ja hanhia :)

Puistosta kävelimme pois sellaista reittiä, joka vei yhden tunnetuimman nähtävyyden luo. Kyseessä on Olympoksen Zeuksen temppeli, tuo yli sadan pylvään temppeli josta on jäljellä vain 16 pylvästä. Kyllä siinä ihminen tuntee itsensä pieneksi moisten rakennelmien ja historian havinan äärellä.

Sunnuntai oli reissun raskain päivä eli kotiinpaluu. Taas kahdella välilaskulla, Belgradissa ja Tukholmassa. Vielä niin, että Belgradissa viivyttiin kahdeksan tuntia... Olimme jo etukäteen päättäneet lähteä kaupungille, koska lentokentällä olisi ollut tosi vaikea kuluttaa aikaa. Olin kopioinut matkaoppaasta keskustan ja vanhan kaupungin kartat; en halunnut kantaa koko kirjaa koska Belgradista ei oikein löytynyt oppaita vaan tuokin kirja oli Serbiasta, ei pelkästään Belgradista. 

Kahden passintarkastuksen (ja passin leimaamisen) jälkeen vaihdoimme rahaa. Hiukan hämmensi saada isoja seteleitä; yksi euro oli noin 123 Serbian dinaaria. Saimme nipun 2000 dinaarin seteleitä, ja puhelimen laskimen avulla selvitimme että yksi sellainen oli noin 16 euroa. 

Heti oven edessä oli bussi lähdössä keskustaan, emme edes kysyneet lipun hintaa vaan hyppäsimme kyytiin. Kuljettaja ajoi pois oven edestä ja tuli sen jälkeen myymään liput, yksi maksoi 300 dinaaria eli noin 2,5 €. Matka keskustaan kesti puoli tuntia. 


Kartan mukaan vanha kaupunki on lähellä rautatieasemaa. Harmi vaan että emme nähneet miten päin rata menee, koska vanha kaupunki olisi ollut junaradan jatke. Saatoimme lähteä väärään suuntaan. Vain osa kadunnimistä oli latinalaisilla aakkosilla, joten välillä arvailimme että mikähän katu on kyseessä. Kun lopulta löysimme perille, nauroimme että taisimme kiertää alueen ympärillä mutta emme osuneet sisään. 

Yllättäen lähes kaikki kaupat olivat kiinni. Emme innostuneet Mangon ja Zaran kaltaisista ketjuliikkeistä, koska niissä voimme käydä Suomessakin. Lähinnä vain kuljeskelimme ympäriinsä ja toivoimme ettei tihkusade ylly ukkoskuuroiksi. Hyvissä ajoin suuntasimme takaisin rautatieasemalle, varasimme aikaa siihen että ylipäänsä löydämme sinne. Itse asiassa lähdimme kerrankin heti ensi yrittämällä oikeaan suuntaan :) Aseman nurkilla taksikuski hyppäsi eteemme tarjoamaan kyytiä. Neljän hengen matka maksoi 1200 dinaaria eli saman verran kuin neljän hengen bussiliput. Kentällä kuski tosin yritti huijata, ja antoi 2000 dinaarin setelistä takaisin vain 500. Siskoni muistutti että kuski sanoi hinnaksi 1200, ja niinpä tämä toi kiltisti 300 dinaaria lisää.

Lento lähti puolisen tuntia myöhässä, vähän jännitimme että kuinka kiire tulee Tukholmassa jossa vaihtoaikaa on puolitoista tuntia. No, sekin lento oli lopulta liki puoli tuntia myöhässä... Päivä oli siis todella pitkä, lähdimme aamulla residenssistä klo 5.20 ja olin kotona klo 0.10. Nukkumaan pääsin puoli kahdelta, ja maanantaiaamuna lähdin kahdeksalta pyöräilemään fysioterapiaan... Siihen iltavuoro päälle ja tänään aamuvuoro, aika lailla väsyttää vieläkin...

Yhteenvetona todettakoon, että reissu onnistui mainiosti vaikka mukana oli hienoisia hankaluuksia. Esimerkiksi lähtöselvityksiä ei voinut tehdä netissä itse vaan ne piti tehdä kentillä. Lähtöpaikassa saatiin tehtyä lähtöselvitys vain kahdelle ensimmäiselle lennolle, kolmannelle se piti tehdä jommallakummalla vaihtokentällä. Kuudesta lennosta kolme oli myöhässä 30-60 minuuttia. Ateenassa emme saaneet soitettua taksia lähtöpäivän aamuksi; taksin mainoskortissa oli puhelinnumero joka ei toiminut. Kieliongelmia oli jonkin verran, esimerkiksi parin korttelin päässä residenssistä oli mukavan oloinen ravintola mutta siellä ei ymmärretty englantia. Ohikulkijoiden avustuksella saatiin selville, moneenko asti ravintola on auki. Emme kuitenkaan menneet sinne, koska epäiltiin että miten ruuan tilaaminen onnistuu. 

Sää oli ihanteellinen. Vain yksi sadepäivä, toisaalta myös vain yksi silkan auringonpaisteen ja noin 29 lämpöasteen päivä. Muuten puolipilvistä ja noin 24 astetta. 

Liikkuminen on helppoa. Metrossa on selkeät kuulutukset, lisäksi asemien nimet on merkitty sekä kreikkalaisin että latinalaisin aakkosin. Myös kaikki kadunnimet ovat molemmilla aakkosilla. Metrolinjoja on kolme, ja ne on merkitty karttaan eri väreillä (sininen, vihreä ja punainen). Metrot ja bussit kulkevat noin aamuviiden ja puolenyön välillä. 

Ruoka on halpaa sekä toreilla, pikkumarketeissa että ravintoloissa. Ostimme usein mansikoita, ne maksoivat torilla 1,19 €/kilo :) Suuret pasta-annokset maksoivat paikasta riippuen 5-8 €. Pitaleipä-wrappeja sai parilla kolmella eurolla lähes joka nurkalta. Menimme yleensä syömään sellaisiin paikkoihin, joissa ei ollut sisäänheittäjää vaan joissa sai katsella ruokalistaa rauhassa ulkopuolella. 

"Lamppukatu" ja kadun pää.
Meillä oli mukana 13- ja 16-vuotiaat teinit, he jaksoivat kulkea sen 7-8 tuntia päivässä. Viime vuonna myös silloin 7-vuotias kuopus oli jaksanut kulkea vaikka oli kovat helteet. Ihan pienille Ateena voi olla aika raskas. Julkiset kulkuneuvot ovat usein niin täynnä ettei istumapaikkaa löydy. Kaupunki on rakennettu kukkuloille, eli nähtävyyksiä varten joutuu kiipeämään jonkin verran. Etenkin Monastiraki-aukio on ahtaan oloinen lukuisten kauppiaiden takia. Siellä varsinkin tyrkytetään vaikka mitä, eli käteen lyödään milloin ruusu, milloin nauhakoru. Kun sanoo "ei kiitos, jos se maksaa jotain" niin sitten ne repäistään pois. 

Kaupunki on kaunis, ihastuin varsinkin siihen kuinka vehreä se on. Valtaosa kerrostaloista on matalia noin viiden-kuuden kerroksen korkuisia, joten talojen välistä näkyy puita. Monilla terasseilla on viherkasveja, samoin kattoterasseilla. Kaupunki on myös puhdas. Roskakoreja oli välillä vaikea löytää, ne olivat suurikokoisia mutta niitä oli joissain paikoissa harvakseltaan. Siitä huolimatta kadut olivat siistejä. 

Voin siis suositella Ateenaa lämpimästi. Kaupungista löytyy tekemistä, haluaa sitten makoilla rannalla, tehdä päiväretkiä saariin, bongata nähtävyyksiä tai ihan vaan kuljeskella ympäriinsä. 

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Hylätyt

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Hylätyt
Ruotsinkielinen alkuperäisteos De underkända (2015)
Suomentanut Jaana Nikula
Otava 2016
476 s.







Rikospsykologi Sebastian Bergman kohtaa uransa ehkä älykkäimmän ja ovelimman murhaajan uutuusteoksessa Hylätyt. Murhaaja jahtaa tosi-tv:n julkkiksia, osoittaakseen sekä näiden että yleisön typeryyden. Nykymeno jossa pinnallisuus jyrää ja tyhmät tai tyhmäksi tekeytyvät menestyvät, on saanut murhaajan pois tolaltaan. 

Bergmankin on ajoittain hiukan pois tolaltaan, sillä yksityiselämässään hän säheltää enemmän kuin koskaan. Tietenkään hän ei itse näe asioita niin vaan syyttää muita. Asioilla kuitenkin on tapana järjestyä, tai alkaa järjestyä askel kerrallaan. Vaikka koko poliisitiimi on hajallaan, osittain hajoamassa, kaikki pinnistävät voimansa kokoon saadakseen pysäytettyä murhaajan. 

Billy palasi viimeiseen päivitykseen, jonka Patricia oli kirjoittanut, ja alkoi silmäillä sen alla olevia kommentteja. Ehkä Patricia oli vastannut johonkin kommenttiin ja kertonut enemmän tulevasta tapaamisesta. Näkyi paljon onnentoivotuksia ja peukkuja. Ei missään vastausta tai kiitosta Patricialta. Ennen kuin vasta viimeisenä.
Lähetetty 03.16 puhelimesta.
Hyvin lyhyesti:
"Kolmetoista kuudestakymmenestä. Hylätty."
Billy hätkähti. 03.16. Reilut viisi tuntia ennen kuin Patrician ruumis löydettiin. Hän selasi nopeasti ruumiinavausraporttia. Hän oli muistavinaan, että Lundissa kuoleman ajankohta oli määritettyiltayhdeksän ja yhden välille. Oikea sivu löytyi ja hän huomasi muistaneensa oikein. 
Kommentti oli siis kirjoitettu Patrician kuoleman jälkeen. 
Kolmetoista kuudestakymmenestä. 
Uhrien selkään niitatuissa koepapereissa oli ollut kuusikymmentä kysymystä. 

Olen tykännyt sarjasta ja pidin myös tästä viimeisimmästä osasta. Ainoa asia mikä vähän häiritsi, oli se kuinka nyt kaikilla tiimin jäsenillä alkaa olla aika vahvoja henkilökohtaisia ongelmia. Riittäisikö yhtään vähempi, voisiko edes yksi porukasta olla ihan normaali ja elää suht normaalia perhe-elämää? Koska tiimissä on monta jäsentä, vie heidän yksityiselämänsä jo aika ison osan tarinasta. Varsinainen rikoksen selvittäminen tahtoo jäädä välillä turhan taka-alalle.

Tarina on jälleen kerran yllätyksellinen ja suorastaan nerokas. Tälläkään kertaa ei etsitä sekopäistä psykopaattia vaan kylmäveristä tyyppiä, joka kokee tekonsa oikeutetuksi. Hän ei nauti murhaamisesta, mutta se on asia mikä hänen on pakko tehdä, muuten ihmiset eivät ymmärrä hänen pointtiaan. Pidin siitä että tarinaa kerrotaan myös murhaajan näkökulmasta. 

Hylätyt on siinä mielessä kliseinen, että lukiessa tuli mieleen että tämä on kuin suoraan oppikirjasta "näin kirjoitat dekkarin". Etenkin murhaajan henkilöllisyyden paljastuessa tuli sellainen olo, että tässäkin on noudatettu kaikkia dekkarin kirjoittamisen kaavoja. Se ei kuitenkaan haittaa, kirja on viihdyttävä ja koukuttava, joskin varsin monet lyöntivirheet saattavat haitata tarkkasilmäistä lukijaa. 

Hylätyt on luettu ainakin blogeissa Leena Lumi, Mummo matkalla, Luin viimeksi ja Luetut.net.

torstai 2. kesäkuuta 2016

Juhani Koivisto: Alfons Almin taistelut. Elämäntarina viidessä näytöksessä

Juhani Koivisto: Alfons Almin taistelut. Elämäntarina viidessä näytöksessä
Aurinko Kustannus 2016
279 s.









Alfons Almi on yksi niistä kulttuurisesti merkittävistä henkilöistä, joista en tiedä oikeastaan mitään. Tai en tiennyt ennen tämän kirjan lukemista, muuta kuin sen että oopperalle, baletille ja Oopperatalolle hän on ollut vahva käyttövoima.

Kirja on nimetty oivallisesti: Alfons Almin taistelut. Taisteluita todellakin riitti. Almi sisaruksineen jäi täysorvoksi jo nuorena, ja koska sukulaiset eivät halunneet heitä niin he joutuivat lastenkotiin. Aika olikin siellä kohtalaisen onnellista, mutta jo 13-vuotiaana Almi alotti työuransa. Ja heti raskaissa töissä eli renkinä. Koulunkäyntiä luvattiin mutta sitä ei koskaan tullut. Niinpä Almi lähti etsimään onneaan muualta.

Teräväpäinen ja lujatahtoinen Almi menestyi varsin hyvin kaikessa mihin ryhtyi. Hän kouluttautui meijerialalle ja pääsi pian johtotehtäviin. Hyvä lauluääni toi kuitenkin muassaan aivan uusia mahdollisuuksia, ja Almi löysi itsensä esiintymislavalta - ilman lauluopintoja. Tie vei oopperaan, josta tulikin Almin elämäntyö yli puoleksi vuosisadaksi. Mutta ei oopperaurakaan sujunut taisteluitta. Alussa Almilla oli ääni muttei näyttelijäntaitoja, sota heikensi ääntä, luottamus- ja johtotehtävissä hän joutui usein napit vastakkain milloin laulajien tai tanssijoiden, milloin johtajien kanssa. Monia asioita liioiteltiin ja vääristeltiin, mutta Almi oli useimmiten suurin kärsijä. Hän kuitenkin porskutti vahvasti eteenpäin, niin kuin oli tehnyt aina.

Tätä hetkeä varten oli tarvittu paljon työtä ja hyvää onneakin. Ratkaisevaa oli se, että rouva Durchman tunsi Armas Järnefeltin ja oli saanut maineikkaan kapellimestarin houkuteltua Sortavalan Vakkosalmessa esitetyn Aidan johtajaksi. 

Kaikki sujui silloin erinomaisesti, Inkeri Stenbäck pystyi laulamaan kurkkukivustaan huolimatta, Alfons oli hyvässä vireessä ja Armas Järnefelt oli tyytyväinen. Vain yksi pieni kommellus sattui: näyttämölle ilmaantui kesken kaiken ylimääräinen esiintyjä kun ylipappia esittäneen Urho Puurtisen koira tuli tervehtimään isäntäänsä kesken laulun, mutta se vain rentoutti tunnelmaa.

Esityksen jälkeisillä illallisilla Järnefelt etsi Radamesta keskustellakseen tarkemmin esityksestä ja Almin tulevaisuudesta. Järnefelt ei kuitenkaan löytänyt häntä, sillä meijerin koneenkäyttäjä oli sattunut sairastumaan ja se taas tarkoitti sitä, että Almin piti hoitaa hänenkin työnsä. Esityspäivänäkin hän oli lähtenyt maakuntaan jo neljältä aamulla, ajanut maidon meijeriin, käyttänyt koneita, hoitanut asioita kolmeen asti ja lähtenyt sitten pystyttämään lavasteita Vakkosalmen lavalle. Maidot piti saada käsiteltyä ajallaan, edes Aida ei ollut riittävän hyvä syy päästää niitä pilaantumaan.

Kirja antaa rehellisen kuvauksen paitsi Almin elämästä myös siitä, mitä oopperamaailman kulisseissa tapahtui noina vuosikymmeninä. Lukijaa hirvittää välillä. Riitoja, diivailua, kiivailua, lähtöuhkailuja - että missä välissä ne esitykset harjoitettiin? Vastapainona olikin sitten menestys, yleisön suosio, esiintymismatkat ulkomaille, ulkomaiset tähtivieraat... On siinä ollut paitsi Almin myös todella monien muiden henkilöiden hermot (ja rahat) koetuksella. 

Pidin myös siitä, että Almin "tavallista" lapsuutta ja nuoruutta ei kuitata nopeasti vaan niihinkin on paneuduttu ja perehdytty. Ne eivät ole välttämätön paha joka nyt vaan pitää kirjoittaa alta pois jotta päästään ooppera-aikaan, ei, ne ovat tärkeä osa Almia ja hänen tietään siksi miksi hän tuli.

Olen iloinen, että Almi selvisi kaikista taisteluistaan voittajana. Erityisesti iloitsen siitä, että hän sai nähdä Oopperatalon rakentuvan, talon jonka rakentamisen puolesta hän oli tehnyt töitä pitkään.

Tämän kirjan laitan Helmet-lukuhaasteen kohtaan "elämäkerta tai muistelmateos".