Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

 

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Ranskankielinen alkuteos Fendre l'armure (2017)

Suomentanut Lotta Toivanen

Gummerus 2018

247 s.

Kävipä tuuri: etsin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 39 novellikokoelmaa ja käsiin osui Anna Gavaldan kirja. Olen saattanut lukea tämän aiemmin, sillä olen tykännyt Gavaldan kirjoista. Välillä tosin pidin niistä pitkän tauon, kun olin tehnyt kirjallisuustieteen graduni Kimpassa-kirjasta ja siihen liittyen luin hänen muutakin tuotantoaan. 

Kokoelma koostuu seitsemästä novellista, joissa ihmissuhteet ovat isossa osassa. Joskus ne ovat lyhyitä tai etäisiä, toisinaan intensiivisiä tai yllättäviä. Joskus ollaan upottu suruun, toisinaan haaveillaan tulevaisuudesta. Moni henkilöhahmoista on vähän jämähtänyt tilanteeseensa, mutta kohdattuaan toisen ihmisen he pääsevätkin eteenpäin tai ainakin alkavat ajatella asioista uudella tavalla. Rakkaus ja yksinäisyys ovat kantavia teemoja, välillä yhdessäkin. 

Ensimmäistä kertaa tapasin ihmisen, joka oli niin kiinnostunu, jopa lumoutunu, arkirutiineistani. 

Kiinnostunu eläinkaupan perällä olevasta varastosta, kilometrien kävelemisestäni, väsymyksestäni, puhtaanapitohuolistani, syyhy-, pälvisilsa-, nuhahässäköistä ja sen sellaisesta. Ja se jätkä taisi vielä olla vilpitön. Mun jutut kiinnosti sitä oikeesti. Muuten me oltais kyllä huomattu jo aiemmin, että me palelluttiin kuoliaaksi, kun me sillä lailla vaan pälätettiin ja nojailtiin kaiteeseen Pariisin kattojen yllä keskellä talvee. 

En väitä, etteikö se jätkä olis salaa yrittäny jotain, mutta se oli... tota... niinku se koko jätkäkin: rauhallista. Ja sekin oli hämmentävää. Mun lollot ja minä, me ei olla totuttu sellaiseen kiltteyteen.  

Tykkään Gavaldan tyylistä aina vain. Teksti etenee sujuvasti, näennäisen kepeästi mutta alla on tummempia sävyjä ja isoja teemoja. Kappaleiden väliin jää tyhjää, mikä herättelee lukijaa ajattelemaan. Muutamassa novellissa on loppuyllätys, joka jatkaa tarinaa sen viimeistä pistettä pidemmälle. 

Kokoelma on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirsin Boob Club ja Kirjaluotsi. 

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

 

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

Otava 2022

414 s.

Kesä 1941. Kerttu Koskiluhta saa kirjeen; naapurikylän Johannes on matkalla jatkosodan rintamalle ja on päättänyt kirjoittaa, toivoen saavansa Kertulta vastauksen. Kuukausien kuluessa kirjeitä vaihdetaan ja samalla rakkaus kasvaa. Johannes ei kirjoita sodasta vaan kaipauksesta ja tulevaisuudesta, ajasta jolloin sota on ohi. Kerttu kirjoittaa tavallisista asioista, siitä mitä kotona tehdään - mutta myös tulevaisuudesta. Nuoret saavat lyhyitä yhteisiä hetkiä, sillä sota ei anna sotilaiden pysyä poissa rintamalta. 

Kertun kotiväki seuraa uutisia radiosta yrittäen samalla tehdä niitä arkisia asioita, joita selviytymiseen tarvitaan. Pellot on kylvettävä ja lehmät lypsettävä. Sota tulee kuitenkin koko ajan lähemmäs. Kirkkoherra ja kaupan Irma tuovat surusanomia, ja pian kylässä on kovin monta taloa joista on menetetty nuori ihminen. Pommitusten uhka kasvaa, joten ikkunat on peitettävä eikä illalla voi lämmittää jottei savu näy. Taloihin tulee sotavankeja töihin, mikä sekin aiheuttaa kitkaa ja ristiriitaisia tunteita. 

-Mitä me täällä herrasväen helmoos? Liisi kuiskaa. Minä en sano sille mitään, nostan vain etusormen huulilleni.

Rantaheinikossa on meidän kokoisemme tila, tähän ei näe muualta kuin joelta. Välillä on hyvä olla vähän lymyssä, vaikka ei mitään häpeäisikään.

Toviksi aika karkaa loitommalle, pilvet pehmenevät taivaalla. On vielä lämmintä. Napsautan mehupullon korkin auki. 

-Kuinka sullon elämä? kysyn ennen kuin ehdin ajatella, mitä kaikkea se tarkoittaa.

Liisi poimii heinänkorren, pyörittää sormiensa ympäri. 

En malta odottaa, että Liisi vastaa. On pakko puhua Johanneksesta.

-Mä orotan tavallisia päiviä sen kans. Sellaasiakin, kun on niin väsy, ettei meinaa saunahan jaksaa. Ja kummiski mentääs ja pestääs toistemme selät. 

Minä puhun Johannesta pellonlaitaan, pöydän päähän. Puhun Johanneksesta juurikasvimaallekin, ehkä se on sellainen mies, joka ei niin piittaa tekeekö naisten töitä vai miesten vain. 

-Sulle tuloo vielä helluunen elämä, Liisi sanoo ja ottaa pienen kulauksen mehua. Minua alkaa hävettää. Liisikin odotti arkea rakkaansa kanssa, odotti Olavia sodasta. Tieto kuolemasta tuotiin surureunaisessa kirjeessä keskellä kylmintä talvea. 

Me istumme hetken hiljaa rinnakkain. Telkät kelluvat joella, lipuvat toisistaan kauas. Liisi huokaisee ja sanoo sitten:

-Enempi sitä ajatteloo jotaki, joka oli eikä niinkään mitä vois olla.

Valkeat pilvet kelluvat taivaalla, pappilan puutarha jää varjoon. 

-Onko se surullinen ajatus? minä kysyn.

-Ei se oo, aika helluunen oikiastansa. Kun mä iltasin paan maate, nukahdan menneisiin päiviin ja ajatukseen, että Olavi on vielä elossa. 

Liisi laskeutuu selälleen heinikkoon. Kellahdan Liisin viereen ja tartun kädestä. Maailmaa on liikaa kestettäväksi, jos ei mistään löydä leikkiä. On pakko uskoa ihmeeseen ja satuun. 

Huh miten hieno kirja! Ihan käsittämättömän kauniilla kielellä kirjoitettu riipaiseva tarina. Talosta taloon kulkeva suru on kouriintuntuvaa. Vaikka tarina kertoo sota-ajasta, on siinä mukana myös rakkautta, toivoa ja lämpöä. Menetyksistä huolimatta elämä jatkuu, vaikka se onkin erilaista. Poissaolija jättää jokaiseen kanssakulkijaan loven, myös lukijaan. 

Johanneksen kirjeet toivat mieleen vaarini kirjoittamat kirjeet. Yksi niistä alkaa: "Täällä jossaki 9.12.39. Rakas kotiväki." Vaarini tuli sodasta kotiin, mutta niin moni muu jäi palaamatta. Mielestäni Nivukoski sanoittaa äärettömän hienosti sekä rintamalla että kotona olevien tunteita ja kokemuksia. Eri ihmisillä on erilaisia velvollisuuksia, mutta yhdessä odotetaan aikaa sodan jälkeen. Tarina ei väistele mitään, päinvastoin. On hienoa ja tärkeää, että tarinassa tuodaan esiin myös sellaisia asioita kuten Kertun äidin lamaantuminen surusta tai Lahjan lähtö Kaatuneiden evakuointikeskukseen; asioita joista ei usein kirjoiteta ja joista moni ei välttämättä tiedä. 

Lukemisesta jäi haikea ja surumielinen mutta toivonkipinöitä säkenöivä olo. 

Kerran valo katoaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka ja Kirjamuuri. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta". Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota" tai 34, "kirjailijan nimessä on luontosana". 

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

 

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

Gummerus 2020

69 s. 

Runoja tulee luettua aika vähän, onneksi Helmet-lukuhaasteen kohta 12 "vaati" lukemaan viiden viime vuoden aikana ilmestyneen runokirjan. Valinnanvaraa oli runsaasti, sillä kotimaisia tekijöitä on paljon ja runoja käännetäänkin jonkin verran. Silja Kejosen kokelman kannesta en erityisemmin pidä, mutta hän oli nimenä tuttu ja kun selailin kirjaa, ensimmäinen fiilis oli että tässäpä on kiinnostavaa luettavaa. 

Kejonen on taitava sanankäyttäjä, hän keksii uusia ja toimivia kuvia, asiat yhdistyvät usein yllättävällä tavalla. Välillä mennään vähän enemmän sfääreihin, mutta mukana on paljon konkretiaa juurruttamassa asiat paikalleen, sitomassa ne yhteen. Jotkut elementit toistuvat monta kertaa, juurruttaen myös lukijan kiinni lukemaansa. 

Herttakuningattarella on nyt polkkatukka,

näyttää niin paljon nuoremmalta. Aivan eri äänikin.

Minä olen Impi Aurora. Tämän leikin nimi on kuolema. Minä voin olla lapsi, letti

palmikoitu, kotoa maitokauppaan, maitokaupasta Martan parturiliikkeeseen, saksia pitkin

Mikkeliin, Mikkelistä seinän taakse, seinän takaa viinakaupppaan, viinakaupasta metsään,

jossa makaan nyt ja hyppään kohtaan, jossa puolikas suksisauva pitää minua kädestä. Koska

olen lapsi ja nukun lumessa, vilunväristykset lakkaavat, vanttuun sisällä paikantaju ja 

kuurupiilo. Voin sulkea silmäluomet, laittaa ripset kiinni. Vielä minä kuulen, sormet,

korvat, nilkat, nenänpään, kohta alkaa tärinä, pikkurillistä keuhkoihin umpikohme se siellä

nipistää, pistelee, mutta minä teen käsivarsista enkelikuvan, joka syntyy säihkelumesta,

nousee omilla jaloilla ylös, seisoo tässä pää kolmantena ja ottaa silmäterällä jääkiteen kiinni. 

Lukiessa minulla oli välillä olo, että en ymmärrä mitään, että sanojen yhdistelmät karkaavat minulta enkä tavoita niitä. Toisinaan taas kohtaan lauseita, jotka tuovat tuttuuden tunteen; näinhän se on. Kokonaisuus on kuitenkin kaunis ja ilmava. Ei helppo luettava, mutta ilahduttava. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, Why Did I Marry Him?

Nicola Lagioia: Elävien kaupunki

Nicola Lagioia: Elävien kaupunki. Tosikertomus murhasta Rooman sydämessä.

Italiankielinen alkuteos La città dei vivi

Suomentanut Elina Melander

Gummerus 2022

480 s.

Roomassa tapahtui henkirikos keväällä 2016. Kaksi ihan tavallisen oloista miestä surmasi kolmannen, tekotapa oli erittäin raaka. Miksi näin tapahtui?

Kirjailija Nicola Lagioialta kysyttiin, haluaisiko hän kirjoittaa tapauksesta reportaasin. Aluksi hän kieltäytyi, mutta suostui heti kohta kumminkin. Hän seurasi tapauksen kulkua alusta lähtien, aina viimeiseen oikeudenkäyntiin saakka. Kirjan lähdeaineistona hän on käyttänyt virallisia asiakirjoja kuten kuulustelupöytäkirjoja, puhelinkuuntelusta saatuja tietoja sekä murhaajien ja uhrin läheisten antamia lausuntoja mutta myös esimerkiksi somepostauksia. Kirjaan hän on rekonstruoinut tapahtumakulun, mielestäni turhankin tarinallisesti.

Mikään ei ole vaikeampaa kuin saada vanhemmat muuttamaan käsitystään omasta lapsestaan. Jotkut ovat vakuuttuneita, että heidän lapsensa ovat parantumattomia luusereita, toiset uskovat saattaneensa maailmaan neron, tai vaatimattomammin olennon, joka on kykenemätön erehtymään. Tällainen sokeus voi olla ärsyttävää, mutta äärimmäisissä tapauksissa se herättää myötätuntoa. Piti se paikkansa tai ei, huhuttiin, että Manuelin äiti istui pidätystä seuraavat kuukaudet liikkumatta ikkunan ääressä ja odotti poikansa paluuta. Oli tapahtunut oikeudellinen erehdys. Emämunaus. Rikostutkijoille oli annettava aikaa, jotta he käsittäisivät sen, minkä hän äidin sydäntään kuuntelemalla oli tiennyt alusta saakka. Jonakin aamuna – pian, hyvin pian – hänen poikansa kalpea hahmo ilmestyisi Via Igino Giordanille.

Kirja on kyllä mielenkiintoinen, mutta sisältöä olisi voinut tiivistää. Ehkä ihan kaikkia murhaajien kavereiden lausuntoja ei olisi tarvinnut ottaa mukaan. Ryyppääminen ja kokaiinin käyttö, heteroiksi itsensä mieltävien seksikokemukset homojen kanssa, prostituutio ynnä muu kyllä tulee selväksi vähemmälläkin kertaamisella. Olisi riittänyt olla mukana ne lausunnot, jotka antavat asioista ja ihmisistä uutta tietoa. Mietin sitäkin, kuinka luotettavia kavereiden kertomukset ovat, he kun tuntuvat olleen aineissa aina viettäessään aikaa Marcon ja Manuelin kanssa. Ihmettelen myös, kuka on hollantilainen turisti ja miksi hän ilmestyy melko irrallisena palasena silloin tällöin.

Väkisinkin tuli mieleen myös etiikka. Lagioia käyttää lähteenään esimerkiksi valvontakameratallennetta siitä, kun Marcon isä vierailee tämän luona vankilassa. Onko isä antanut tähän luvan, tai onko kirjoittaja huomioinut miltä isästä mahtaa tuntua lukiessaan käymänsä keskustelun sanasta sanaan? Mikäli siis keskustelu on oikeasti käyty eikä ole Lagioian keksimä. En tunne Italian lakeja ja säännöksiä, mutta oudolta tuntuu että tällaisia nauhoitteita on ylipäätään annettu yleisön käyttöön. Missä on yksityisyys? Vai tarkoittaako "taidokkaasti rakennettu tosikertomus" sitä, että vaikka kirja on luokiteltu tietokirjaksi niin se sisältää myös fiktiota? 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 17, ”kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua”. Luettuani sen en ihmettele miksi. Tapaus on varmasti järkyttänyt monia, ja oikeusprosessin aikana on ollut monta syytä kirkuviin lehtiotsikoihin. Kirja on koonnut materiaalin yhteen, antaen runsaasti tilaa myös murhaajien kertomukselle tapahtuneesta ja sen syistä. 

Erin Kelly: Tanssija kuolee kahdesti

 

Erin Kelly: Tanssija kuolee kahdesti

Englanninkielinen alkuteos Watch Her Fall (2021)

Suomentanut Markus Myllyoja

Kansi Jenni Noponen

Gummerus 2022

493 s. 

Olen katsellut Erin Kellyn kirjoja kirjastossa, mutta en aiemmin ole lukenut yhtään. Tavallaan olen ollut kiinnostunut, tavallaan olen ajatellut että ne saattavat olla makuuni tylsiä. Tämänkin kanssa nikottelin hetken; kirjastoluokittelu kertoo kyseessä olevan jännärin, mutta ensimmäiset yli 50 sivua ovat pelkkää balettia. Mietin hetken, että pitääkö minun nyt etsiä uusi kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46, "kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen". Olin pitänyt lukemisessa pienen tauon ja päätin jatkaa vielä vähän, sitten yhtäkkiä tapahtuikin jotain ja tarina vei mennessään. 

Ava Kirilova on tähtitanssija isänsä balettiryhmässä, legendaarisessa Lontoon venäläisessä baletissa. Hän on uransa huipulla ja valmiina Joutsenlammen esityksiin. Baletin maailma on kuitenkin kova, eikä edes isä baletinjohtajana takaa Avalle menestystä. Isälle kelpaa vain täydellinen suoritus, ja jos Ava ei sellaiseen pysty, jonossa on pitkä liuta lahjakkaita tanssijoita ottamaan hänen paikkansa. Paineet ovat kovat, kun sekä kropan että mielen on kestettävä äärimmäinen rasitus. 

Tarinaa seurataan paitsi Avan myös Julietin näkökulmasta. Ava on lähdössä pitkälle kiertueelle Joutsenlampea esittämään, ja matkaan lähtiessään hän antaa Julietin, vakavasti loukkaantuneen tanssijan, asettua toipumaan asuntoonsa. Julietin tanssiunelma on polvivamman takia murskana eikä hän voi muuta kuin yrittää kerätä elämänsä pirstaleet kasaan. Tutustuttuaan vartiointiliikkeessä työskentelevään Maxiin hän ajautuu hengenvaaralliseen tilanteeseen. 

Juon vettä suoraan keittiön hanasta vilkuillen silmäkulmastani naapurin pihalle ja menen takaisin sänkyyn. Sillä välin kun Max ajelee äänettömällä autollaan koko päivän tyhjien kartanoiden ohi, minä torkahtelen ja näen unta vedestä. 

Olen selvästikin viettänyt liikaa aikaa uppoutuneena järjettömiin satuihin, koska suunnitelmani hahmottuu mielessäni loitsuna, jolla taion hänet puolelleni. Klassiset baletit perustuvat teksteihin, joissa vilisee taikajuomia, kuninkaallisia ja loihdintaa, uinuville silmille sivellään lumottua uutetta, ja jumalat leikkivät kuolevaisten sydämillä. Minun on saatava Max valtaani: hänen on tultava riittävän lähelle minua ja typertyä tunteistaan, jotta hän ottaa valtavan riskin puolestani.

Baletissa tätä kutsuttaisiin rakkaudeksi, mutta kyllähän me kaikki tiedämme, että niin nyt vain oli sanottava niin kauan kuin seksistä ei saanut puhua.

Etukannessa lupaillaan että "mikään tai kukaan ei ole sitä miltä näyttää" ja että kirja on "huikean nyrjähtänyt". Sinänsä joo, mutta kuitenkaan ei. Osa henkilöhahmoista on kyllä tasan sitä miten heidät esitetään, vaikka joidenkin kohdalla koetaankin yllätyksiä. Enkä pidä tätä myöskään erityisen nyrjähtäneenä, vaikka muutamaan kertaan kuvio kiepsahtaakin ihan toisenlaiseksi kuin mitä olisi voinut olettaa. Plussaa tarinan jälkipuoliskon yllätyksellisyydestä.

Baletin ystävänä tykkäsin tästä kovasti, mutta jännitystarinoiden ystävänä jäin kaipaamaan sitä jännitystä. Takakannen "psykologinen draama" on oikein hyvin kuvaava ilmaus. Draama saa välillä isojakin kierroksia, kun vain täydellisyyteen tyytyvä Nikolai Kirilov kiukuttelee kuin uhmaikäinen ja Ava yrittää tehdä kaikkensa saadakseen tämän leppymään. Muut teatterilaiset jäävät pahasti taustalle. 

Plussaa myös kirjan nimistä, tykkään sekä alkuperäisestä että käännöksestä, vaikka ne ovat melko erilaisia keskenään. 

Tanssija kuolee kahdesti on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjavinkit. 

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

 

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

Bazar 2022

318 s.

Voi että minä sitten tykkään Hautalehto-sarjasta! Nyt ollaan jo kymmenennessä osassa, ja yhä vaan poliisijoukkio ratkoo rikoksia voimainsa tunnossa, lämpöä ja huumoria unohtamatta. 

Tällä kertaa vastassa on kaiku menneisyydestä, Order of the Bolt -jengi. Porukka on ollut hajotettuna mutta koonnut voimansa uudelleen. Ja vaikka jengi on kansainvälinen, sillä on kalavelkoja suomalaisten kanssa, etenkin Hautalehdon ja Kannaksen. Suomalaisveikkoset ottavat kuitenkin tilanteen lunkisti. Vaikka he ovat nyt liikkuvia maalitauluja, heillä on työ tehtävänä. Samalla he toki valmistautuvat kohtaamaan vihollisen, yhdessä tutun poliisitiimin kanssa. 

Antti käveli ulos talosta ja repi kertakäyttöhansikkaat käsistään. Sitten hän avasi valkoisen haalarinsa vetoketjun ja istahti talon portaille. Hän pyyhki hikeä otsaltaan, kun Jonna kantoi viimeiset muovisäkkiin pakkaamansa tavarat poliisiautoon. Simon oli tutkinut pihassa olevan auton, listannut esineet ja kuvannut kaiken. Jonna riisui oman haalarinsa, ja Simon sulki auton oven ja laittoi kameran laukkuunsa. 

- Hitto kun näissä umpipuvuissa tarkenee, Jonna sanoi. - Saa mennä suihkuun, kun päästään kamarille. Miten ihmeessä sä pystyt olemaan näissä joka päivä? hän kysyi Simonilta. 

- Zen-tila, Simon murahti ja kaivoi haalarin sisältä nuuskapurkin.

- Sulla muka joku harmoninen tila? Jonna naurahti.

- Sellainen sisäinen hiljainen hiihtäjä, Simon vastasi. - Kun kaiken tekee todella rauhallisesti ja hötkyilemättä, pysyy hiki nahan alla.

- Onko asunto nyt raavittu läpi? Antti keskeytti. - Aseen täytyy olla jossain piilotettuna. 

- Pitääkö pyytää tänne koira etsimään sitä? Jonna sanoi ja katsoi hoitamatonta pihaa. - Tämä on sellainen monien mahdollisuuksien piha, jos asunnonvälittäjältä kysyttäisiin. Se voi olla täällä maastossakin. 

Jussi oli remmillään kytkettynä Transporterin vetokoukkuun ja valpastui kuullessaan sanan koira. Se otti hieman paremman ryhdin, jotta sekin huomattaisiin, mutta ilmeisesti se ei ollut vielä riittävän pätevä muihin kuin isäntänsä määräämiin tehtäviin. 

Pidän erityisesti henkilöhahmoista ja heidän keskinäisestä dynamiikastaan. Poliisivoimissa ydintiimi on pieni ja tiivis, ja kun osa porukasta on uhattuna, toiset puolustavat heitä. Toki pientä skismaa on niin pomon kuin toisten yksiköiden kanssa, mutta pääosin tunnelma on kannustava, toverillinen. Kaveria autetaan niin töissä kuin vapaalla. Hersyvä huumori keventää, ja vitsit ovat onneksi pysyneet tuoreina. Isoimmat kliseet loistavat muutenkin poissaolollaan, mikä tekee tarinasta entistä paremman. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan tästä kohdan 7, "kirja kertoo ystävyydestä". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan mökillä tai huvilalla. 

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

 

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

Alkuperäiset tekstit Kleine Exkursion nach Ajaccio, Campo Santo, Die Alpen im Meer ja La cour de l'ancienne école (2003)

Suomentanut Oili Suominen

Tammi 2016

71 s. 

Hassu juttu, luulin lukeneeni Sebaldin teoksen aiemmin mutta en ollutkaan.Taisin sekoittaa tämän johonkin toiseen kirjaan. Mutta nyt tuli luettua ja hyvä niin. 

Etsin Helmet-lukuhaasteeseen pientä kirjaa, haahuilin kirjastossa hyllyjen välissä ja kiinnostuin tästä. Kyseessä on "neljän fragmentaarisen tekstin sikermä muistamisesta ja kuolemasta". Isoja aiheita, kun sivuja on kuitenkin vain 71! Sebald onnistuu kuitenkin luomaan hyvin viimeistellyn ja harkitun oloisen tekstimassan, joka tuntuu sivumääräänsä ja lauseitansa paljon suuremmalta. Lukija saattaa ajautua pohtimaan elinympäristöään tai oman kulttuurinsa tapoja ja piirteitä. Sekä Ajaccio että Piana tuntuvat paikoilta, joissa ei ole kiire minnekään. Tekstien kertoja puhuu niin luonnosta, museosta kuin hautauskulttuurista; niin kuolleiden muistamisesta kuin luonnon kohtaamista muutoksista. Tekstit tuntuvat ajattomilta, vaikka niissä onkin nykyaikaisia elementtejä kuten netin virtuaaliset muistopaikat. 

Mutta mitäpä me voimmekaan etukäteen tietää historian kulusta, joka määräytyy joidenkin logiikan ulottumattomissa olevien lakien mukaan, jota ohjaavat ja jonka suuntaa muuttavat ratkaisevalla hetkellä usein ennalta arvaamattomat pikkuseikat, jokin tuskin havaittava ilmavirta, maahan putoava lehti tai väkijoukossa vaihdettu katse. Edes jälkikäteen emme pysty selvittämään, miten asiat todella olivat olleet ja mistä tuo tai tämä maailmantapahtuma johtui. Tarkinkaan menneisyydentutkimus tuskin yltää yhtään lähemmäs meidän ulottumattomissamme olevaa totuutta, kuin vaikkapa niinkin mieletön väite kuin se, jonka minulle kerran esitti Belgian pääkaupungissa asuva ja vuosikymmenet Napoleon-tutkimusta harrastanut mies nimeltä Alfonse Huyghens: hän kun väitti, että kaikki Ranskan keisarin Euroopan maissa ja valtakunnissa aikaansaamat mullistukset johtuivat pelkästään värisokeudesta - keisari näet ei erottanut punaista vihreästä. Mitä enemmän verta valui taistelukentälle, niin sanoi tämä belgialaistutkija, sitä tuoreemman vihreältä ruoho näytti Napoleonin silmissä. 

Vaikka kirja on pieni, se ei ole helppo. Asiat ovat suuria, lisäksi monet lauseet ja kappaleet ovat todella pitkiä. Eli on luettava rauhallisesti, keskittyen. Toisaalta mukana on paljon sellaista, jonka ääreen mielellään pysähtyy, lukee ehkä toiseenkin kertaan ennen kuin jatkaa eteenpäin. 

Muistoja Korsikasta on ollut suosittu kirja, siitä on kirjoitettu muun muassa blogeissa Lumiomena, Jokken kirjanurkka ja Oksan hyllyltä. Minulle Sebaldista tuli kirjailija, jonka muut teokset pomppasivat lukulistalle. 

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu

 

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu

Englanninkielinen alkuteos The Mountains Sing (2020)

Suomentanut Elina Salonen

Sitruuna 2022

348 s. 

Huh mikä kirja! Tässä on lukija tunteiden vuoristoradassa, sillä niin paljon tapahtuu sekä kauheuksia että iloisempia asioita. 

Kirja alkaa vuonna 1972. Hương ja hänen isoäitinsä Diệu Lan elävät Vietnamin sodan aikana Hanoissa. Hươngin vanhemmat ovat lähteneet sotaan, samoin kaikki hänen setänsä. Kun pommit jyrisevät ympärillä, kaksikko lähtee neljänkymmenen kilometrin päähän Hóa Binhin kylään. Isoäiti uskoo sen olevan riittävän kaukana pommituksista. Kävellen tehtävä matka on raskas, eikä heillä ole tietoa kauanko he ovat poissa. Niinpä isoäiti kertoo Guavaksi kutsumalleen tytölle elämäntarinaansa pieninä palasina. 

Isoäidin tarina alkaa vuodesta 1930, jolloin hän oli 10-vuotias ja eli varakkaan perheen tyttärenä. Kerran taloon saapui ennustaja, joka näki tytön päätyvän köyhäksi kerjäläiseksi. Kukaan ei halunnut sitä uskoa, mutta niin kävi. 1940-luku toi muassaan sodan ja nälänhädän, 1950-luvun maauudistus pakon jättää koti. Asiat olisivat itsessään olleet kammottavia, mutta Diệu Lanin kohdalla tuntuu kuin hän olisi kohdannut vastoinkäymisiä enemmän kuin muut. Hän joutui jättämään osan lapsistaan väliaikaisesti toisten huomaan, tietämättä kohtaako näitä enää elossa. Hän todisti liian monen ihmisen kuoleman, eikä voinut luottaa olevansa turvassa missään. Vielä isoäitinäkään hän ei saa elää ilman surua ja menetyksiä. 

1970-luku ei ole juuri helpompi, sillä sota tuhoaa niin ruumiit kuin mielet. Osa perheenjäsenistä palaa kotiin, mutta moni on rikki. Vanha perheyhteys on poissa. Hương on teini-iässä eikä ymmärrä mistä on kyse. Hänkin on välillä aivan tuuliajolla. 

Kaiken kurjuuden keskellä, läpi vuosikymmenien, on kuitenkin myös ilon hetkiä. Odottamatonta ystävällisyyttä tuntemattomien taholta, jälleenäkemisiä, anteeksiantoa, rakkautta, toiveikkuutta. Vaikka perheenjäsenet ovat välillä hyvinkin kaukana toisistaan, niin fyysisesti kuin henkisesti, he eivät kuitenkaan ole koskaan yksin. 

Guava, sinun täytyy ymmärtää, miksi puhun isoisästäsi, Côngista ja Minh-enostasi vasta nyt. Koulukirjoissasi ei kerrota mitään maauudistuksesta eikä Vietminhin sisäisistä kahakoista. Osa maamme historiasta on pyyhitty pois ja sen mukana lukemattomien ihmisten kuolemat. Vallanpitäjien tekemistä virheistä ja vääryyksistä ei ole saanut puhua, sillä he ovat tahtoneet kirjoittaa historian uudelleen. Olet kuitenkin jo sen ikäinen, että sinulla on oikeus tietää totuus. Historia tallentuu muistoihin, ja niin kauan kuin muistot elävät, voimme pyrkiä parempaan.

(...)

Kun olin ollut lapsi, isä oli kantanut minut riisipellolle. Hän oli poiminut paksun riisinkorren, kuorinut sen ja antanut minulle vaalean kukinnon. Muistin yhä sen makean aromikkaan maun, ja muistin senkin, kuinka isä oli laukannut pellon viertä kuin hevonen ja minä olin hytkynyt nauraen hänen selässään. 

Käännyin katsomaan päätietä. Isä oli menettänyt siellä henkensä, ja maahan roiskunutta verta olivat talloneet niin ihmiset, eläimet kuin ajoneuvotkin; ennen pitkää sateet ja myrskyt olivat huuhdelleet sen pois. Isä oli antanut minun ajaa puhvelikärryjä ja viestittänyt, että nainenkin voi olla johtaja. Hän oli uskonut minuun ja opettanut minut uskomaan itseeni. Pelastaisin itseni ja lapseni. Kuulin päässäni isän kannustavan äänen. 

Tarina ei ole helppoa luettavaa, mutta se on kaikessa armottomuudessaan mielenkiintoinen ja vangitseva. Vietnamin historia ei ole itselleni oikeastaan lainkaan tuttu, tiedän melkeinpä vain sen mitä Matti Rämö kertoo Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin -kirjassaan. Nyt Quế Mai kertoo paitsi 1970-luvun sodasta myös varhemmista vuosikymmenistä yksittäisten ihmisten näkökulmasta, tuoden näiden kokemukset lukijan eteen. Juuri tämä inhimillisyys, lähelle tuleminen, tekee tarinasta niin voimakkaan ja koskettavan. 

Kerrassaan hieno ja mielestäni erittäin tärkeä teos! Soisin tämän tavoittavan laajan lukijakunnan, vaikka aihe ei ole kevyt. Nykyinen maailmantilanne ei välttämättä kannusta tällaisen lukemiseen, mutta hyvät tarinat kestävät aikaa ja voivat odottaa. 

Vuorten laulu on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Anun ihmeelliset matkat. 

Lukuhaasteet saavat täydennystä ihan urakalla. Helmet-haasteeseen täyttyy kohta 5, "kirjassa sairastutaan vakavasti", Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan isovanhempien luona ja Kirja joka maasta -haasteeni saa Vietnamin. 

Ágota Kristóf: Iso vihko

 

Ágota Kristóf: Iso vihko

Ranskankielinen alkuteos Le Grand Cahier (1986)

Suomentanut Anna Nordman

198 s.

Tammi 2022 

Täytyy myöntää, että Ágota Kristóf on minulle ihan uusi nimi, vaikka Iso vihko on suomennettu jo vuonna 1988. Onneksi siitä on nyt tullut uusi laitos joka osui silmiini. 

Alussa kaksospojat tulevat Suuresta Kaupungista Isoäitinsä luo Pieneen Kaupunkiin. Pojat ja Isoäiti eivät tunne toisiaan ennalta, ja yhteiselo alkaa riitaisasti. Isoäiti on loppuun asti paha suustaan, mutta jonkinlainen yhteys ja kiintymys hänen ja poikien välille syntyy. Kaupunkilaiset säälivät poikia, koska näiden täytyy asua Isoäidin, jota Kaupungissa kutsutaan Noita-akaksi, luona. Pojat käyttävät sääliä hyväkseen, mutta pitävät samalla itsensä kovilla. He harjoittelevat kerjäläisenä olemista, liikkumattomuutta, kestämään kipua pieksemällä toisensa näännyksiin... Sinnikkyys on heidän tunnusmerkkinsä. Heidän elämäänsä kummastellaan ja kauhistellaan, mutta heille kaikki on loogista ja he osaavat selittää sen niin että toisetkin ymmärtävät logiikan. 

Sota on kuitenkin läsnä myös Pienessä Kaupungissa. Upseeri käy Isoäidin luona, läsnä on myös sotilaspalvelija, metsästä löytyy sotilas. Ihmisiä viedään ja tuodaan karjavaunulla. Isoäiti suostuu ottamaan luokseen ja piilottamaan tytön, jonka vanhemmat on viety keskitysleirille. Voittoisa ulkomaalaisten armeija marssii talojen ohi.

Tarina on kerrassaan outo mutta samalla ah niin loistava. Meno on raakaa, välillä tulee suorastaan syyllinen olo kun tykkään tällaisesta. Pojat ja myös Isoäiti tuntuvat karmivilta, tunteettomilta roboteilta. Samaan aikaan he tuntuvat äärettömän inhimillisiltä, sellaisilta joiden on ollut pakko tukahduttaa kaikki muu paitsi selviämisvaisto. 

Sitaattiin laitan muutaman pätkän sieltä täältä kirjaa, kuvaamaan kaiken karuutta.   

Talon alla on kellari täynnä ruokaa, ja vesikaton alla on ullakko, jonne Isoäiti ei ole enää kiivennyt sen jälkeen kun me sahailimme tikapuita ja hän satutti itsensä pudotessaan niiltä. Ullakonluukku on aivan upseerin oven yläpuolella ja me kiipeämme sinne köyttä pitkin. Sinne me piilotamme kirjoitusvihon, Isämme sanakirjan ja muut tavarat, jotka meidän on kätkettävä.

(...)

Isoäiti ei koskaan peseydy. Syötyään tai juotuaan hän pyyhkii suunsa huivinsa nurkkaan. Hän ei käytä alushousuja. Kun hänellä on pissahätä, hän pysähtyy niille sijoilleen, levittää jalkansa ja pissaa maahan hameittensa suojassa. Hän ei tietenkään tee niin sisällä talossa.

(...)

Me sanomme:

- Isoäiti, sinä aikana kun me olemme asuneet luonamme te ette ole koskaan laittanut meille kananpoikaa.

Hän sanoo:

- Tänäänpä laitoin. Sen kuin syötte.

- Te tiesitte, että me emme halua syödä mitään tänään emmekä huomenna. 

- Ei se minun vikani ole. Tuo on taas yksi niistä teidän typeristä keksinnöistänne.

- Tämä on yksi meidän harjoituksistamme. Tarkoituksenamme on tottua kestämään nälkää. 

(...)

Isot lapset käyvät usein pienempien kimppuun. He riistävät näiltä taskut tyhjiksi ja joskus jopa vaatteet päältä. He myös lyövät pienempiä, varsinkin muualta tulleita. Äidit suojelevat täkäläisiä pikkulapsia, eivätkä ne koskaan mene yksin ulos.

Meitä ei suojele kukaan. Niinpä me opimme itse puolustautumaan isoja vastaan.

Ihmisten käytös ja tapahtumat menevät niin överiksi, että välillä sitä ajattelee että uskaltaisiko tälle nauraa. Väkivalta, kaltoinkohtelu ynnä muu selostetaan kylmänviileästi, suorastaan lakonisesti. Kaksoset toteavat että näin kävi, eteenpäin. Kaikki tähtää selviytymiseen, ja heistä kehittyykin varsin ovelia oman edun tavoittelijoita. Mietin että onko välillä ilmennyt halu nauraa suojautumiskeino, tapa jolla kestän kohdata poikien kohtaamat kauheudet?

Tämä on kuulemma klassikkotrilogian avausosa; nyt kun olen tilannut kevään kirjoja kirjastoomme niin näemmä seuraava osa Todiste on jo tulossa suomeksi. Ainakaan Pirkanmaan kirjastoista sitä ei löydy vanhempana versiona, liekö siis suomennettu vasta nyt. Minua ainakin kiinnostaa tietää miten kaksosten elämä muuttuu ja jatkuu seuraavassa osassa, joten mahtavaa että jatkoa seuraa. 

Iso vihko on luettu myös blogeissa Luettua elämää ja Kujerruksia. 

Helmet-lukuhaasteeseen kuittaan kohdan 45, "palkittu esikoisteos". Englanninkielisen Wikipedia-artikkelin mukaan Kristóf sai tästä kirjasta European Prize for French Literature -palkinnon. Muita kohtia voisivat olla esimerkiksi 16, "kirjan luvuilla on nimet", 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen" tai 46, "kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen". 

Sari Vuoristo: Etäisyys linnuntietä

Sari Vuoristo: Etäisyys linnuntietä

Aviador 2022

257 s.

1980-luvun puoliväli. Jari lähtee rauhanturvaajaksi Libanoniin. Hän kokee pakkoa mennä, vaimo ei ymmärrä miksi hänen on lähdettävä. 10-vuotias Milla ei oikein tiedä, minne isä on menossa ja mitä tekemään. Juopa kasvaa syvemmäksi siinä vaiheessa, kun joukko rauhanturvaajia jää vangiksi. Jari on epätietoinen mitä tapahtuu ja huolissaan sairaasta kaveristaan. Suomessa tilanteen kehittymistä seurataan uutisten välityksellä. Se mitä Suomessa nähdään on melkoisen erilaista kuin miten vangit kokevat asian. 

Libanonilainen poika Farid ja hänen tätinsä Rima pääsevät myös ääneen, heidän tarinansa alkaa 1970-luvun puolivälistä. Äitinsä menetyksen jälkeen Farid on tullut isänsä hylkäämäksi, eikä hänellä ole muita kuin Rima - ja linnut, joita hän kasvattaa talon katolla. Läpi vuosien Rima näkee riitaisan yhteiskunnan, joka uhkaa tietämätöntä Faridia. Poika kun on erityislapsi ja kulkee luontevasti ihmisten luona piittaamatta siitä, keitä nämä ovat. Sodan jäljet ovat kuitenkin yhä näkyvillä, ja haavat ovat syvät. 

Päivänvalossa kaikki haluavat rauhaa. Vaikka pinnan alla yhä tapahtuu, ja vaikka kaikki sen tietävät. Välillä tuntuu siltä, ettei kenenkään kasvoilla näy oikeanlaisia tunteita, kaikki pitävät huolta vain omista asioistaan. Ulkomaalaisten edessä kauppiaskaan ei ole mitään mieltä, hymyilee vain ja mielistelee. Vaikka he eivät tunnukaan näkevän sitä, mikä on ilmeistä ja aivan heidän nenänsä edessä, olen kuitenkin kiitollinen siitä, että he suhtautuvat Faridiin kärsivällisesti, juttelevat ja tarjoavat suklaata ja ostavat häneltä teetä ja kahvia, vaikka sitä on varmasti heillä omastakin takaa. Joskus Farid ottaa jonkun linnuistaan mukaan ja näyttää sitä heille, ja antaa heille jyviä niin että he voivat syöttää sitä kädestään. He ottavat valokuvia ja hymyilevät. He nauravat yhdessä, kummallisen näköinen joukko. Osa on mustia kuin yö, ja niiden hampaat välkkyvät kuin tähdet, ja osa on niin kalpeita kuin veri ei kiertäisi heidän suonissaan ollenkaan. Heidän ranteissaan komeilevat kauppiaalta ostetut valtavat kellot. Israelilaisille heilläkin on tietysti varattuna tiukemmat ilmeet. He yrittävät todistaa olevansa niskan päällä, mutta minä en usko siihen ennen kuin näen. Samalla kuitenkin tapahtuu tämä kaikki. Koteja yhä tyhjennetään, ja ihmisiä katoaa, ja joskus ruumiita löytyy mitä kummallisemmista paikoista.

Tarina on samaan aikaan kaunis ja karu. Viha on läsnä ja sillä on usein pitkät juuret. Ihmissuhteita on rikkoutunut, ja kaipuu entiseen on voimakas. Sota on tietysti tarkoittanut myös kuolemaa ja perheiden hajoamista. Monien ristiriitojen keskellä on kuitenkin ihmisten välinen rakkaus. Vaikka se ei kanna loputtomiin, se antaa toivoa. 

Vuoriston kieli on aina kaunista, monet lauseet tulee helposti luettua ainakin kahteen kertaan. Vaikka teemat ovat isoja ja vaikeita, kieli tekee tunnelmasta usein ilmavan, ei-ahdistavan. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä ja Kirjarikas elämäni.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 34, "kirjailijan nimessä on luontosana", ja Kirja joka maasta -haasteeseeni kuittaan Libanonin. 

Heikki Kännö: Ihmishämärä

 

Heikki Kännö: Ihmishämärä

Sammakko 2022

1038 s.

Huhheijaa! Nyt on selätetty melkoinen urakka, eli yli 1000-sivuinen Ihmishämärä. Kirja oli minulla lainassa kirjastosta pitkään, aluksi vähän pelkäsinkin aloittaa ja sitten kun pääsin vauhtiin niin luin välissä muuta. Kännön edellinen teos Runoilija oli mielestäni aivan fantastinen, mutta sen verran raskas että toisen ja kolmannen osan välissä oli pidettävä parin viikon tauko. Nyt tauot olivat lyhyempiä, mutta niitä oli paljon. Kirjan rakenne antaa mahdollisuuden siihen; kirjassa on yhdeksän osaa / tarinaa joiden välissä voi pitää sulattelutaukoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 41, "sarjakuva tai kirja joka kertoo supersankarista". Mielestäni Heikki Kännö on supersankari, mitenkään muuten ei ole selitettävissä että hän pystyy kirjoittamaan 1038-sivuisen tarinan jossa on niin mytologiaa, okkultismia, filosofeja, tekoäly, Wagnerin oopperoita, valtasormuksia kuin pahaenteinen, luonnottoman iäkäs, lankoja käsissään pitävä henkilöhahmo - ja kaiken tämän Kännö pitää hallitusti koossa. Kun joku hahmo ilmestyy takaisin oltuaan satoja sivuja poissa kuvioista, lukijan on helppo sijoittaa hänet kartalle. 

Päähahmoja on viisi. Goldener Apfelin omenatilalla asuvat yli 150-vuotias Ethelinda, hänen tyttärentyttärensä Engelbertha sekä tämän kuvanveistäjäpuoliso Baldovino. Heillä on vieraana Baldovinon oppilas Anastázie. Paikalle saapuu mystinen Hans Otter, mies jolle kukaan ei pysty sanomaan ei. Mitä enemmän hän syö tilan omenoita, sitä nuoremmaksi hän muuttuu. Muut kummastelevat asiaa ja vähän pelkäävätkin Otteria, mutta hänen otteestaan ei pääse irti ennen kuin hän on sanottavansa sanonut ja kaikki tarinansa kertonut. 

Engelbertha näytti epävarmalta.

"Mihin sinä pyrit?"

"Enpä mihinkään", Hans Otter vastasi, "kunhan kyselen. Vaikuttaa siltä, että teillä oli mielenkiintoinen viikonloppu."

He istuivat tuoleissa ja sohvalla kutakuinkin samassa asetelmassa kuin ensimmäisenä iltanaan, paitsi että nyt Anastázie ja Ethelinda olivat vaihtaneet paikkaa, koska vanhus halusi istua lähempänä tulta. Hans Otter kaatoi lasiinsa calvadosta. Descartes nukkui. Ja kun Anastázie oli saanut siltä illalta Engelberthan kaksintaistelusta kyllikseen, Hans Otter naksautti sormensa muhkuraisia niveliä ja sanoi:

"Olemme edenneet tarinassani nykyiseen päivään, tähän nimenomaiseen hetkeen, jota vietämme nyt, ja seuraavaksi teille on kuvattava se, minkä Heinrich von Grüngen kertoi minulle Auschwitzin villassaan, ja mistä toistaiseksi olen vaiennut. Vaikenemiseni syitä ei tarvitse etsiä kaukaa, ja ne ovat yhteneviä sen kanssa, miksi myös Heinrich pidättäytyi kertomuksestaan, kunnes olin edennyt riittävän pitkälle tutkimuksissani, joihin hän minua yllytti. Kun satuna pidetyt asiat esitetään osana todellisuutta, kuulijan mieli värittyy epäluuloisuudesta sekä varsin usein myös suoranaisesta pilkallisuudesta - ja näin tapahtuu joskus siitäkin huolimatta, että kuulija on jo aiemmassa elämässään kohdannut jotain tavallisesta poikkeavaa, ja sitä kautta virittäytynyt vastaanottavaisemmaksi arkitodellisuudestaan erottautuville paljastuksille. En siis edelleenkään kuvittele teidän uskovan kaikkeen - tai mihinkään - kertomaani, vaan pyydän ainoastaan kuuntelemaan ja viihtymään. Heinrichin tarina tulee viemään aikaanne, jonka kallisarvoisuutta en väheksy. Palkkioksi uhristanne lupaan, etten Heinrichin tapaan tehosta sanojani tuhoamalla teidän omaisuuttanne."

Hans Otter sanoi näin ja hymyili. 

Muinaisten jumalien keskinäiset kahinat kulkevat sujuvasti tekoälyn ja virtuaalitodellisuuden kanssa rinnakkain. Lukija on samaan aikaan sekä häikäistynyt että ymmällään. Kännön mielikuvitus on aivan uskomaton, ja on todella hämmästyttävää mitä kaikkea ja keskenään erilaista hän saa ujutettua yhteen kirjaan. Helposti tulee kyllä olo, että en tajua läheskään kaikkea. Mielestäni kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää ja hahmottaa, lukemisesta voi silti nauttia. Aikaa siihen on varattava, tämä ei ole sellainen kirja jonka voi lukaista läpi parissa illassa. 

Ihmishämärä on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Ajattelin Tuijan postausta lukiessani, että hauskaa kuinka meillä on molemmilla omanlaisemme kosketuspinta tekstiin. Tuija on nähnyt tarinassa esiintyvien taiteilijoiden teoksia, minä puolestani olen käynyt Düsseldorfissa muun muassa Hofgarten-puistossa, lisäksi olen ollut Kasselissa sellaiseen aikaan, että siellä on ollut Dokumenta-taidenäyttely. Olen matkustanut junalla Hannoveriin ja ollut Berliinissä. Puolisoni isä on nimeltään Heinrich, mikä onni että hän on täysin erilainen kuin herra von Grüngen! En ole käynyt Dresdenissä, mutta kuinka ollakaan, puolisoni on asunut siellä :D