Nainen Hitlerin rinnalla - naiivi vai välinpitämätön?

Heike B. Görtemaker on koonnut tieteellisen elämäkerran Eva Braunista, naisesta, jonka nimi on kaikille tuttu mutta persoona tuntematon. Tähän asti. Eva Braun: elämä Hitlerin kanssa (Otava 2012) kuvaa päähenkilön lisäksi Hitleriä yksityishenkilönä. Görtemaker nojaa kirjeisiin, muistelmiin ja haastatteluihin huomauttaen niiden olevan usein sekä puutteellisia että ristiriitaisia. Epäluotettavuuden tärkein syy on se, että ihmiset ovat pyrkineet puhdistamaan oman historiansa kansallissosialistisen puolueen työntekijöinä tai rivijäseninä.

Görtemaker nostaa esiin Eva Braunin roolin Hitlerin lähipiirissä. Braunia ei nähty julkisissa tilaisuuksissa mutta taustalla hän oli koko ajan. Braun oli vain 17-vuotias tutustuessaan Hitleriin, ja alusta asti hän oli vaikuttunut miehestä. Hän oli pian tutustumisen jälkeen jo valmis seuraamaan tätä kuolemaan asti. Jäätyään ilman selkeää vastakaikua tunteilleen hän yritti saada Hitlerin valtaansa itsemurhayrityksillä. Yritys onnistui, ja hän sai jatkuvasti suuremman roolin, vaikkakin yhä epävirallisesti. Hän oli jatkuvasti Hitlerin lähellä mutta lähinnä vain emännöimässä juhlia, etenkin Obersalzbergissa. Työ valokuvaamossa mahdollisti matkustelun Hitlerin kanssa, näennäisesti työtehtävissä. Julkisivu heillä oli viileä mutta lähipiiri tiesi tai aavisti, mitä sen takana oli.

Eva Braunin roolia taustalla on korostettu, mutta Görtemaker kyseenalaistaa näkemyksen Braunista naiivina heitukkana. Hänen mukaansa Braunin - kuten muidenkin natsijohtajien lähipiirin naisten - on täytynyt tietää, mitä miesväki puuhaa.

Mutta eikö jo Hitlerin maailmankatsomuksen ja poliittisten näkemysten kritiikitön jakaminen riitä tekemään uhrista avustajan? Eikö diktatuurin vaarallisuus ole myös juuri tuollaisessa sokeassa seuraamisessa?

Nykyään onkin vahvistumassa näkemys, jonka mukaan natsipuolueen johtajien ja keskeisten toimijoiden vaimoja ei tarkastella enää ainoastaan riippuvaisina ja heidän elämäänsä sopeutuneina vaan heitä pidetään aktiivisina toimijoina, avunantajina ja jopa kanssarikollisina. Tämä muuttunut näkökulma on jo tuottanut tutkimuksia, joiden kiinnostuksen keskipisteenä ovat NSDAP:n naispuoliset propagandistit tai naiset, jotka työskentelivät SS:n koneistossa. Myös tähän saakka huomiotta jäänyttä SS-miesten aviopuolisoiden elämää ja heidän merkitystään SS-heimoyhteisölle on päästy valaisemaan. Tulos on ollut ennakoitavissa: naiset hyväksyivät heitä päivittäin ympäröivän "tappavan todellisuuden" passiivisesti tai aktiivisesti eivätkä yleensä pitäneet tapahtuneita asioita vääryyksinä. Rikollisten tekojen tukeminen oli selvästi "normaalia käytöstä" ja sellaisena yhteiskunnallisesti hyväksyttyä.

Myös Eva Braunin ja muiden Berghofin suljettuun yhteisöön kuuluneisen naisten tapauksessa pitää kapeasta lähdeaineistosta huolimatta yrittää rekonstruoida heidän konkreettinen arkipäivänsä ja toimintansa natsivaltiossa ilman että antaa kansallissosialistisen propagandan naiskuvan, myöhempien vastuuvapausstrategioiden tai natsihallintoon sisältyvän miesten vallan myytin johtaa katsetta harhaan.

Görtemakerin kirja on erityisen kiinnostava siksi, että siinä sotasuunnitelmat ja politiikka jäävät taustalle. Keskiössä ovat yksityishenkilöt paitsi sotilasrooleissaan myös niiden takana. Yksityiset suhteet ja niissä vallalla oleva juonittelu sekä keskinäinen kilpailu avaavat lukijalle uuden näkökulman Kolmannen valtakunnan asioihin. Eva Braunin asema ja rooli on ollut keskeinen: hän on tuntenut kaikki ollen samalla ainoa, joka on pystynyt vaikuttamaan Hitleriin ja puhumaan tälle suoraan.

On mielenkiintoista pohtia, olisiko Eva Braun voinut tehdä 1900-luvusta toisenlaisen. Jos Braun olisi asettunut Hitleriä vastaan 1930-luvun alussa, olisiko tämä antanut periksi omassa vakaumuksessaan?

Mysteerimummo

Sanna Isto lumoaa esikoisteoksellaan Tinka ja Taika (WSOY 2011) sekä lapsi- että aikuislukijat. Arkinen kohtaa fantastisen, kuitenkin pysyen ilmavan kevyenä ja menemättä liiallisuuksiin. Tarinassa jännitys ja toiminta lomittuvat saumattomasti arvailuun, ihmettelyyn ja arkiseen puuhasteluun.

Päähenkilöt Tinka ja Taika ovat sisaruksia. He elävät tuikitavallisessa perheessä  ihan tavallista pienten tyttöjen elämää tylsine kotitöineen.  Kesään tulee vipinää äidinäidin tullessa kylään. Mummo on vieraillut heillä harvakseltaan, mikä aiheuttaa pientä jännitystä paitsi tytöille myös heidän vanhemmilleen.

Oli jännittävää arvailla, minkälainen mummo mahtaisi olla. Taika arveli, että mummo olisi pieni ja kumarainen. Kasvoiltaan äidin näköinen, mutta paljon vanhempi. Tinka taas ei uskonut, että pienet, kumaraiset mummot matkustelisivat ympäri maailmaa. Mummo oli varmasti nuorekas ja urheilullinen.
"Lyödäänkö vetoa", Tinka ehdotti. "Kävelykeppi vai lenkkarit? Minä sanon, että lenkkarit."

(...)

Mutta vaikka he kuinka tähystivät maantietä vasemmalle ja oikealle, he eivät nähneet sen enempää rattaita kuin hevostakaan. Silti loittonevien kavioiden kopse kuului yhä selvästi heidän korvissaan. Pettyneinä he pujahtivat takaisin puutarhan puolelle.

Ja kuinka ollakaan, juuri tuolla samaisella hetkellä puutarhan portista astui sisään harmaatukkainen, vanha nainen. Hänen hiuksensa olivat nutturalla, kädessä oli keppi, ja pitkän hameen helmojen heilahtaessa saattoi nähdä, että jalassaan hänellä oli valkoiset lenkkitossut.

Heti mummon saapuessa alkaa tapahtua kummia. Hänen matka-arkkunsa on niin painava, ettei isä eivätkä tytöt saa sitä hievahtamaan. Hetken kuluttua se onkin höyhenenkevyt. Arkku osoittautuu joksikin ihan muuksi kuin matkalaukuksi. Siitä kiinnostuu kavala Montonen, joka kyllä tietää jo ennalta arkun salaisuuden. Tytöillekin salaisuus paljastuu, ja he ovat valmiita suojelemaan sitä kaikin osaaminsa keinoin. Tinka ja Taika ovat ovelia mutta niin on Montonenkin. Taistelu arkusta on kovaa ja kieroa. Tytöt joutuvat vastakkain erilaisten taikavoimien kanssa, mutta neuvokkuudellaan selviävät kaikista tilanteista. Lopulta arkku saadaan turvaan Montoselta. Seikkailujen lomassa tytöille selviää, että heidän perheensä ja elämänsä onkin oikeasti ihan jotain muuta kuin tuikitavallista.

Iston teksti soljuu sujuvasti, ja Julia Vuoren kaunis kuvitus tukee sitä erinomaisesti. Tarina on jännittävä mutta ei missään vaiheessa pelottava. Hienovarainen huumori ylläpitää lempeää tunnelmaa jättäen lukijalle pehmeän olon.

Touhutyyppi ja taivastelija

Roope Lipasti on tuttu kolumneistaan, joiden naseva tyyli jatkuu esikoisromaanissa Rajanaapuri (Atena 2012). Romaani kertoo kahdesta täysin erilaisesta naapuruksesta. Kertoja on kesälomaa viettävä historianopettaja, leskimies. Hän keskittyy tekemään asiat oikein, mielestään soveliaalla tavalla. Kesän aikana hän tarkkailee naapuriaan, kuuden lapsen isää, jolla työnteko on satunnaista mutta pihapiirin projektit sitäkin työllistävämpiä.

Kertoja suhtautuu skeptisesti naapurin ideaan rantasaunan rakentamisesta, huomauttaen ettei lähimaillakaan ole rantaa tai vettä. Naapuria tämä ei haittaa; samalla kun hän rakentaa saunan hän tekee pihaan lammen. Homma etenee kivuliaasti mutta varmasti rakennuslupapaperin täyttämisestä ensilöylyihin. Kertoja voisi olla naapurille avuksi mutta välttelee talkootyötä parhaansa mukaan. Hän ei usko projektin onnistumiseen ja yrittää hieman häiritäkin sitä. Naapuri on kuitenkin optimistinen toiminnan mies, joka ei lannistu isoistakaan vastoinkäymisistä.

Käänsin hieman kiikareita ja näin naapurin vaimon tulevan ulos. Hän ryhtyi leikkaamaan ruusupensasta. Hänellä on sitten nätit kädet! Ruusujen leikkaaminen on tarkkaa puuhaa. Naps naps hän leikkasi turhia oksia pois, kokosi oksat kottikärryihin ja lähti viemään kompostiin. Otin kiikarit mukaan ja lähdin ulos.


Naapurin työmaalla meteli oli hillitön. Naapuri sahasi hirren päitä kuusikulman muotoiseksi liu'uttamalla sahan terää täysillä kierroksilla edestakaisin. Sahanpuru lensi ja saha valitti. Kun hän lopulta sai hirrenpään valmiiksi ja sammutti koneen, oli vähän samanlainen olo kuin itärajalla oli 19. päivänä syyskuuta vuonna 1944, kun aselepo astui voimaan: korvissa humisi ja kaikui vielä hyvän tovin, mutta tulevaisuus oli sees. Naapurilla oli sentään kuulosuojaimet. Hän tervehti minua iloisesti ja viittasi lähemmäs. Tahtoi näyttää tekemisiään. 


Kehikko oli paikallaan, mökin muodon näki jo, toisella puolen tupa, toisella sauna. Naapuri oli saanut paikalleen lattianiskat, jotka hän oli lovennut ensimmäisen ja toisen hirsikerran väliin. Parhaillaan hän asensi toisen hirsikerran viimeistä hirttä. Hän pyöräytti sen paikalleen ja katseli arvioivasti, piirsi kynällä merkit pariin kohtaan, josta pitäisi ottaa pois.


Minusta sahaus vaikutti varsin suurpiirteiseltä. Ei tarvitsisi ikkunoita ollenkaan, kun päivänvalo paistaisi hirsien välistä. Talvella se olisi ongelma.


Kertoja pyrkii tuomaan huomioitaan naapurin tietoisuuteen, mutta tämä ei piittaa vähääkään. Hänellä on ratkaisut valmiina tai jos ei ole, hän keksii sellaisen nopeasti. Hän on päättänyt rakentaa saunamökin omin käsin ja vain mahdollisimman vähän ammattilaisten apua hyödyntäen. Projektin aikana hän opettaa kertojalle, että sinnikkyydellä ja tulevaisuudenuskolla pääsee pitkälle. Kertoja alkaa lopulta huomata, ettei kaiken tarvitse olla suunniteltua tai viimeisen päälle laitettua. Tietyissä asioissa riittää, että ne ovat sinnepäin. Hän havaitsee myös sen, että rutiinien ajoittainen rikkominen tuo elämään lisää sisältöä.

Rajanaapuri on hauska kirja, vaikka pohjalla on vakavampi vire. Kaksi luonteeltaan hyvin erilaista miestä tapaa toisiaan lähes päivittäin oppien toisistaan ja elämästä paljon. Toisen järjettömältä näyttävä kohkaaminen ja toisen ylenmääräinen järjestelmällisyys eivät lopulta teekään heistä niin erilaisia, miltä aluksi näyttää. Miehet ovat monissa asioissa samaa mieltä, ja eri mieltä ollessaan saavat toisen ymmärtämään näkökantansa. Lopulta kumpikin päätyy miettimään, onko oma kohkaaminen tai pedanttisuus mennyt liiallisuuksiin ja sulkenut pois mahdollisuuden vakauteen tai yllätyksellisyyteen.

Seikkailua ja äklötystä lapsille ja lapsenmielisille

Hanna van der Steen jatkaa Ennustuksesta tuttujen Elenan ja Armadan tarinaa. Kirous (Karisto 2012) ei kuitenkaan vaadi aiemman osan lukemista, sillä aiemmat tapahtumat kerrotaan alussa lyhyesti ja hahmoista kerrotaan lisätietoja alaviitteissä.

Elena ja Armada ovat tulleet kesän viettoon Suomen Pernaisiin. Armadalla on sopeutumisvaikeuksia "tavalliseen" maailmaan, onhan hän fantasiamaailman prinsessa. Koulunkäynti on hänestä tylsää, mutta naapurin Gabriel on aika ihana. Tytöt ovat varautuneet rauhalliseen oleskeluun mutta toisin käy. Gabrielia ja hänen neljääkymmentäkahdeksaa veljeään vastaan on langetettu kirous, jonka täyttymisen tai purkamisen aika on käsillä. Elena ja Armada tekevät kaikkensa auttaakseen poikia ja näiden isää Rexiä taistelussa pahaa Rasvapäätä ja tämän kätyreitä vastaan. He kokevat monenlaisia seikkailuja ja huimia sattumuksia ennen kuin selviää, kuka lähtee voittajana kotiin.

Otus oli juuri pudottautumassa kolmatta kertaa hänen päähänsä, kun salamankaltainen sähkövirta halkaisi ilman ja osui otusta siipeen. Se kirkaisi säikähtäneenä ja lensi pois. Kesti pienen hetken, ennen kuin Elena oivalsi sähkön lähteneen Märrinkäisen kädestä. Sininen valoilmiö taas oli päämajaan piilotettu hohtava kruunu, jonka otus oli nyt ripustanut kaulansa ympärille! Kruunun valo näköjään aktivoitui myös kun se oli kaulassa, kentien siis aina, kun se kosketti ihoa. 
- Märrinkäinen! Ota kruunu heti kaulastasi ja anna se minulle, Elena komensi.

Otus sähähti ja perääntyi. 

Elena yritti tavoitella sitä, mutta olento oli ketterämpi. Se näytti sinistä kieltään ja pyöräytti kruunua kiusoittelevasti kaulassaan. Tyttö puri huultaan ja muisti sitten huilunsa. Ennen kuin hän ehti kaivaa sen esiin, Märrinkäinen oli jo kaukana. Elena ei uskaltanut lähteä yksin sen perään pimeään metsään.

Armada ja pojat istuivat edelleen takkahuoneessa. Väliovet olivat auki ja heidän naurunremakkansa kuului eteiseen saakka. Reino oli mukahtanut takan eteen. Sen häntä oli kasvanut takaisin, mutta muutoin se näytti edelleenkin läikikkäältä ällörulliaiselta. Elena ei tahtonut huolestuttaa poikia ja kumartui siskonsa puoleen.



Van der Steenin vahvuus on erittäin visuaalinen kieli. Kummalliset hahmonimet antavat lukijalle heti mielikuvan jostain olotilasta tai tyypistä. Mässäilyä seuraavana aamuna olo tuntuu ällörulliaiselta. Tavallisena aamuna heti herättyään tuntee näyttävänsä kurppapeikolta. Ystävien kanssa ollaan välillä ihan heggoheggoja. Muuton jälkeen - ja joskus muutenkin -  ollaan sisustuskummituksia. Kaikilla lienee mielikuva myös metsämönkijästä, kelmikkäästä, halipässinkäisestä ja karvamahakkaasta. Lapsilukijalle olennot ovat vain hassunnimisiä, kun taas aikuiselle mieleen tulee ihmisiä ja tilanteita.

Huumorilla on iso osuus kirjassa. Tapahtumat ovat hyvin jännittäviä mutta eivät pelottavia. Etenkin liioittelulla on keskeinen osuus jännityksen lieventämisessä. Esimerkiksi neljäkymmentäyhdeksän poikaa, kahdensadanmiljoonan dollarin matkashekki sekä kaksi ja puoli metriä pitkä minijättiläinen kutkuttavat mielikuvitusta. Liioittelu sekä henkilöhahmojen kommellukset tekevät hahmoista ja toiminnasta kiinnostavia. Reilut 400 sivua lukee parissa illassa, välillä leveästi hymyillen, välillä sivuja kiivaasti käännellen.

Rakkautta etänä

Helene Grémillon punoo Uskottuni-romaanissa (Otava 2012) rakkautta ja kaipausta täynnä olevan juonikuvion. 1970-luvulla elävä kustannustoimittaja Camille saa äitinsä kuoleman jälkeen omituisia kirjeitä Louis-nimiseltä mieheltä. Kirjeissä Louis kertoo lapsuudenystävästään ja rakastetustaan Anniesta, joka kokee traagisen kohtalon. Camille ei ymmärrä, miksi hän saa kirjeitä. Hän ei tunne ketään tarinan henkilöistä, mikä saa hänet epäilemään kirjeiden olevan osa romaanikäsikirjoitusta.

Kirjeiden tulo jatkuu, ja pian Camille alkaa odottaa tiistaita ja seuraavan kirjeen saapumista. Hän on utelias ja miettii, ovatko tapahtumat sittenkin totta. Hän pyrkii selvittämään, ovatko tapahtumapaikat oikeasti olemassa ja onko mahdollista löytää edes joku henkilöistä. Vähitellen hän alkaa aavistaa kirjeiden sisällön olevan totta. Mutta kuka on Annie, ja mikä on M:n pariskunta joiden mukaan hän lähti?

Sinä vuonna maailman keskipiste olimme minä ja Annie. Ympärillä tapahtui kaikenlaista, kaikki minulle yhtä herttaisen yhdentekevää. Saksassa tuli Hitleristä valtakunnankansleri ja natsipuolueesta ainoa puolue. Brecht ja Einstein pakenivat ja Dachaun leiriä rakennettiin. Lapsi kuvittelee sinisilmäisesti olevansa suojassa historialta.

(...)

Kun nyt mietin murhenäytelmän syitä, päädyn aina samaan: jos Annie ei olisi harrastanut maalaamista, olisi kaikki jäänyt tapahtumatta. Olen siitä yhtä varma kuin jotkut siitä, että maailma olisi parempi paikka, jollei Hitler olisi reputtanut taidekoulun pääsykokeissa. Rouva M. oli kiinnostunut maalaavasta tytöstä ja pyytänyt tätä hetkiseksi sisään, teekupilliselle. Ilman sitä he eivät olisi kohdanneet vaan pysyneet toisilleen vieraina, joita elämä olisi vienyt eri suuntaan syntymästä asti.

M:n pariskunnan ja Annien välille syntyy raastava kolmiodraama, jonka keskiöön syntyy tyttövauva. Camille huokaa helpotuksesta: hän on syntynyt kuukautta myöhemmin kuin tuo tyttö, jolle Annie on antanut nimen Louise. Hän ei vieläkään ymmärrä, miksi Louis haluaa hänen tietävän Annien tarinan. Lopulta Louis lähettää hänelle ruutuvihon, jossa kertoo saman tarinan rouva M:n näkökulmasta. Viimein Camillelle selviää, miksi hänen on täytynyt lukea kaikki. Viimein hänelle selviää kauhistuttava totuus itsestään, perheestään ja siitä, mitä hän on luullut totuudeksi.


Uskottuni on kiehtova kertomus siitä, kuinka ihminen rakastaa toista ja on valmis tekemään tämän vuoksi mitä tahansa, vaikka ilman vastarakkautta. Se on myös kertomus salaisuuksista ja siitä, kuinka vaikeaa niiden kanssa voi olla elää. Jokaisella on menneisyys, jota ei pääse pakoon vaikka kuinka toivoisi. Ja kun menneisyys saa kiinni, vain vahvimmat kykenevät sopimaan sen kanssa.

Mysteeriromantiikkaa

Mysteeriromanttinen nuortenkirjallisuus on noussut fantasian ohella yhdeksi suosituimmista lajeista. Kuvio näissä romaaneissa on aina sama: tyttö rakastuu paikkakunnan (ja koulunsa) uuteen tulokkaaseen. Nämä tulokkaat ovat aina poikkeuksellisen komeita nuorukaisia, jotka ovat sekä hurmaavia että vaarallisia. Heillä on aina salaisuus, yleensä kuolemattomuus. Salaisuuden paljastuminen vaarantaa heidät itsensä mutta myös heihin ihastuneet tytöt.

Amerikkalaisten valta-asema on kiistaton, mutta Veera Laitinen tuo kentälle kotimaista osaamista. Surunsyöjät (Ivan Rotta & Co., 2011) aloittaa samannimisen sarjan, ja sarjamaisuus näkyy vahvasti ensimmäisessa osassa. Henkilöhahmoja kuvataan laajasti heti alusta lähtien, osittain tapahtumien kustannuksella. Tapahtumat pääsevät kunnolla vauhtiin vasta reilusti puolivälin jälkeen, edeten sitten huimaavan nopeasti loppuun.

Laitinen on sijoittanut tapahtumat Blue Cove -nimiseen paikkaan. Päähenkilö on 17-vuotias Hope, joka on menettänyt isoäitiä lukuunottamatta koko perheensä. Hän tekee uhkarohkeita - jopa tyhmänrohkeita -  temppuja saadakseen elämäänsä sisältöä. Osa hänestä toivoo kuolemaa. Elämänhalu kuitenkin palaa vähitellen hänen tutustuttua uuteen koulutoveriinsa Victoriin. Nuoret rakastuvat toisiinsa, mutta heidän välillään on kiila. Hope tietää tavanneensa Victorin aiemmin, mutta ei tiedä missä. Joissain tilanteissa hänen alitajuntansa käskee hänen varoa Victoria, mikä saa Hopen miettimään tämän olemusta. Kuka Victor on, ja mikä on hänen salaisuutensa? Kun Hope löytää Victorilta paperilapun, joka on mahdoton repiä rikki tai polttaa, hän alkaa epäillä pahaa.

Tiedän, että se oli typerää - oli suunnattoman lapsellista ja hölmöä ajatella niin jostain viattoman näköisestä paperinpalasta. Mutta minä ajattelin ja tunsin niin. En uskaltanut liikahtaakaan.

Tuo paperi ei ollut lainkaan viaton, se vain näytti siltä. Ei ollut normaalia, että paperi ei leimahtanut liekkeihin eikä palanut tuhkaksi. Se ei rikkoutunut edes repimällä. Sellainen ei ollut normaalia.

Järkytyksestä sekaisin olevassa päässäni alkoi pikkuhiljaa muodostua yksi selkeä ja vahvasti sykkivä ajatus: Victorilla ei ollut kaikki kunnossa. Enkä nyt tarkoita, että olisin jotenkin huolissani hänen terveydestään; minä pelkäsin häntä. Hänellä oli jokin sellainen elämää suurempi salaisuus, jota hän ei halunnut kertoa minulle -  tosin en minäkään sitä erityisemmin halunnut tietää. Victor oli jättänyt kertomatta jotain sellaista, jota kukaan muukaan ei tiennyt.

Hänen salaisuutensa selittäisi mahdollisesti myös sen, miksi hän oli niin jumalattoman tutun näköinen. Aivan varmasti. Victor tiesi menneisyydestäni jotain, mitä minä en tiennyt.

Lopulta Hope osuu todistamaan kauhistuttavaa, ihmisen kuolemaan johtavaa tapahtumaa, joka saa hänet hajalle. Toisaalta hän rakastaa, toisaalta pelkää Victoria. Kun hän suostuu kuuntelemaan Victorin selityksen, hän joutuu kohtaamaan uuden maailman. Victor on surunsyöjä, kuolematon yhdistelmä vampyyrien ja enkeleiden parhaita puolia sekä ihmisyyttä.

Laitinen on rohkeasti avaamassa tietä kotimaiselle mysteeriromantiikalle, ja Surunsyöjät on varsin onnistunut teos. Henkilöhahmojen kuvaamista olisi voinut ripotella laajemmalle ja vauhtia olisi voinut olla enemmän jo teoksen alkupuolella, mutta nämä ovat sinänsä pieniä asioita. Kuvauksissa on toistoa jonkin verran, esimerkiksi samoja sanoja ja lauseita samantyyppisissä tilanteissa, mutta toisteisuus ei kuitenkaan nouse häiritsevästi esiin. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja moniulotteisia ja juoni toimii. Laitisen ratkaisu käyttää englanninkielisiä ihmisen- ja paikannimiä on onnistunut. Blue Coven Hope ja Victor tuntuvat uskottavammilta kuin Varjoveden Laura ja Petri. On kiinnostavaa nähdä, mihin tarina kehittyy seuraavassa osassa.