Susanne Jansson: Uhrisuo

Susanne Jansson: Uhrisuo
Ruotsinkielinen alkuteos Offermossen (2017)
Suomentanut Tiina Sjelvgren
Bazar 2018
314 s.

Oo mikä iloinen yllätys, ruotsalainen vähäverinen dekkari! Jos olet tykännyt Ann Cleevesin Jimmy Perez - sarjasta ja Elly Griffithsin kirjoista, uskallan luvata että pidät tästäkin.

Biologi Nathalie saapuu vuosien jälkeen kotikonnuilleen Mossmarkenin suoalueelle. Hän on tullut tekemään tutkimuksia ja kirjoittamaan väitöskirjaa. Alueella kulkee kauhutarinoita suosta, legendoja siitä kuinka ihmisiä on kadonnut eikä ruumiita ole koskaan löytynyt. Nathalie tietää yhden - vain yhden - suolle varmasti kadonneen, eikä ole valmis uskomaan kaikkea mitä kerrotaan. Eräänä iltana hän löytää ystävänsä Johanneksen tajuttomana, suolta tietenkin. Mutta suo ei lyö ihmistä päähän, jokin muu selitys täytyy olla. 

Poliisi alkaa selvittää Johanneksen pahoinpitelyä. Osapäiväisesti poliisivalokuvaajana toimiva Maya pääsee mukaan tutkimaan tapausta. Eipä aikaakaan kun Maya löytää suosta ruumiin. Vähitellen suo alkaa paljastaa salaisuuksiaan, johdattaen tutkijat legendojen lähteille. 

Hän mietti entistä elämäänsä. Se tuntui niin vieraalta, mutta silti se oli tässä läsnä. Sukset auton katolla talvella. Hikiset ja tahmaiset sormet mehujään sulaessa kädessä matkalla uimarannalle kesällä. Liian iso takapenkki yhdelle, ja kaipaus, että vieressä istuisi oma sisko. Isä auton ratissa ja äiti kääntymässä katsomaan, että takapenkillä oli kaikki hyvin. Äidin lyhyeksi leikatut vaaleat hiukset. Silmien pirteä katse.
Auto seisoi yhä pihalla. Oli seissyt kaikki nämä vuodet. Aivan kuin se olisi odottanut häntä.
Sinne hän oli paennut kaikkea tapahtunutta. Hän oli ensin soittanut hätänumeroon ja juossut sen jälkeen Volvoon turvaan, ja sieltä poliisi oli löytänyt hänet.
Auton takaovi narisi ja jäi repsottamaan saranoistaan hänen avatessaan sen.
Jokainen liike sattui, jokainen hengenveto tuntui keuhkojen pohjassa saakka. Hän astui varoen autoon, pyyhki oksat pois istuimelta ja lysähti alas. 
Kohina korvissa. Nykyhetki, joka tyhjentyi hapesta. Aika, joka vuoti niin, että joutui haukkomaan henkeä. Hän nojautui penkin selkämystä vasten, sulki silmät ja antoi ympäristön tutkia itseään. Kissat hiiviskelivät ympärillä, ötökät kulkivat jalkojen yli. Tuuli haisteli häntä. 
Hänen oli täytynyt nukahtaa, sillä hän heräsi koputuksiin. Tällä kertaa ne olivat onneksi oikeita koputuksia, fyysisessä maailmassa, elävien käsien aikaansaama ääni kiinteää ainetta vasten.
Kasvot lasin toisella puolella. Hän tunnisti miehen oitis.

Pidän erityisesti siitä, että kirjassa on vahva tarina. Syyllinen ei ole satunnainen sosiopaatti joka nyt vaan sattuu olemaan päästään vialla. Ei, kaikilla osallisilla on syynsä miksi ovat siellä missä ovat ja tekevät mitä tekevät. Ja vaikka Nathaliella on taustalla henkilökohtainen tragedia, menneessä ei vellota. Mennyt kulkee nykyisen rinnalla saamatta liikaa painotusta. Ja mikä parasta, traagisista tapahtumista huolimatta Nathalien ei tarvitse lääkitä itseään viinillä ja pillereillä. 

Pieni kylä ja suo ovat oivallinen tapahtumaympäristö. Mökki pihan reunalla, liukkaat polut, upottavat mättäät, peitellyt tunteet... Tunnelma voisi olla idyllinen ellei se olisi niin uhkaava. Hiuksianostattavaa, kihelmöivää jännitystä tässä ei ole, mutta ainakin minä tarvitsen näitä dekkareita joissa murhataan jostain muusta syystä kuin silkasta veren- ja ihmisruumiin pilkkomisen himosta.

Toivoisin, että Jansson kirjoittaisi lisää. Pidän Susannesta ja Mayasta, haluaisin lukea heistä monta kirjaa. Ehkä Mossmarken ei tarjoa aihetta useampaan, mutta he voisivat seikkailla jossain muualla? Saa nähdä miten käy. Suoalue on tässä yksi päähenkilö, tarjoten mielenkiintoisia legendoja mutta myös luontoelämyksiä. 

Raisa Jäntti: Grand plié

Raisa Jäntti: Grand plié
Puru-kollektiivi 2018
104 s.

(...)

Me rakastamme lonkkiamme

             sitä miten ne naksahtavat ensimmäisessä grand +plié+ssä

             sitä miten ne ensin väsyvät ja sitten venyvät

             etsimme lonkkaluut kämmenten alle kun nukumme ja

             sitä miten niitä unen jälkeen jomottaa.

Kuten nimestä voi päätellä, runokokoelma liittyy baletin maailmaan, ankaraan, hikiseen ja kurinalaiseen mutta samalla niin paljon antavaan. Balettisalilla vietetään vuosia, muututaan pienestä lapsesta isommaksi, kasvetaan nuoreksi aikuiseksi, yritetään tulla toimeen kasvavan ja muuttuvan kehon kanssa. Pään on oltava vahva, kehon vielä vahvemman, tai ehkä sittenkin toisinpäin. Armoa ei pyydetä eikä anneta, kun asentoja hiotaan ja hiotaan ja hiotaan.

(...)

Emme ymmärrä vaihtaa lajia edes silloin kun musta sänki tunkeutuu vaaleanpunaisten sukkahousujen läpi. Poistamme itsestämme kaiken: karvat.

Veren.

Totuttelemme olemaan lihaksikkaita ja venymään. Totuttelemme siihen, ettei meitä aina katsota kuin ihmettä, että se on ansaittava, että se on vuosi vuodelta vaikeampaa.

Jätämme päivällisen väliin ja juomme laihaa greipinmakuista vihreää teetä. Tahtoisimme olla helpottuneita. Mistä? Mistä tahansa.

Olen käynyt jonkin verran balettiesityksissä, joten runojen maailma ja sanasto eivät ole täysin vieraita. Ehkä juuri siksi kokoelma vavahduttaa. Mietin, että katsomossa voi vaan olla ja nauttia, ihastella taidokkaita suorituksia ja hämmästellä, mihin kaikkeen ihmisen kroppa pystyy. Näitä runoja lukiessa havahtuu siihen, että se mitä teatterin lavalla näkyy on lopulta vain jäävuoren huippu. Balettiharrastajia on paljon, eikä kaikilla suinkaan ole niitä fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia, joita vaaditaan tanssijan ammattiin. Onko siis baletti hukkaanheitetty harrastus, turhaa itsensä rääkkäämistä, jos siitä ei saakaan ammattia? Mielestäni ei, mutta kuulen mieluusti kommentteja puolesta ja vastaan. 

Jäntti kuvaa baletin raadollista maailmaa niin, että lukija tempautuu väistämättä mukaan. Runot ovat intensiiviä ja aistivoimaisia. Melkein haistoin hien lukiessa, ja melkein tunsin omien lonkkieni venyvän. 

(...)

Meitä ei säälitä kun meitä sattuu, meitä ei puristella kokoon kun hajoamme, 

olemme nuoria ja hajoamme joka viikko eri tavalla. 

Joskus pystyn liikkumaan vain kontaten.

Ja aina joskus joku meistä lähtee täältä viimeisen kerran pois. (...)

Kokoelma ei päästä lukijaa helpolla. Runot eivät ole täynnä kielikuvia, toinen toistaan kummallisempia. Ei, sanaston osalta lukeminen on sujuvaa eikä vaadi sen kummempaa pohdiskelua, että mitähän tämä tarkoittaa, mihin tämä viittaa. Ei, se on sisältö joka vaatii lukijan täyden huomion, keskittymisen. Lukijan on käytävä matka loppuun asti, viimeisen sivun viimeiseen pisteeseen. Saattaa käydä myös niin, että matka on tehtävä heti uudelleen. On elettävä uudelleen kaikki ne tunnit, vuodet. Shokeeraavaa, mutta hyvällä tavalla. Itkettää. Joku saattaa olla sitä mieltä, että tämä on yhden ja saman asian pyörittelyä, saman asian kertomista eri sanoin. Minä en ole sitä mieltä, minulle tämä meni ihon alle heti heti ensisäkeestä alkaen.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 49, "vuonna 2018 julkaistu kirja". Toivon, että mahdollisimman moni tarttuu tähän, oli baletti tuttua tai ei. Kirjasta on kirjoitetty myös blogissa Kosminen K.

(...) Teillä ei 

ole vanhempia eikä ruokaa jääkaapissa. Kukaan ei teitä rakasta

paitsi bas ballotté, joka keinuu kuin pieni vene suurilla aalloilla. Teille ei voi 

edes kuvitella elämää,

kunnes koreografia kiskoo teitä nutturanjuuresta ilmaan. (...)

Helena Liikanen-Renger: Mon amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger: Mon amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena 2018
195 s.
Arvostelukappale

Olen aina tykännyt lukea kirjoja, joissa kuvataan suhteellisen leppoisaa elämää jossain muualla kuin Suomessa. Tiedättehän, Outi Nyytäjän Ranska, Kirsi Pihan Italia, Satu Rämön Islanti... On kiinnostavaa lukea suomalaisten seikkailuista maailmalla, on kyseessä sitten uusi koti (pysyvä tai tilapäinen), sapattivuosi, maahanmuutto, mikä tahansa.  Nyt mukaan listalle tulee Helena Liikanen-Rengerin Ranska. En ole lukenut Liikanen-Rengerin esikoiskirjaa, jossa käsitellään äitiyttä ja perhe-elämää. Tämä toinen, parisuhdetta puiva uutuus kiinnosti, etenkin kun itse olen alkanut elää parisuhdetta kahdessa maassa. 

Usein kirjoja tehdään niin päin, että ensin on parisuhde, sitten lapset. Liikanen-Renger kirjoitti ensin lapsiperhe-elämästä, sitten parisuhteesta. Ja itse asiassa, niinhän sen pitäisi ollakin. Ei parisuhde lopu lasten saantiin, vaikka aika usein siltä vaikuttaakin kun lukee perheellisten somepäivityksiä. 

Liikanen-Renger kertoo suhteesta puolisonsa kanssa, miten kahdenkeskistä aikaa järjestyy ja miten toista huomioidaan arjessa. Lisäksi hän haastattelee erilaisia ihmisiä, niin tavallisia kansalaisia kuin asiantuntijoita. Tapaamme muun muassa naisparin, vuosikymmeniä aviossa olleen pariskunnan sekä muutamaan kertaan eronneen ja suhteissaan aina pettäneen naisen. Paitsi rakkauselämää kirjassa käsitellään elämän muitakin puolia, kuten vanhenemista ja yksinäisyyttä.

Lomailu Alpeilla kuulosti monen korvissa hyvin elitistiseltä, vaikka Etelä-Euroopasta toteutettuna se oli meille paljon halvempi järjestää kuin viikko Vierumäellä. Itse näin sen kuitenkin tarpeelliseksi sijoitukseksi yhteiseen elämään. Suomessa olen kuitenkin tavannut myös pariskuntia, jotka eivät ole vuosikausiin tehneet kaksistaan yhtikäs mitään. Treffailu on saattanut jopa tuntua ylenpalttiselta ja itsekkäältä, koska elämää eletään lasten ehdoilla ja isovanhemmat asuvat kaukana. Ajatellaan, että aikaa on sitten, kun lapset ovat isoja.

(...)

Ei ole kauan siitä, kun cannesilaisen lounasravintolan pöydässä tuijottelin naapurissa istuvaa noin kahdeksankymppistä pariskuntaa, joka söi pöydässä mereneläviä viineineen. He eivät puhuneet, mutta maiskuttelivat nautiskellen. Katselin heitä kadehtien: tuollaisen vanhuuden minäkin haluaisin! Ja sellaisen, jossa voin köpötellä puolison kanssa käsi kädessä kauppaan ja aperitiiville, niin kuin nämä täällä tekevät. Laittaa parhaat päälle, hiukset kiharalle ja kynnet kuntoon, niin kuin omankin kotikadun rouvat aina kun lähtevät kylille asioille. Laittautuminen on pienoinen pakko: vastaan tulee monta tuttua ja puolituttua, joiden kanssa on pussailtava ja jutusteltava. Ihmisen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi täyttyy. Yksi retki leipäkauppaan tai lihakauppaan riittää hyvin niin kotiäidin kuin eläkeläisenkin sosiaalisen elämän päiväannokseksi.

Liikanen-Renger kirjoittaa sujuvaa ja letkeää tekstiä. Tykkään siitä, että kirja ei ole pelkkää oman elämän ja parisuhteen pureskelua, vaan mukana on niin hänen tuttaviaan kuin vieraita ihmisiä. Parisuhdetta pohditaan sekä asiantuntijoiden lausuntojen että tapausesimerkkien kautta. Kerrotaan tutkimustuloksia, yleistyksiä ja oletuksia, joita sitten tarkastellaan käytännössä. Se, mitä "kaikki" tietävät ranskalaisten rakkauselämästä voikin olla pieni pintaraapaisu. Parisuhteen arki on monisävyistä, ei pelkkää vaaleanpunaista hattaraa Eiffel-tornin alla. 

Mielestäni tämä, kuten muutkin vastaavat, ovat tärkeitä kirjoja. On mahtavaa saada tietoa vieraista kulttuureista ja arkielämästä Suomen rajojen ulkopuolella. On kiinnostavaa lukea eroista ja yhtäläisyyksistä kulttuurien välillä. 

Haluan Mon amourin mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, menköön se kohtaan 27, kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta. Tapaamme Florencen ja Cathien ja kuulemme, millaista on elää naisparina Ranskassa.

Marianna Kurtto: Tristania

Marianna Kurtto: Tristania
WSOY 2017
331 s.

Hämmentävän paljon on aikaa vierähtänyt siitä, kun Marianna Kurton esikoisteos, runokokoelma Eksyneitten valtakunta (WSOY) ilmestyi vuonna 2006. Ihastuin siihen heti, ja se on kirjahyllyni yksi luetuimmista. Tykkäsin sen ilmavuudesta, virtaavasta kielestä. Aikamoiset ennakko-odotukset olin ladannut Tristaniaan, Kurton ensimmäiseen romaaniin. 

Enkä suotta. Tristania on hieno kuvaus kodista ja perheestä, siitä mitä se on, voisi olla ja ei ole. Ihmisen kaipuusta, kodin ja onnen etsinnästä, olosuhteiden pakottamista valinnoista. Maasta ja merestä, jotka sekä antavat että ottavat. 

Tristan da Cunha on pieni saari kaukana kaikesta. Saarella asuvat Lise ja poikansa Jon. Mies ja isä, Lars, on välillä täällä, välillä muualla. Hän on merellä ansaitsemassa, mutta hän myös elää toista elämää Lontoossa Yvonnen kanssa. Kahta paikkaa ja kahta elämää erottaa meri, suuri ja vaarallinen, silti joskus liian pieni. Kumpikin paikka on koti, eikä kuitenkaan ole. Kumpaankin on vaikea tulla, ja asettumisen jälkeen on vaikea lähteä. Jonille saari on koti, muusta hän ei tiedä. Poissaolevaa isää hän kaipaa, mutta on tästä ylpeä; isä uskaltaa olla merellä kauan. Eikä saari ole poikasen mielessä pieni, ei, se on sopivan kokoinen ja jännittävä. 

Kunnes tulee kaiken muuttava päivä vuonna 1961. Saarella oleva tulivuori purkautuu, ja asukkaiden on lähdettävä. Kiireesti, ilman matkatavaroita. Toisella puolen maapalloa Lars lukee järisyttäviä uutisia. Mitä saarelle tapahtui, entä perheelle ja ystäville? Ketkä pääsivät pakoon, ketkä hautautuivat laavaan? Kapkaupungista tulee kolmas piste, paikka vailla painolastia, paikka joka solmii yhdet langat ja katkoo toiset. Jokaisen on sopeuduttava elämään ilman Tristania. 

Paluustani Tristanille oli kulunut kahdeksan kuukautta, kun pakkasin taas laukkuni. Järjestelin kalastusvälineet siististi paikoilleen ja toivoin, että ajatuksille voisi tehdä saman. 

Vakuutin itselleni, että viipyisin vain muutaman kuukauden, niin kuin ennenkin; että edessä olisi tuttu määrä ikävöintiä tutussa koleassa kaupungissa. Mutta leveyspiiri leveyspiiriltä, tunti tunnilta kävi selväksi että elämäni oli muuttumassa jonkun toisen elämäksi, kotini taloksi jossa on ehjät seinät. 

Istuin hytissäni jossain kohti Atlantin pimeää syliä ja mietin, että tälläkin pimeydellä on koordinaatit. Kaikki paikat tällä pallolla on mitattu. Mistä tietää, mihin kuuluu? 

Kun lähdin, en ollut rohkea, olin karkuri, olin rakastunut mutten siitä sokea.

Vaikka juuri niin annan Yvonnen uskoa.

Ja kun hän uskoo siihen tarpeeksi, alan minäkin uskoa, ja niin tarina jota kerron muuttuu todeksi. 

Kieli on kaunista, se on monipuolista mutta ei liian koukeroista. Paljon jää rivien väliin antaen tarinalle ja lukijalle tilaa hengähtää. Tarina etenee hitaasti mutta varmasti, on tyyntä myrskyn edellä kun vääjäämättä mennään kohti rajua muutosta. Luonto ja ihminen kohtaavat tarinan mittaan monella tapaa, isosti ja pienesti. Ihmisten keskinäiset kohtaamiset tekevät samoin. Pienellä asialla voi olla isot seuraukset, ja päinvastoin. 

Tristania sopii kahteen lukuhaasteeseen. Helmet-haasteessa se menee kohtaan 23, "kirjassa on mukana meri."

Nannan kirjakimara - blogin Kirjoja ulapalta - haasteeseen saan tästä ensimmäisen osuman :) Tristaniassa meri on monella tapaa tärkeä. Se yhdistää ja tuo turvaa, tuo elannon ja pelastaa, samalla se erottaa ja uhkaa. 

Tätä on luettu paljon, kirjoituksia on muun muassa blogeissa Täysien sivujen nautinto, Tekstiluola, Eniten minua kiinnostaa tie ja Mitä luimme kerran.

Eino Santanen: Tekniikan maailmat

Eino Santanen: Tekniikan maailmat
Teos 2014
102 s.

Teos-kustantamo nousi tietoisuuteeni 2000-luvun puolivälissä. Missä kirjallisuustapahtumissa kävinkään, tarjolla oli runokirjoja vitosella tai kympillä. Oli Tuomas Timosta, Olli Sinivaaraa, Henriikka Tavia, Eino Santasta... Jokainen kirja sellainen, että kestää aikaa, kestää monta lukukertaa. 

Nyt käsiin osui muutaman vuoden takainen Tekniikan maailmat, Eino Santasen mainio runokokoelma. En väitä olevani runoasiantuntija, toteanpa vaan että minulle toimivat tällaiset kokoelmat, jotka samaan aikaan ihmetyttävät ja naurattavat. Tässä jo heti alku riemastuttaa; sisäkannet ovat "peilipaperia"! 

Runojen tunnelma on intensiivinen, tehokas. On runo pitkä tai lyhyt, se pakottaa keskittymään, hidastamaan, ajattelemaan. Teknologia on läsnä koko ajan, on sekä osa ihmisyyttä että häiritsevä tekijä. Se on välttämätöntä mutta virhealtista, luoden sekä järjestelmällisyyttä että kaaosta. Ihmisen osa ei ole helppo, kun pitää elää elämää mutta tehdä se niin että se näyttää hyvältä, että siitä tykätään. 

0 000 000 001

tekniikan maailmat                              ole hiljaa

tekniikan maailmat                              ole hiljaa

tekniikan maailmat                              ole hiljaa

tekniikan maailmat                              ole hiljaa

tekniikan maailmat                              ole hiljaa

koskettele vaikka                    sormenpäätäsi

koskettele vaikka                    pikkuvarvastasi

koskettele vaikka                    ole          hiljaa

koskettele vaikka                    ihan        hiljaa

Seteliruno-osuus on erityisen kiinnostava. Lukiessa mietin, onko siinä käytetty oikeita seteleitä ja oikeaa kirjoituskonetta vai onko runot tehty skannaamalla ja kuvankäsittelyohjelmalla. Kirjan lopussa on osio "Johdatus setelirunouteen", ja siinä kerrotaan että on käytetty oikeita seteleitä. On mielenkiintoista nähdä, kuinka setelin pinta-alaa on käytetty, milloin vaaka- ja milloin pystytasossa. Olisin halunnut liittää tähän mukaan kuvan setelirunosta, mutta koska en tiedä rikkooko se tekijänoikeuksia niin en sitä tee. Etsikää kirja käsiinne ja katsokaa itse :) 

Olen nähnyt Eino Santasen esiintymässä monen monta kertaa, alkaen Tampereen Tallipihan Runopiha-tapahtumasta ties kuinka monta vuotta sitten ja viimeksi Turun kirjamessuilla viime syksynä. Johtuneeko siitä, mutta lukiessa kuulen Santasen äänen mielessäni, rauhallisen mutta voimakkaan, samaan aikaan kiihkeän ja meditatiivisen. Lukeminen on nautinnollista, rentouttavaa. Tuntuu kuin olisi toisessa maailmassa, todellisuuden ulkopuolella. Se lienee hyvän kirjallisuuden tarkoituskin. 

MinäKäytänSinuunTekniikkaaOleHiljaa

SinäOletYksiSeitsemässadaskahdestoistaosaOleHiljaa

Tulipa mieleen myös, että näissä on jotain CMX-henkistä. Aivan hyvin voisin kuvitella A. W. Yjänän laulamassa "MinäKäytänSinuunTekniikkaaOleHiljaa" tai "minä herätän sinut henkiin käyttämällä tekniikkaa". Olenkohan kuunnellut liikaa kyseistä orkesteria sen jälkeen, kun tapasin Yrjänän Helsingin kirjamessuilla? :D 

Tekniikan maailmat on luettu myös blogeissa Versoja, Käymälä ja Runosuositus. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 2, "kotimainen runokirja".  

Maritta Lintunen: Stella

Maritta Lintunen: Stella
Ulkoasu Mika Wist
WSOY 2018
315 s.

Olen tainnut lukea kaikki Maritta Lintusen kirjat, niin novellikokoelmat kuin romaanitkin. Kaikki ovat erilaisia keskenään, mutta kaikista olen pitänyt. Kirjoittanut olen Takapirusta, Mozartin hiuksista ja Sydänrajasta. Mielenkiintoista on se, että kaikista olen poiminut eri asioita, mikään piirre ei toistu tai nouse hallitsevaksi kirjasta toiseen. On "hienovaraisen realistista liioittelua", "vähän vinksallaan" oleva maailma, on "ehdottomuutta jossa melkein hukkaa itsensä". Entäpä sitten Stella?

Kirja kulkee kahdessa aikatasossa. Varhaisemmassa Liisa on nuori tyttö, joka muuttaa kesäksi Helsinkiin osallistuakseen kirjoittajakurssille. Asunto on löytynyt entisen laulajattaren, oman aikansa tähden, Sylvi Indreniuksen luota. Liisan suuri rakkaus on runous, mutta maallisempi ohimenevä rakkaus voittaa. Seurauksena on avioton lapsi. Liisan opiskellessa sairaanhoitajaksi Sylvi hoitaa lasta. Suhde lapseen muodostuu jopa pelottavan läheiseksi. Sylvi on aina läsnä, aina mukana, aina ohjeistamassa, aina huolehtimassa. Liisan on repäistävä poika ja Sylvi irti toisistaan, muuten hän jää ulkopuoliseksi omassa elämässään.

Nykyhetkessä Liisan poika Juri työskentelee lääkärinä. Kotona on laulava tyttöystävä sekä piano. Juri elvyttää vanhaa soittoharrastustaan ja päätyy laulukurssille säestäjäksi. Hän haluaa selvittää, mitä hänen soitolleen tapahtui. Miksi äiti päätti yhtäkkiä, että piano myydään eikä soittotunteja jatketa? 

Vastakaiku. Ilman vastakaikua ajatukset sammuvat ja kuoleutuvat. Sopivan kaikupohjan löytäminen on yksi vaikeimmista asioista elämässä. Joskus sen löytää musiikista. Joskus harvoin toisesta ihmisestä..

(...)

Lähestyn soitinta kuin muistisairasta vanhusta, jonka mielentilaa ei voi ennakoida. Hämmennyn - aivan kuin tuo kolhiintunut rotisko hymyilisi minulle kellertävine kosketinhampaineen, joiden rakosista irvistää vuosikymmenien kuona. Entä jos se todellakin tunnistaa minut? Olinhan ainoa, joka kosketti sitä. Ainoa, joka sai houkuteltua sen epävireiset kielet laulamaan. Chopin, Mozart, Bach, Scarlatti. Muistijäljet vanhuksen haljennessa sydämessä.

Lintusen kieli on tavattoman kaunista. Hän osaa kuvata rumia ja rujoja asioita niin, että ne muovautuvat kauniiksi, tulevat toiveikkaiksi. Elämä voi olla kovaa, mutta monet ovat ne asiat jotka pystyy korjaamaan. Esimerkiksi vanha risainen flyygeli; tapa jolla Lintunen siitä kirjoittaa tekee täysin ymmärrettäväksi sen, että Juri on valmis maksamaan yli 20 000 euroa sen korjaamisesta. 

Tarina on kovin haikea. Sylvi, Liisa ja Juri, jokaisella omat nuoruudenhaaveet ja jokaisella omat pettymykset. Myöhemmin pyrkimys tavoittaa ripaus siitä mitä oli, mutta miten tavoitella jotain joka häilähtelee näkökentän reunalla, juuri ja juuri ulottumattomissa? Kuinka pitkälle unelmiaan voi seurata, ennen kuin arki pakottaa kerrostaloasuntoon? Paitsi haikea, tarina on paikoin myös ahdistava. Sylvin määrätietoinen hahmo hallitsee Liisan elämää koko ajan enemmän. Liisan määrätietoisuus karisee samaa tahtia, ja hänestä tulee ohjailtava. Vaikka hänestä tulee myös äiti - toki nuorena - jotenkin hän taantuu lapsellisemmaksi. Juri ahdistuu tyttöystävästään, ja haluaa paeta musiikkiin, samalla menneisyyteen. 

Sylvi ja Juri etsivät tahoillaan mennyttä loistoa, sitä tunteen paloa jota musiikki heille antoi. Sylvi pyrkii tavoittamaan sen Liisan ja Jurin kautta, Juri uuden pianon ja vanhojen nuottiensa kautta. Liisa olisi halunnut kirjoittaa, mutta kaksi vuotta Sylvin luona hautasivat haaveen. Liisa jää tarinassa vähän taustalle; hän esiintyy vain nuorena, mutta juuri mitään ei kuulla hänestä sen jälkeen kun hän muuttaa pois Sylvin luota. Ei saada tietää muuta kuin mitä Juri kertoo, ja se on lähinnä se että piano myytiin ja soittotunnit lopetettiin. Mutta mitä Liisa ajattelee nyt? Onko kirjoittamishaave palannut missään vaiheessa? Ehkä kyse onkin siitä, että minä en tavoita aikuista Liisaa. 

Stella on luettu myös blogeissa Kirjareppu, Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella sekä Kosminen K.

Helmet-lukuhaasteesta kuittaan kohdan 37, "kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläni". Äitini toinen nimi on Maritta.