Uusnorjankielinen alkuteos Den dagen Nils Vik døde
Suomentanut Sanna Manninen
WSOY 2025
197 s.
Nils on ajatellut näin: Niin kauan kuin sää on vaatteisiin sopiva, minä pysyn hengissä.
Kuten niin monesti ennenkin, myös tänään Nils Vik astuu kyytiveneeseensä ja ajaa vuonolle. Vuosikymmenten ajan hän kuljetti ihmisiä paikasta toiseen, mutta tänään kaikki on toisin. Tänään on Nilsin elämän viimeinen päivä, ja tänään veneessä kulkee vain kuolleita.
Vene taittaa matkaa satamasta toiseen; kyytiin astuu Nilsille tavalla tai toisella, hyvässä tai pahassa tärkeitä ihmisiä ja yksi koira. Tuntien kuluessa Nils muistelee kuljetuksia, jotka syystä tai toisesta ovat olleet unohtumattomia. Veneessä hän on nähnyt ja kokenut iloja ja suruja. Vähän väliä mieleen putkahtaa edesmennyt vaimo Marta. Nils avusti jo nuorena isäänsä veneenkuljettajana eikä koskaan halunnut tehdä muuta. Onnekseen hän löysi rinnalleen Martan, joka ei hänkään kaivannut muualle. Tyttäret lähtivät maailmalle, mutta niin sen kuului mennä.
Tuntien kuluessa Nils käy läpi elämänsä ja venekyytiensä kohokohtia ja kipupisteitä. Eniten hän juttelee Luna-koiralle, joka jo nuorena kuoli rekan alle. Illan pimennyttyä asiat on käsitelty ja Nils on valmis.
Sade tulee kuuroina tai jatkuvana virtana joka ei tunnu päättyvän koskaan. Iltaa kohti sade saattaa silti hiljetä, sanat saattavat hiljetä, moottorit hiljenevät, veneet hiljenevät ja vuonolle laskeutuu yö, vedenpinta liikuttelee taloista loistavia valoja, ja pitää vain löytää oikea ulkovalo, suunnata kohti yhtä tiettyä valoa, nousta hiljaiselle talolle, kävellä paljain jaloin lattian poikki, hiipiä huoneiden läpi ja mennä vuoteeseen. Silloin tällöin luonto esittelee suurenmoisimpia puoliaan ja tuulee niin ettei yksikään talo tai vene kestä sitä, edes maisema ei tiedä eikä tunne sellaista tuulta, tuuli viuhuu pitkin vuonoa, se saa veneet keikahtamaan, talot natisemaan liitoksissaan, seinät lentämään pitkin rinteitä, katot nousemaan ilmaan kuin kaljun yli kammatut hiukset. Myös minun sisälläni sää vaihtelee, hän on kirjoittanut johonkin lokikirjaan. Minä olen kuin vuono, minä pullistun, minä rauhoitun, pullistun, rauhoitun. Kyllä, moottorimies on pysyvä muuttuja, uskottava ja täysin luotettava, hän saapuu ajallaan, hän lähtee vuonolle, hän palaa vuonolta, aivan kuten aallot jotka murtuvat ja vetäytyvät, kuten vesi joka hyväksyy ja sulkee sisäänsä kaiken. Mutta aina eteenpäin, eteenpäin, samalla tavalla kuin viisarit hänen rannekellossaan, kun kerran on liikkeelle lähtenyt, ei ole muuta suuntaa. Pian hän sammuttaa moottorin ja menettää kaiken vauhdin.
Onpa tässä kaunis ja haikea tarina! Äkkiseltään saattaisi ajatella, että kyytiveneen kuljettajan elämä on yksitoikkoista, mutta ainakaan Nilsin tapauksessa niin ei ollut. Vaimo toi väriä elämään, ja venekyytien aikana tapahtui kaikenlaista, synnytyksistä alkaen. Joskus lumivyöry tukki tiet, eikä muuta reittiä ollut kuin vesitie. Kyytiläiset kuvataan nopein piirroin, mutta jo muutamilla lauseilla saadaan kuva siitä, millaista elämä vuonojen rannoilla oli. Nils tunsi monien salaisuudet, mutta osasi irtautua niistä eikä antanut niiden muodostua taakaksi itselleen.
Kieli on tavattoman kaunista, olisi ollut monta kohtaa jotka olisin halunnut nostaa sitaatiksi. Kirjan viimeinen kappale on yksi hienoimmista lopetuksista koskaan.
Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon". Sanna Manninen on tänä vuonna palkittu Kaarlen palkinnolla.
