Carlos Ruiz Zafón on kirjoittanut kolmannen osan Unohdettujen kirjojen hautausmaahan liittyvään sarjaan. Taivasten vanki (Otava 2012) liittää yhteen Tuulen varjon ja Enkelipelin henkilöhahmoja ja tarinoita. Kirjan alussa mainitaan, että sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä tahansa tai erikseen. Suosittelen kuitenkin lukemaan ne järjestyksessä, silloin Taivasten vangin sisältö avautuu parhaiten.
Taivasten vanki sijoittuu 1950-luvun Espanjaan, jossa kirjakauppa Sempere & poika sinnittelee talousvaikeuksissa. Joulun alla kauppaan astuu salaperäinen mies, joka jättää toimitettavaksi kirjapaketin Sempereiden ystävälle Fermín Romero de Torresille. Nuori Daniel Sempere aavistaa, että kyseessä on jokin isompi asia kuin lahja mieheltä toiselle.
Noina vuosina joulu oli vielä säilyttänyt jonkinlaisen taian ja mysteerin tunnun. Talven hämyisä valo sekä hämärässä ja hiljaisuudessa elävien ihmisten kaipaavat katseet soivat tuohon koristukseen vienon totuudentuulahduksen, johon ainakin lapset ja unohtamaan oppineet saattoivat uskoa.
Ehkä juuri siksi minusta vaikutti vieläkin ilmeisemmältä, ettei tässä koko utukuvassa ollut toista yhtä epäjouluisaa ja kuvaan sopimatonta henkilöä kuin omituinen varjostuskohteeni. Hän ontui hitaasti ja pysähteli vähän väliä lintu- tai kukkakauppiaiden kojuille ihastelemaan undulaatteja ja ruusuja niin kuin ei olisi sellaisia ennen nähnyt. Muutaman kerran hän lähestyi Las Ramblasia täplittäviä lehtikioskeja ja jäi tutkimaan sanoma- ja aikakauslehtien kansia ja pyörittelemään postikorttitelineitä. Olisi voinut sanoa ettei hän koskaan ollut käynyt siellä aiemmin, sillä hän käyttäytyi kuin Las Ramblasilla ensimmäistä kertaa kävelevä lapsi tai turisti, tosin lapset ja turistit yleensä säteilevät askeleidensa suunnasta tietämättömän ohimenevää viattomuutta, mutta tämä henkilö ei haissut viattomalle, vaikka olisi saanut siunauksen itse Jeesus-lapselta, jonka kohokuvan ohitse hän käveli Belénin kirkon kohdalla.
Danielin kerrottua miehestä Fermínille tämä joutuu palaamaan tuskallisiin muistoihinsa 1930- ja 1940-lukujen taitteeseen. Hän kertoo Danielille uskomattoman tarinansa, johon liittyy sekä hirvittämää julmuutta että pyyteetöntä auttamishalua. Hän kertoo, miten kuoli ja syntyi uudelleen. Tarinaan liittyy myös Danielin äidin kuolema, mikä muuttaa Danielin elämän perustan. Hän ymmärtää, että tuon ajan Espanjassa valta ja julmuus kulkevat käsi kädessä, että suhteilla saa mitä tahansa, että joskus on helpompi kadota kuin olla olemassa.
Taivasten vanki loppuu näennäisen suljetusti. Osa tarinoista tulee päätökseen, mutta joitakin lankoja jää auki. On kiinnostavaa nähdä, jatkaako Ruiz Zafón Danielin ja Fermínin kertomusta ja kuinka kauan. Aiemmissa osissa hän on kuljettanut tarinoita 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, voi olla että myöhemmin siirrytään vuosisadan loppupuoliskolle, kenties Danielin pojan Juliánin silmin. Semperen & pojan ympärillä kuohuu edelleen, joten jatko on tervetullutta. Loputtomiin he eivät kestä, joten toivottavasti Ruiz Zafón osaa lopettaa ajoissa. Vielä ei ole sen aika. Vielä tarvitaan lisää toivoa ja inhimillisyyttä.
torstai 28. kesäkuuta 2012
maanantai 25. kesäkuuta 2012
Valheita ja vehkeilyä
György Spiró kertoo ensimmäisessä suomennetussa romaanissaan Kevätnäyttely (Avain 2012) levottomasta Unkarista. Tarina sijoittuu 1950-luvun puoliväliin, aikaan jolloin Budapest on vallattu, aikaan jolloin loikkaukset ovat joillekin ainoa mahdollisuus säilyä hengissä, aikaan jolloin ystävät annetaan ilmi oman edun niin vaatiessa.
Päähenkilö on Gyula Fátray, tehtaassa työskentelevä insinööri. Hän joutuu sairaalaan rutiinileikkaukseen, ja levottomuuksien sekä ulkonaliikkumiskiellon takia joutuu viipymään siellä pari viikkoa. Juuri sinä aikana on tapahtunut vallankumouksellista toimintaa, ja kaikki pelkäävät turvallisuutensa puolesta. Kaikki paitsi Gyula Fátray.
Silloin sankarimme mielessä välähti: mikä uskomaton onni, että oli koko ajan saanut maata sairaalassa.
Nimenomaan koko ajan, sillä nythän se oli jo ohi. Jos neuvostojoukot ovat kerran päättäneet mennä jonnekin, ei heitä sieltä enää saa pois ihminen eikä jumala. He olivat jälleen tulleet Budapestiin, eikä enää puhettakaan siitä, että lähtisivät pois. Kun he vuosi sitten lähtivät Itävallasta, monet toivoivat heidän poistuvan Unkaristakin. Se illuusio oli nyt haihtunut, heidän oli kukistettava vallankumous, eivätkä he enää lähtisi.
Niille, jotka olivat osallistuneet vallankumoukseen, tultaisiin kostamaan armotta.
Hän säästyisi rankaisutoimilta, koska hänellä ei ollut edes mahdollisuutta osallistua vallankumoukseen. Ei ole pahitteeksi joutua sairaalaan muutamaa päivää ennen vallankumousta, maata siellä sen kukistumisen yli ja olla kurinpalautuksen aikana kotona toipilaana.
Fátray on tietenkin väärässä. Todistus sairaalassaolosta hautautuu jonnekin työpaikan uumeniin eikä uutta saa. Häntä katsomassa käyneet "ystävät" todistavat hänen osallistuneen vallankumoukselliseen toimintaan. Hän menettää työpaikkansa ja naapurit lakkaavat tervehtimästä. Hän yrittää epätoivoisesti selvittää asian, mutta ei löydä puhelinnumeroita eikä tavoita ihmisiä. Loikkaus Jugoslaviaan näyttää olevan hänen ainoa vaihtoehtonsa, kunnes sattuma puuttuu peliin.
Shakkiturnaksessa Fátray kuulee pudonneensa joukkueesta, mutta päättää jäädä katsomaan otteluita. Hän tapaa tuttavansa, jolla yllättäen onkin valtaa muuttaa tapahtumien kulku. Yhtäkkiä Fátrayn kavaltaneet ihmiset ovatkin iloisia, että asiat ovat selvinneet. Fátray ei tiedä miten reagoisi. Hänelle läheiset ihmiset ovat valehdelleet, ja kun ylhäältä on tullut tieto että kyseessä on väärä ilmianto, samat ihmiset ovat kuin mitään ei olisi tapahtunut. He sulkevat mielestään pois sen, että he ovat toimittaneet Fátrayn vaikeuksiin. He ovat valehdelleet hänen läsnäollessaan mutta eivät tunnusta sitä. Anteeksipyyntöjä ei kuulu, mutta Fátray ei niistä välitäkään. Hän on saanut uuden mahdollisuuden, ja hän aikoo hyödyntää sen. On muutosten aika.
Päähenkilö on Gyula Fátray, tehtaassa työskentelevä insinööri. Hän joutuu sairaalaan rutiinileikkaukseen, ja levottomuuksien sekä ulkonaliikkumiskiellon takia joutuu viipymään siellä pari viikkoa. Juuri sinä aikana on tapahtunut vallankumouksellista toimintaa, ja kaikki pelkäävät turvallisuutensa puolesta. Kaikki paitsi Gyula Fátray.
Silloin sankarimme mielessä välähti: mikä uskomaton onni, että oli koko ajan saanut maata sairaalassa.
Nimenomaan koko ajan, sillä nythän se oli jo ohi. Jos neuvostojoukot ovat kerran päättäneet mennä jonnekin, ei heitä sieltä enää saa pois ihminen eikä jumala. He olivat jälleen tulleet Budapestiin, eikä enää puhettakaan siitä, että lähtisivät pois. Kun he vuosi sitten lähtivät Itävallasta, monet toivoivat heidän poistuvan Unkaristakin. Se illuusio oli nyt haihtunut, heidän oli kukistettava vallankumous, eivätkä he enää lähtisi.
Niille, jotka olivat osallistuneet vallankumoukseen, tultaisiin kostamaan armotta.
Hän säästyisi rankaisutoimilta, koska hänellä ei ollut edes mahdollisuutta osallistua vallankumoukseen. Ei ole pahitteeksi joutua sairaalaan muutamaa päivää ennen vallankumousta, maata siellä sen kukistumisen yli ja olla kurinpalautuksen aikana kotona toipilaana.
Fátray on tietenkin väärässä. Todistus sairaalassaolosta hautautuu jonnekin työpaikan uumeniin eikä uutta saa. Häntä katsomassa käyneet "ystävät" todistavat hänen osallistuneen vallankumoukselliseen toimintaan. Hän menettää työpaikkansa ja naapurit lakkaavat tervehtimästä. Hän yrittää epätoivoisesti selvittää asian, mutta ei löydä puhelinnumeroita eikä tavoita ihmisiä. Loikkaus Jugoslaviaan näyttää olevan hänen ainoa vaihtoehtonsa, kunnes sattuma puuttuu peliin.
Shakkiturnaksessa Fátray kuulee pudonneensa joukkueesta, mutta päättää jäädä katsomaan otteluita. Hän tapaa tuttavansa, jolla yllättäen onkin valtaa muuttaa tapahtumien kulku. Yhtäkkiä Fátrayn kavaltaneet ihmiset ovatkin iloisia, että asiat ovat selvinneet. Fátray ei tiedä miten reagoisi. Hänelle läheiset ihmiset ovat valehdelleet, ja kun ylhäältä on tullut tieto että kyseessä on väärä ilmianto, samat ihmiset ovat kuin mitään ei olisi tapahtunut. He sulkevat mielestään pois sen, että he ovat toimittaneet Fátrayn vaikeuksiin. He ovat valehdelleet hänen läsnäollessaan mutta eivät tunnusta sitä. Anteeksipyyntöjä ei kuulu, mutta Fátray ei niistä välitäkään. Hän on saanut uuden mahdollisuuden, ja hän aikoo hyödyntää sen. On muutosten aika.
perjantai 22. kesäkuuta 2012
Keinottelun kuninkaat
Umberto Eco on kirjoittanut todellisiin henkilöihin ja tositapahtumiin perustuvan juonitteluromaanin. Prahan kalmisto (WSOY 2012) on monipolvinen tarina ihmisistä, jotka ovat uskollisia eniten maksavalle ja vain siihen asti, kun palkkio on maksettu. Voimahahmona häärää mestariväärentäjä Simone Simonini, jonka "autenttiset" asiakirjat saavat liikkeelle tapahtumaketjuja.
Romaanin luvut ovat kukin yhdelle päivälle sijoitettuja päiväkirjamerkintöjä. Ne on merkitty muistiin noin kuukauden aikana mutta kattavat useita vuosikymmeniä. Simonini epäilee muistinmenetystä, minkä vuoksi hän päättää koota hajanaisia muistojaan päiväkirjaan. Yllätyksekseen hän havaitsee apotti Dalla Piccolankin kirjoittavan merkintöjä. Kuka on Dalla Piccola, ja kuka on Simonini?
Mutta silti, silti... Jos Dalla Piccola oli palannut Auteuilista ja oli kauhtanansa riisuttuaan kävellyt käytävän läpi minun asuntooni ja asettunut muitta mutkitta vuoteeseeni makaamaan, se tarkoitti sitä, että hän oli muistanut minut ja tiennyt, että saattoi nukkua kodissani kuin omassaan, koska olimme yksi ja sama henkilö. Joten Dalla Piccola oli mennyt nukkumaan tietäen olevansa Simonini, kun taas seuraavana aamuna Simonini oli herännyt tietämättä olevansa Dalla Piccola. Toisin sanoen ensin Dalla Piccola menettää muistinsa, sitten se palautuu, hän nukkuu yön yli ja siirtää muistittomuutensa Simoinille.
Identiteettiongelmat sekä viha juutalaisia ja vapaamuurareita kohtaan johdattavat Simoninin yhä syvemmälle petosten maailmaan. Se on maailma, jossa kaikki on kaupan eikä muu ole tärkeää kuin raha. Vaikka romaanin tapahtumat sijoittuvatkin 1800-luvulle, sen teemat toimisivat yhtä hyvin myös nykyhetkeen sijoittuvassa tarinassa. Oma etu ja maallinen omaisuus ovat nykyäänkin johtotähtiä.
Romaanin luvut ovat kukin yhdelle päivälle sijoitettuja päiväkirjamerkintöjä. Ne on merkitty muistiin noin kuukauden aikana mutta kattavat useita vuosikymmeniä. Simonini epäilee muistinmenetystä, minkä vuoksi hän päättää koota hajanaisia muistojaan päiväkirjaan. Yllätyksekseen hän havaitsee apotti Dalla Piccolankin kirjoittavan merkintöjä. Kuka on Dalla Piccola, ja kuka on Simonini?
Mutta silti, silti... Jos Dalla Piccola oli palannut Auteuilista ja oli kauhtanansa riisuttuaan kävellyt käytävän läpi minun asuntooni ja asettunut muitta mutkitta vuoteeseeni makaamaan, se tarkoitti sitä, että hän oli muistanut minut ja tiennyt, että saattoi nukkua kodissani kuin omassaan, koska olimme yksi ja sama henkilö. Joten Dalla Piccola oli mennyt nukkumaan tietäen olevansa Simonini, kun taas seuraavana aamuna Simonini oli herännyt tietämättä olevansa Dalla Piccola. Toisin sanoen ensin Dalla Piccola menettää muistinsa, sitten se palautuu, hän nukkuu yön yli ja siirtää muistittomuutensa Simoinille.
Identiteettiongelmat sekä viha juutalaisia ja vapaamuurareita kohtaan johdattavat Simoninin yhä syvemmälle petosten maailmaan. Se on maailma, jossa kaikki on kaupan eikä muu ole tärkeää kuin raha. Vaikka romaanin tapahtumat sijoittuvatkin 1800-luvulle, sen teemat toimisivat yhtä hyvin myös nykyhetkeen sijoittuvassa tarinassa. Oma etu ja maallinen omaisuus ovat nykyäänkin johtotähtiä.
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Kiertolaiselämää
Aki Raatikainen on kirjoittanut huikean hyvän esikoisteoksen. Kristallikuningas (WSOY 2012) on 500-sivuinen järkäle, jossa suomalainen Akseli kulkee pitkän matkan kasvattipojasta ensin sotilas- ja sitten kauppias-Axeliksi. Oman paikan ja identiteetin etsintä on seikkailujen taustalla koko ajan.
1600-luvun Turku antaa Akselille rakkautta mutta myös vihaa vieden hänet sotilaaksi Saksanmaalle. Sotaa seuraa rakkaus, mutta levoton mies ei voi jäädä paikoilleen. Hän asettuu Hollantiin ja luo itselleen pienen imperiumin. Petokset ja pettymykset eivät jätä häntä rauhaan vaan kuljettavat hänet Ranskan hoviin. Sielläkin rakkaus saattaa hänet vaikeuksiin ajaen hänet Madagaskariin, jossa odottaa seuraava rakkaus...
Olisinhan voinut elää yltäkylläistä elämää ja nauttia kultani tuomasta turvasta, mutta yksinolo ei tuonut vastauksia. Olin kulkenut läpi Euroopan sotimalla ja päästessäni viimein sinne, missä elämä oli turvaisaa ja kieltämättä varsin nautinnollista, hain silti riskitekoja maustaakseni vaarattoman, lattean arkielämäni. Elämän, jonka tunnustin itselleni varsin mielekkääksi kirjoineen ja rutiineineen, mutta josta tuntui silti puuttuvan joku osatekijä tai kappale, jota en kyennyt nimeämään. Ja joku, kyselemättä mielitekojani, oli kirjoittanut epäilemättä elämäni kulkureitin valmiiksi ja ohjasi eteeni vain risteyksiä ja ihmisiä, jotka toimivat matkakumppaneinani saapuakseni määränpäähän. Määränpäähän? Mihin?
Kristallikuningas liikkuu monissa maissa eri vuosikymmeninä. Henkilögalleria on laaja, mutta tärkeitä henkilöhahmoja on vähän. Se on yksi syy, miksi kokonaisuus on ehjä. Aina kun johonkin henkilöön palataan, lukija muistaa kuka hän on ja missä hän on ollut mukana. Myös maantieteellinen kuvailu on hallittua. Kirjailijaesittelyn mukaan Raatikainen on kiinnostunut muun muassa historiasta ja ympäristöstä, mikä kyllä näkyy tekstistä. Eri paikkakunnat saavat omanlaisensa ilmapiirin, ja eri maiden asukkaat ovat omanlaisiaan.
Kirjassa viitataan monin paikoin myös todellisiin henkilöihin, jotka on listattu loppuun.Sitä ei ole kerrottu, kuinka totuudenmukaisia henkilöhahmot ja tapahtumapaikat ovat mutta ei sille ole tarvettakaan. Teksti on kauttaaltaan uskottavaa ja viihdyttävää riippumatta siitä, millaista 1600-luvun alkupuoliskolla oikeasti oli.
1600-luvun Turku antaa Akselille rakkautta mutta myös vihaa vieden hänet sotilaaksi Saksanmaalle. Sotaa seuraa rakkaus, mutta levoton mies ei voi jäädä paikoilleen. Hän asettuu Hollantiin ja luo itselleen pienen imperiumin. Petokset ja pettymykset eivät jätä häntä rauhaan vaan kuljettavat hänet Ranskan hoviin. Sielläkin rakkaus saattaa hänet vaikeuksiin ajaen hänet Madagaskariin, jossa odottaa seuraava rakkaus...
Olisinhan voinut elää yltäkylläistä elämää ja nauttia kultani tuomasta turvasta, mutta yksinolo ei tuonut vastauksia. Olin kulkenut läpi Euroopan sotimalla ja päästessäni viimein sinne, missä elämä oli turvaisaa ja kieltämättä varsin nautinnollista, hain silti riskitekoja maustaakseni vaarattoman, lattean arkielämäni. Elämän, jonka tunnustin itselleni varsin mielekkääksi kirjoineen ja rutiineineen, mutta josta tuntui silti puuttuvan joku osatekijä tai kappale, jota en kyennyt nimeämään. Ja joku, kyselemättä mielitekojani, oli kirjoittanut epäilemättä elämäni kulkureitin valmiiksi ja ohjasi eteeni vain risteyksiä ja ihmisiä, jotka toimivat matkakumppaneinani saapuakseni määränpäähän. Määränpäähän? Mihin?
Kristallikuningas liikkuu monissa maissa eri vuosikymmeninä. Henkilögalleria on laaja, mutta tärkeitä henkilöhahmoja on vähän. Se on yksi syy, miksi kokonaisuus on ehjä. Aina kun johonkin henkilöön palataan, lukija muistaa kuka hän on ja missä hän on ollut mukana. Myös maantieteellinen kuvailu on hallittua. Kirjailijaesittelyn mukaan Raatikainen on kiinnostunut muun muassa historiasta ja ympäristöstä, mikä kyllä näkyy tekstistä. Eri paikkakunnat saavat omanlaisensa ilmapiirin, ja eri maiden asukkaat ovat omanlaisiaan.
Kirjassa viitataan monin paikoin myös todellisiin henkilöihin, jotka on listattu loppuun.Sitä ei ole kerrottu, kuinka totuudenmukaisia henkilöhahmot ja tapahtumapaikat ovat mutta ei sille ole tarvettakaan. Teksti on kauttaaltaan uskottavaa ja viihdyttävää riippumatta siitä, millaista 1600-luvun alkupuoliskolla oikeasti oli.
maanantai 11. kesäkuuta 2012
Tehtävä, jolle ei sanota ei
Mia Vänskä koukuttaa lukijan heti alkusivuilla. Saattaja (Atena 2011) sisältää pieniä mysteerejä ja outoja tapahtumia, joiden selviämistä ei malttaisi odottaa.
Saattajan päähenkilö on takaisin lapsuudenkotiinsa muuttava Lilja. Talo on Liljalle tuttu mutta samalla vieras. Välillä se tuntuu turvalliselta kodilta, välillä uhkaavalta ja vieraalta. Talo tuntuu elävän omaa elämäänsä saaden sisälleen tunkeutuvat ihmiset sekaisin. Kaikkeen on kuitenkin syy.
Lilja saa tietää olevansa Saattaja eli henkilö, joka pystyy kuljettamaan kuolleet sielut piinaavasta välitilasta tuonpuoleiseen. Välitilassa olevat, eksyneiksi kutsutut, pyrkivät sieltä pois kaikin mahdollisin keinoin. Liljan on estettävä heidän tunkeutumisensa meidän tuntemaamme maailmaan ja autettava heidät rauhaan. Tehtävä on raskas ja vaarallinen eikä Liljan ole helppo hyväksyä osaansa, etenkin kun se osoittautuu vaaralliseksi myös hänen läheisilleen.
Maailma oli täynnä hirveitä, käsittämättömiä tekoja ja näennäisiä onnettomuuksia. Voisiko osa niistä johtua tästä? Ettei kaikille teoille olisikaan mitään luonnollista ja loogista selitystä? Ei huonoja vanhempia, mustasukkaisuusdraamoja, väkivaltaviihdettä tai yhteiskunnasta syrjäytymistä. Vain eksyneitä sieluja, jotka yrittävät päästä kohti valoa.
Minä en halua tätä, Lilja ajatteli. Minä haluan vain elää normaalia elämää ja selvitä omista maallisista ongelmistani.
Mutta halusi hän tai ei, hänelle oli väkisin työnnetty tämä tieto, ja alkoi yhä enemmän vaikuttaa siltä, ettei hän pystyisi ohittamaan sitä hölynpölynä, vanhan kansan uskomuksina. Tiedon kanssa hän pystyisi ehkä elämään, mutta vanha nainen odotti, että hän tekisi asialle jotain. Liljasta tuntui kuin hänen keuhkonsa rutistuisivat kasaan. Miksi minä? Kuka tahansa muu olisi parempi. Kristiina vaikka, se olisi suorastaan innoissaan tästä.
Lilja kuitenkin havaitsee, ettei voi jättää asiaa sikseen. Hän ei voi antaa eksyneitteen saattaa ihmisiä hulluuteen tai hirmutekoihin. Hän ei voi antaa eksyneitten anastaa toisten elämää. Hänen esiäitinsä oli saattaja samoin kuin hänen äitinsäkin. Hän ei pääse pakoon verenperintöään, vaan joutuu hyväksymään osansa.
Saattajan päähenkilö on takaisin lapsuudenkotiinsa muuttava Lilja. Talo on Liljalle tuttu mutta samalla vieras. Välillä se tuntuu turvalliselta kodilta, välillä uhkaavalta ja vieraalta. Talo tuntuu elävän omaa elämäänsä saaden sisälleen tunkeutuvat ihmiset sekaisin. Kaikkeen on kuitenkin syy.
Lilja saa tietää olevansa Saattaja eli henkilö, joka pystyy kuljettamaan kuolleet sielut piinaavasta välitilasta tuonpuoleiseen. Välitilassa olevat, eksyneiksi kutsutut, pyrkivät sieltä pois kaikin mahdollisin keinoin. Liljan on estettävä heidän tunkeutumisensa meidän tuntemaamme maailmaan ja autettava heidät rauhaan. Tehtävä on raskas ja vaarallinen eikä Liljan ole helppo hyväksyä osaansa, etenkin kun se osoittautuu vaaralliseksi myös hänen läheisilleen.
Maailma oli täynnä hirveitä, käsittämättömiä tekoja ja näennäisiä onnettomuuksia. Voisiko osa niistä johtua tästä? Ettei kaikille teoille olisikaan mitään luonnollista ja loogista selitystä? Ei huonoja vanhempia, mustasukkaisuusdraamoja, väkivaltaviihdettä tai yhteiskunnasta syrjäytymistä. Vain eksyneitä sieluja, jotka yrittävät päästä kohti valoa.
Minä en halua tätä, Lilja ajatteli. Minä haluan vain elää normaalia elämää ja selvitä omista maallisista ongelmistani.
Mutta halusi hän tai ei, hänelle oli väkisin työnnetty tämä tieto, ja alkoi yhä enemmän vaikuttaa siltä, ettei hän pystyisi ohittamaan sitä hölynpölynä, vanhan kansan uskomuksina. Tiedon kanssa hän pystyisi ehkä elämään, mutta vanha nainen odotti, että hän tekisi asialle jotain. Liljasta tuntui kuin hänen keuhkonsa rutistuisivat kasaan. Miksi minä? Kuka tahansa muu olisi parempi. Kristiina vaikka, se olisi suorastaan innoissaan tästä.
Lilja kuitenkin havaitsee, ettei voi jättää asiaa sikseen. Hän ei voi antaa eksyneitteen saattaa ihmisiä hulluuteen tai hirmutekoihin. Hän ei voi antaa eksyneitten anastaa toisten elämää. Hänen esiäitinsä oli saattaja samoin kuin hänen äitinsäkin. Hän ei pääse pakoon verenperintöään, vaan joutuu hyväksymään osansa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)