Otava 2015
191 s.
Kirjailijan kanssa - lukupiirissä on ensi viikolla vieraana Taina Latvala. En ole aiemmin hänen kirjojaan lukenut, joten nyt oli mainio syy tarttua uuteen Ennen kuin kaikki muuttuu - kertomuskokoelmaan.
Kokoelma jakaantuu kolmeen näytökseen, mukana on myös väliaika. Näytösten novelleissa esiintyvät usein samat henkilöt eri tilanteissa ja eri näkökulmissa, siksipä teos tuntuu enemmän romaanilta kuin novellikokoelmalta.
Päähenkilöt ovat aika lailla eksyksissä. Maailma muuttuu, ihmiset muuttuvat, elämäntilanteet muuttuvat, ja kaikki se on tavattoman pelottavaa. Lukijana tekisi mieli välillä tarttua henkilöitä olkapäihin, ravistella ja huutaa päin heidän kasvojaan että "uskalla kokeilla, uskalla antaa mennä". On hämmentävää mutta samalla koskettavaa lukea, kuinka kilpikonnan hankkiminen tai kihloihin meneminen tai kaupassa käyminen yhdessä poikaystävän kanssa saa ihmisen lukkoon.
Usein käy niin, että henkilöhahmo haluaisi jotain tapahtuvan, haluaisi liikettä elämään. Ei isoa muutosta, se on liian pelottavaa. Mutta kukaan ei tiedä, millainen muutos on liian iso. Se selviää vain kokeilemalla, mutta liian moni on liian pelokas kokeillakseen. Moni pelkää, että jos huominen on erilainen niin hänkin ihmisenä on erilainen, ei enää sama. Ja se on pelottavaa.
Tutkailin pitkään ruokalistaa mitään näkemättä. Tilasin samaa mitä aina Suomessakin, tuorejuustoa pinaattikastikkeessa.
Novellit ovat keskenään hyvinkin erilaisia mutta kuitenkin tietyllä tapaa samanlaisia. Ne lähtevät liikkeelle rauhallisesti, sitten vauhti kiihtyy vähitellen kunnes loppupuolella tunnelma tiivistyy ja lukija yllätetään. Yllätykset ovat toisinaan pieniä, toisinaan isoja, joskus vähän huvittavia, joskus järkyttäviä. Lukijana ei pääse tylsistymään, kun ei yhtään voi aavistaa mihin mikäkin tarina päätyy.
Emme puhuneet taksissa mitään. Ajattelin, miten se oli maannut sängyssään koko päivän kykenemättä nousemaan ja itkenyt otsa hiessä pystymättä huutamaan meitä apuun. Oliko se voinut kuolla nälkään tai janoon, oliko se voinut kuolla pelkoon?
Kotona tuoksui uni ja tahmeat tapetit. Keittokomerossa odottivat likaiset astiat, marmeladin tahrat lautasella, kaksi hiljaista mukia pöydän reunassa. Melkein tunsin sen sylissäni minua vasten, sen pienet nihkeät kainalot, sen veikeän vartalon. Hymyillessään se näytti aivan samalta kuin Johnny vauvakuvissa, sillä oli kiltit siniset silmät ja posket iloa täynnä.
Pidin kirjasta, se ei nouse suosikkikokoelmieni joukkoon mutta on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se on ohut niin sen voi lukea kertarysäyksellä, suosittelen kuitenkin lukemisen jakamista useammalle päivälle jotta ehtii sulattelemaan tapahtumia. Tapahtumia kun on yllättävän paljon siihen nähden, kuinka vähän lopulta mikään muuttuu henkilöiden elämässä.