Thomas Bernhard: Vanhat mestarit. Komedia

Thomas Bernhard: Vanhat mestarit. Komedia
Saksankielinen alkuperäisteos Alte Meister. Komödie. (1985)
Suomentanut Tarja Roinila
Teos 2013
212 s.

Nyt kyllä. Ei mene Idän pikajuna - lukuhaaste ollenkaan niin kuin pitäisi. Wienin pysäkki on Thomas Bernhardin Vanhat mestarit. Komedia, joka kyllä oli niin kummallinen ja myös tylsähkö kirja, että olisin jättänyt kesken jos ei olisi tarvinnut saada haastetta suoritettua.

Tapahtumapaikka on Wienin taidehistoriallinen museo. Siellä herra Reger on käynyt säännöllisesti joka toinen päivä paitsi maanantaisin, yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Tämä päivä on kuitenkin harvinainen poikkeus: tämä on välipäivä, päivä jolloin Reger ei koskaan ennen ole käynyt museossa. Hän on kutsunut museoon ystävänsä herra Atzbacherin, jonka silmin tarinaa seurataan.

Tarinassa ei varsinaisesti tapahtu mitään. Atzbacher saapuu museoon etuajassa, tarkoituksella, seuratakseen Bordone-salissa vakiopaikallaan istuvaa Regeriä. Samalla Atzbacher muistelee kaikkea sitä, mitä Reger on hänelle puhunut aiemmin. Ja voi, Regerillä puhetta on riittänyt, tai lähinnä kaiken haukkumista. Mikään ei ole hyvää Itävallassa, mikään ei ole hyvin, ihmiset häntä itseään lukuunottamatta ovat typeriä ja helposti höynäytettäviä. Atzbacherin toistamassa Regerin puhetulvassa teilataan kaikki, ihan kaikki.

Taidehistorioitsijat lätisevät ja lätisevät taiteesta kunnes ovat lätisseet sen kuoliaaksi. Taide lätistyy kuoliaaksi taidehistorioitsijoiden käsissä. Herrajumala, minä ajattelen usein tässä penkillä, kun taidehistorioitsijat paimentavat avuttomia laumojaan editseni, miten käy sääliksi kaikkia näitä ihmisiä, jotka nyt lopullisesti vieraantuvat taiteesta, kun taidehistorioitsijat vieraannuttavat heidät taiteesta lopullisesti.

(...)

Wieniläisillä, ja itävaltalaisilla ylimalkaan, ei ole minkäänlaista käymäläkulttuuria, koko maailmasta ei löydy yhtä saastaisia ja löyhkääviä käymälöitä kuin Wienistä, Reger sanoi. Kun Wienissä joutuu menemään vessaan, tuloksena on yleensä katastrofi, siellä likaa itsensä, jos ei satu olemaan akrobaatti, ja haju siellä on niin tyrmäävä, että se saattaa tarttua vaatteisiin viikkokausiksi. Wieniläiset ovat ylimalkaan likaisia, Reger sanoi, likaisempia kuin minkään muun eurooppalaisen suurkaupungin asukkaat, kuten tunnettua, Euroopan likaisimmat asunnot löytyvät Wienistä, Wienin asunnot ovat vielä likaisempia kuin Wienin käymälät.

(...)

Valtiomme huipulla ovat poliitikot valtionmurhaajina, parlamentissamme istuvat valtionmurhaajapoliitikot, hän sanoi, tämä on totuus. Jokainen kansleri ja jokainen ministeri on valtionmurhaaja ja sen myötä myös maanmurhaaja, Reger sanoi, ja kun yksi menee niin toinen tulee, Reger sanoi, kun yksi murhaajakansleri menee niin toinen kanslerimurhaaja tulee, kun yksi valtionmurhaajaministeri menee, niin jo tulee toinen.

Melkoista verbaalista tulitusta siis! Kääntäjä Tarja Roinila on onnistunut kyllä mainiosti, pitkät virkkeet ja loputon toisteisuus ovat toki raskasta luettavaa mutta hän on onnistunut tekemään käännöksestä kuitenkin selkeän ja olosuhteisiin nähden helppolukuisen. Olin kyllä varsin ärsyyntynyt toisteisuudesta. Siitä ei tietenkään tule syyttää kääntäjää tai kirjailijaa, koska se on Regerin tapa ilmaista itseään, pyörittää samaa asiaa edestakaisin noin kolme kertaa lähes kaikissa virkkeissä.

Ymmärsin, että puhetulvalla Reger peittää yksinäisyyttään, että vaimon äskettäinen kuolema on järkyttänyt häntä syvästi eikä hän kykene hyväksymään tapahtunutta. Vaimon menetys on liian kivulias piste käsiteltäväksi, joten hän tonkii esiin epäkohdat kaikesta muusta ja vyöryttää ne kuulijan (ja samalla lukijan) eteen. Tavallaan kirja on nerokas, mutta se jäi silti minulle aika yhdentekeväksi. 

Kirjan ovat lukeneet myös Susa ja Pekka Kalli. 

Ja niin matka jatkuu, seuraavaksi vuorossa on München.

Jacob Grey: Varismiekka

Jacob Grey: Varismiekka
Englanninkielinen alkuperäisteos Ferals: The Crow Talker (2015)
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi 2015
296 s.







Tunnustan: kyllästyin välillä nuortenkirjoihin. Tuntui, että kaikki ovat samaa huttua, joko yliluonnollista vampyyri- tai noitaromantiikkaa, tuhotun maailman dystopioita tai realistisia tarinoita mutta superärsyttävillä päähenkilöillä. Oli siis kiva tarttua vaihteeksi fantasiakirjaan.

Kraa on 13-vuotias koditon poika, joka asuu puumajassa ja kerää ruokansa roskiksista. Hän ei ole kuitenkaan tavallinen poika, sillä hän osaa puhua varisten kanssa. Juro, Maito ja Räähkä ovat hänen ystäviään ja apulaisiaan. Kraa ja varikset liikkuvat pääasiassa öisin, varjoissa, näkymättömissä.

Omituinen uni on kiusannut Kraata pitkään. Nyt uni on muuttunut, se jatkuu aiempaa pidempään ja siihen on ilmestynyt pelottava Seittimies, mies jolla on hämähäkkitatuointi. Sitten tulee yö, jolloin Kraa todistaa vankilapakoa ja näkee hämähäkkitatuoinnin yhdellä karkureista. Hän tietenkin hämmentyy ja alkaa ihmetellä, mistä on kyse. Miten tatuointi liittyy Seittimieheen ja uneen, entä hänen kuolleisiin vanhempiinsa? Tapauksen on nähnyt myös vankilanjohtajan tytär Lydia, joka lyöttäytyy Kraan seuraan. Nuoret joutuvat seikkailuun, jossa jokainen vihje on kovan työn takana, jossa kaikkien tapaukseen liittyvien henki on vaarassa mutta jossa myös saa uusia ystäviä.

Blackstone levittäytyi joka taholle kuin bakteerikasvannainen. Kraa näki kaupungistä välähdyksiä: idässä kohoavat pilvenpiirtäjät ja lännessä köyhempien kortteleiden loputtomat viistokatot ja tehdasalueen savuttavat piiput. Pohjoisessa häämötti autioita kerrostaloja. Blackwaterjoki oli jossain etelässä, vellova lieju, joka kuljetti saastaa pois kaupungista muttei koskaan tehnyt sitä puhtaammaksi. Kraa tunsi nenässään joen ummehtuneen tuoksun.

Kraa luisui vasten likaista kattoikkunaa. Hän painoi kädet pehmeästi lasiin ja kurkisti alas lempeään hehkuun. Kumaraselkäinen huoltomies kärräsi moppia ja sankoa pitkin käytävää omaan maailmaansa uppoutuneena. Mies ei nostanut katsettaan. Eivät ne koskaan nostaneet.

Kraa lähti taas liikkeelle, säikäytti lentoon pullean kyyhkyn ja kiepahti muinaisen mainostaulun ympäri luottaen siihen, että hänen variksensa tulisivat perässä. Kahta niistä ei kunnolla erottanut - ne olivat pikimustia lepattavia varjoja. Kolmas oli valkoinen ja hohti kalvakassa sulkapeitteessään kuin aave pimeässä.

Kyllä vain, Varismiekka on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista, ja selkeästi paras fantasiakirja pitkään pitkään aikaan. Pidin siinä ihan kaikesta. Juoni on jännittävä, ja vaikka kirja on sarjan avausosa niin se ei ole johdanto vaan siinä on paljon tapahtumia. 

Erityisen paljon vaikutuin kirjan kontrastisuudesta. Sitaatti antaa maistiaisen; likainen kattoikkuna ja lämmin valohehku sen toisella puolella, saavuttamattomissa. Hienot pilvenpiirtäjät ja savuinen tehdasalue, pullea säikky kyyhkynen ja pelottavat varikset. Sitten on julma Seittimies ja herttainen Lydia. Yksinäisyys ja selviytymisen pakko, jotka saavat rinnalleen varovaisen luottavaisen ihmiskontaktin. Kuolema ja elämä, hyvä ja paha eläinmagia, heikot hyvikset vastaan vahvat pahikset. 

Lukiessa iloitsin kirjasta, siitä miten monenlaisia tunteita se herättää. Mietin, että tämä sopii tosi monille nuorille. Yksinäiset voivat samaistua Kraahan, jännityksestä pitäville kirja on täynnä toimintaa, ihmissuhdetarinoita kaipaavillekin tässä on monta puolta; sekä Kraan suhde kuolleisiin vanhempiin että syvenevä ystävyys Lydian kanssa. 

Kraa on 12-vuotias, enkä suosittelisi Varismiekkaa kovin paljon nuoremmille. Tarina on hyvä ja toimisi ehkä 10-vuotiaillekin, mutta pienemmille se voi olla liian synkkä. Pohjaväritys on hyvin tumma, ja kirjasssa on joitakin ahdistavia kohtauksia, jotka saattavat pelottaa lapsia. Toisaalta jos unohdetaan Kraan ikä, niin kirja voi toimia peruskouluikäistä vanhemmilla nuorilla.  

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015
335 s.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja on saanut paljon kiitosta ja huomiota, ja saa sitä yhä, kolme vuotta ilmestymisensä jälkeen. Luin kirjan, mutta minulle se jäi yhdeksi hyväksi kirjaksi muiden joukossa. 

Toisin on Kudottujen kujien kaupungin kanssa. Rakastuin siihen ensi riviltä ja nautin joka ikisestä sanasta. Tarina on lumoava, kieli on kaunista, tunnelma on maaginen.

Uneksin saaresta yhä.

Joskus lähestyn sitä veden poikki, mutta useammin ilmasta, kuin lintu, suuri tuuli siipieni alla. Rannat kohoavat unen horisontissa sateenvärisinä, ja niiden vaiteliaassa kehässä rakennukset: kanaalien reunoille kasvaneet talot, mustemestarien pajat, matalakattoiset tavernat. Sanojen Talo katsoo sisäänpäin korkeiden muurien takana. Sokkeloiksi sidotut langat juoksevat Seittien Talosta kaikkiin suuntiin, ja ilmagondolit ovat seisahtuneet vaijereihinsa, kuolleet painot katujen yllä. 

Saaren keskellä seisoo Torni, sileä ja sokea. Kiviaurinko hehkuu sen huipulla harmaata valoa, levittää teräviä sädesormiaan. Ikkunoissa välkkyvät tulet kuin kalan suomut. Kaikkialla ympärillä on merta, eikä ilma kannattele minua kauempaa. Suuntaan Tornia kohti. 

Kutoja Eliana on mukana tekemässä löytöä: saarelta löytyy tajuton tyttö, kieletön ja sanaton Valeria. Tytön käteen on kirjoitettu näkymättömällä musteella Elianan nimi. Kuka tyttö on, mistä hän on tullut ja miten Eliana liittyy häneen? Entä mitä salattavaa on Seittien Talon vanhimmalla, Kutojalla, ja kuka on salaperäinen Kehrääjä? Mikä on unirutto ja mitä tapahtuu heille joiden tuomitaan sairastavan sitä?

Kirjan juoni on monipolvinen, enkä halua alkaa selostaa sitä edes ylimalkaisesti. Haluan vain nostaa esiin joitakin kysymyksiä, joihin saadaan vastaus. 

Kudottujen kujien kaupunki on kirja, joka ei sovi mihinkään genreen tai kategoriaan. Se on ainutlaatuinen, täysin oma lajinsa. Se on fantastinen satu, maaginen ja unenomainen, hiukan outo mutta silti niin mahdollinen. Se on tulevaisuuden Ihmemaa, jossa ihmiset on jaoteltu taitojensa tai niiden puutteiden mukaan, jossa Neuvosto valvoo ja ohjaa tahdottomiksi muokattuja ihmisiä, jossa ihminen ei voi itse vaikuttaa vapauteensa tai vapaudettomuuteensa. Se on kaunis mutta karu, samaan aikaan rauhoittava ja ravisteleva. Se on kirja, jonka luettuaan ei ole enää sama ihminen. 

Kirja on luettu todella monessa blogissa, siitä on kirjoitettu muun muassa Annelin lukuvinkeissä, Hannan kirjokannessa ja Kirjakaapin avaimessa.        

Arnaldur Indridason: Varjojen kujat

Arnaldur Indridason: Varjojen kujat
Islanninkielinen alkuperäisteos Skuggasund (2013)
Suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon 2015
295 s.

Islannin helmi dekkareiden ystäville, Arnaldur Indridason, kirjoitti pitkän sarjan poliisi Erlendur Sveinssonista. Erlendurin tarina on päätöksessä mutta onkohan tässä alkamassa uusi sarja? 

Varjojen kujat sijoittuu Reykjavikiin, kahteen aikatasoon. Nykyhetkessä kuollut mies löytyy asunnostaan, ja pian selviää että hänet on surmattu. Kuka on halunnut hengiltä 90-vuotiaan miehen ja miksi? 

Vuoden 1944 Reykjavik on amerikkalaisten sotilaiden miehittämä. Useilla sotilailla on säpinää islantilaisneitosten kanssa, enemmän tai vähemmän salassa. Nuori Ingiborg on heilastelemassa upseeri-Frankin kanssa, kun he löytävät nuoren naisen ruumiin. Löydöstä käynnistyy tapahtumaketju, jonka jäljet ulottuvat nykyaikaan saakka.

- Lähdemme siitä, että vanhus on voinut tehdä sen itse, Marta sanoi.

- Tukehduttaa itsensä? Onko sellainen mahdollista?

- Hän oli vanha ja väsynyt, Marta sanoi kiireisenä; hän oli myöhässä kokouksesta, eikä hänellä ollut aikaa jutella Konrádin kanssa. - Olemme pattitilanteessa. Emme ole keksineet ketään, jolla olisi ollut syytä surmata hänet. Asunnossa ei ollut murron jälkiä. Mitään ei ollut varastettu. Meiltä puuttuu täysin motiivi. Hänellä ei ollut täällä sukulaisia eikä tietääksemme ystäviäkään. Sen sijaan tämä raihnainen ja avuton mies ehkä ajattelee päätyvänsä johonkin vanhainkotiin tai palvelutaloon. Käsitätkö mitä ajan takaa?

- En, Konrád sanoin. - Hänellä ei tasan tarkkaan ollut mitään sellaisia ajatuksia. Hän halusi tutkia sitä vanhaa rikosta, jossa tyttö löydettiin Kansallisteatterin takaa. Se oli ollut hänen vastuullaan silloin sotavuosina, kun hän työskenteli miehitysarmeijan poliisissa. Olen varma että hän oli päässyt nyt selville jostain ja se koitui hänen kohtalokseen. Jollakulla oli siis sittenkin se mainitsemasi motiivi. 

- Selvä, voisitko kirjoittaa siitä meille lyhyen raportin? Marta sanoi. - Me pohdimme sitä sitten. 

Päähenkilö, eläkkeelle jäänyt poliisi Konrád kiinnostuu tapauksesta ja koska poliisilla on työvoimapula, hän saa tutkia tapausta. Eläkkeellä on aikaa, ja toisaalta hänen on helppo keskustella vapaasti, epävirallisesti ihmisten kanssa. 

Pidin Konrádista, hän on hyvin sympaattinen hahmo. Tyyni ja rauhallinen, turhaa kiirettä välttävä. Hänellä on kaikki maailman aika käytettävissään, eikä hän turhia hoppuile vaikka intoutuukin tutkimaan rikosta. 

Indridason on yksi lempidekkaristeistani, ja tämän jälkeen vielä vahvemmin jos mahdollista. Muutama hänen kirjoistaan on minulla omassa hyllyssä, ja olen lukenut ne useampaan kertaan. Varjojen kujat on samaan aikaan tuttu ja vieras; tunnelma on samankaltainen kuin aiemmissa kirjoissa, rauhallinen ja viipyilevä. Päähenkilö on samantyyppinen kuin Erlendur; melko yksinäinen mies joka ei helposti päästä ketään lähelleen. Kirjassa on samaa viehätystä mitä muissa, jotka sijoittuvat johonkin eksoottiseen tai yliviehättävään paikkaan. Samalla se on uusi ja tuntematon, tuoden lukijan tietoisuuteen Islannin menneisyyttä laajemmin kuin pelkästään uhrin historiana.

Kirjan ovat lukeneet myös Ulla ja TuijaTa.

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi
Siltala 2015
496 s.

Aluksi on pakko kertoa hiukan kummallisesta suhteestani Leena Landeriin ja hänen kirjoihinsa. Reilut viisitoista vuotta sitten lukiossa piti tehdä esitelmä kotimaisesta kirjailijasta. Vaikka olen aina ollut lukutoukka, tuntui etten tiedä yhtään ketään. Jostain mieleeni putkahti Leena Landerin nimi. Luin esitelmää varten joitain hänen kirjojaan, en enää muista mitä. Muistan silti tunnelman, sen että jokin niissä vaikutti noin 17-vuotiaaseen minuun. Sen jälkeen Lander unohtui, enkä siis ole lukion jälkeen lukenut hänen kirjojaan. 

Uutuus Kuka vartijoita vartioi kiinnosti heti, kun siitä luin katalogista. Kirjan ilmestyminen taisi siirtyä, muistelen odottaneeni sitä kauan. Nyt se on lopulta tullut ja on kyllä kaiken odotuksen arvoinen.

Tarinassa liikutaan vuosien 1895 ja 2012 vuodenvaihteessa. Juuri ennen joulua vuonna 1895 kauppalaiva haaksirikkoutuu. Ensimmäinen pelastuspartio ei selviä myrskyssä, vaan meri vie kaikki viisitoista miestä. Toinen partio onnistuu saamaan haaksirikkoiset turvaan. Tapausta aletaan tutkia, mutta ei niin kuin pitäisi. Omistajayhtiön mahdollisia virheitä ja laivan mahdollisia puutteita pyritään peittelemään, niin että hukkumiset todettaisiin miehistön omaksi syyksi. Myös lehdistö haluaa jättää asian vähälle käsittelylle; toimittaja Danielille annetaan mitä vähäpätöisempiä juttuaiheita sen jälkeen, kun hän ilmoittaa haluavansa tutkia asiaa tarkemmin. Hän ei anna periksi, vaan kaivautuu tapahtumiin apunaan kapteenin vaimo Elin, yliperämies Petersson sekä salamatkustaja ollut poika Matias.

Vuodessa 2012 haaksirikosta selvinneen Matiaksen lapsenlapsenlapsi viettää joulua Irlannissa, juuri siellä missä fregatti Palme upposi. Hän haluaa selvittää totuuden isoisoisänsä taustasta, miettien samalla saisiko aiheesta kirjoitettua romaanin.

Vanhuksen juttuja kuunnellessani minusta tuntui, että hänen elämänsä oli ollut yhtä suurta meriseikkailua eksoottisesta satamasta toiseen. Vieläkin kun riivin vaniljatankoa johonkin jälkiruokaa, näen sieluni silmillä ukon hellekypärä päässä noutamassa vaniljaa trooppisesta metsästä olallaan ase vaarallisten villipetojen varalta. Kuvauksista päätellen hänen on täytynyt olla paikalla myös sinä harvinaisena hetkenä, kun vaniljaorkidea kerran vuodessa puhkesi kukkaan. Hänen oli ehdottomasti täytynyt todistaa omin silmin, miten intiaanit hellävaraisesti ölyttivät kasvin valiten tertusta vain muutaman kukan, jottei kasvin elinvoima hupenisi. 

Totuus on kuitenkin muuta kuin pikkutytöille tarinoivan vanhan miehen jutut. Mitä enemmän olen tutkinut Matti Salkosen jälkeenjääneitä papereita, sitä ilmeisemmältä näyttää, ettei hän enää lähtenyt pitkille merimatkoille. Täällä Irlannissa jouluattona 1895 sattuneen haverin jälkeen hän ei tiettävästi käynyt koskaan Tukholmaa pidemmällä.

Hiukan jännitin kirjaa etukäteen. Nimi, kansikuva ja takakansi ovat kiinnostavia, mutta pelkäsin onko liki 500 sivua tiheäfonttista tekstiä liian raskasta. Jännitin, onko "ahneuden ja korruption kierre" niin hallitseva, että se tekee tarinaan tylsiä kohtia tai vie mielenkiinnon muualle. 

Ei.

Pidin kirjasta paljon. En olisi arvannut, että merenkulusta voi kirjoittaa näin kauniin romaanin. Tarina pysyy koossa, henkilöhahmot ovat kiinnostavia, eri aikatasot limittyvät luontevasti. Tarina soljuu eteenpäin vaivattomasti, kiireettä. Kirja on vangitseva, sitä haluaa lukea eteenpäin mutta ei ahmien vaan joka sanasta nauttien. 

Eniten pidin sitaateista, joita on aina kun aikataso vaihtuu. Lander on käyttänyt vaikka mitä Merilaista Merenkulun oppikirjaan, kauno- ja tietokirjojen kuvauksia merenkulkuelämästä ja laivoista... Jokainen sitaatti sopii täydellisesti juuri siihen kohtaan missä se on. 

Kuka vartijoita vartioi on luettu myös Kirjarepussa.   

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
Englanninkielinen alkuperäisteos Big Little Lies (2014)
Suomentanut Helene Bützow
WSOY 2015
447 s.

Jokin aika sitten kirjoitin Liane Moriartyn Hyvästä aviomiehestä, joka oli varsin viihdyttävä olematta kuitenkaan hömppä. Ilokseni huomasin että uutta Moriartya oli jo tulossa, ja sainkin Mustat valkeat valheet käsiini pian sen ilmestyttyä.

Kirjan alussa paljastetaan, että on sattunut kuolemantapaus jota poliisi tutkii murhana. Tapauksen olosuhteet ovat sikäli kummalliset, että aikuinen  uhri on menehtynyt alakoulun visailuillassa. Tapahtumia aletaan keriä auki ihan niiden alkupisteestä, viiden kuukauden takaa, hetkestä jolloin Pirriween esikoulu on saamassa joukon uusia oppilaita. 

Kylän marssijärjestys järkkyy, kun sinne muuttaa yksinhuoltajaäiti Jane poikansa Ziggyn kanssa. Isätön lapsi, hui kauhistus, siinäpä menee aamushampanja väärään kurkkuun yhdeltä jos toiselta rouvalta. Kaiken huipuksi Jane ystävystyy kylän vahvojen ja kauniiden naisten Madelinen ja Celesten kanssa. Se ei tietenkään sovi muille, sillä ulkopuolisen ei pitäisi tulla sotkemaan päiväjärjestystä.  Kynnet ja hampaat teroitetaan, puolet valitaan, ja valmistaudutaan taisteluun olemassaolosta. 

Osansa taistelusta saavat myös viisivuotiaat lapset. Kun wannabe-kyläntähden Renatan tytär Amabella osoittaa Ziggyn kiusaajakseen, roihahtaa kunnolla. Lapsiraukat eivät tiedä miten olisivat, kun naiset käyvät taistoon Janea ja Ziggyä vastaan. Heillä on omat puolustajansa, ja niin on keitos valmis. Tilanne kärjistyy koko ajan kuohuakseen pahasti yli visailuillassa.

SAMANTHA: Oletteko kuullut adressista? Se sai minut tajuamaan, että tilanne oli riistäytymässä hallinnasta.

HARPER: Minua ei hävetä sanoa, että juuri minä panin adressin alulle. Hyvänen aika, kouluhan ei tehnyt mitään! Renata parka oli kestokykynsä rajoilla. Kyllä ihmisen pitää voida lähettää lapsensa kouluun varmana siitä, että hän on siellä turvassa.

ROUVA LIPMANN: Olen jyrkästi eri mieltä. Ei pidä paikkansa, "ettei koulu tehnyt mitään". Meillä oli hyvin kattava toimintasuunnitelma. Tehdäänpä yksi asia heti selväksi. Meillä ei ollut vähäisintäkään näyttöä siitä, että Ziggy olisi ollut syypää kiusaamiseen. 

THEA: Minä allekirjoitin adressin. Pieni tyttöressukka.

JONATHAN: En tietenkään allekirjoittanut. Pieni poikaparka.

GABRIELLE: Älkää vain kertoko kenellekään, mutta luulen että allekirjoitin sen epähuomiossa. Luulin sitä adressiksi, jossa vaadittiin kaupunginvaltuustoa tekemään Park Streetille suojatie.

Moriarty onnistuu kuvaamaan ihmisluontoa aika lailla täydellisesti. Kuinka epäluuloisesti katsotaan yhteisön ulkopuolelta tulevaa, etenkin kun hän pukeutuu eri lailla eikä piittaa samoista asioista kuin muut. Kuinka ihmisiin suhtaudutaan sen mukaan, kenen kanssa jutellaan. Halutaan olla samaa mieltä voittajan kanssa, jolloin voittajan vaihtuessa mielipidekin muuttuu. 

Keskiössä olevat Jane, Madeline ja Celeste painivat kukin isojen perheongelmien kanssa. He eivät näytä mitään ulospäin mutta avautuvat toisilleen. Toisistaan he saavat voimaa, toisiaan he puolustavat. Kun Janea ja Ziggyä vastaan aloitetaan kampanja, naiset seisovat tiukasti rinnakkain ja pyrkivät osoittamaan muiden naurettavuuden. Kun kukaan ei ole nähnyt kiusaamista, kun Amabella ja Ziggy leikkivät sopuisasti yhdessä, mihin perustuu Renatan ja kumppaneiden reaktio?

Renatalla ehkä on elämässään ongelmia, mutta hän ei halua käsitellä niitä. On helpompi porskuttaa eteenpäin ja ylläpitää täydellisen vaimon ja äidin kulissia. Elämä ei ole hallinnassa, mutta sen on näytettävä siltä kuin olisi, kaikin keinoin. Renatalla on hovi, joka on valmis pitämään häntä kuningattarena ja seuraamaan häntä sokeasti, tekemään mitä vain jotta hän ei suutu, jotta hän ei valitse hoviin uusia jäseniä hyläten entiset. 

Mustat valkeat valheet on mielenkiintoinen sekä rakenteeltaan että sisällöltään. Tuntuu käsittämättömältä, millaisen härdellin yksi viaton viisivuotias tyttö voi saada aikaan. Samaan aikaan naurattaa ja itkettää, kun seuraa kylän naisten touhuja. Tekisi mieli huutaa että hei haloo, teidän pitäisi olla aikuisia, missä on teidän harkintakykynne ja suhteellisuudentajunne. Kun lopputulos eli kuolemantapaus paljastetaan heti alussa, tunnelma tihenee mitä lähemmäs kohtalokasta iltaa mennään. Sinänsä tapahtumakuvio ei ole mitenkään yllättävä eikä tarinan loppukaan yllätä, mutta kirja on silti viihdyttävä. 

Tämän ovat lukeneet myös Leena Lumi, Annika K, Salla sekä Jonna.

Günter Grass: Grimmin sanat

Günter Grass: Grimmin sanat
Saksankielinen alkuperäisteos Grimms Wörter. Eine Liebeserklärung (2010)
Tekijän luvalla lyhentäen suomentanut Oili Suominen
Teos 2015
347 s.

Olen lukenut muutaman Günter Grassin kirjan, ja tykännyt varsinkin omaelämäkerrallisista teoksista Sipulia kuoriessa ja Taikalaatikko: kertomuksia pimiöstä. Grassin tyyli miellyttää minua, pidän teksteissä tulvivista ironian ja huumorin pilkahduksista, jotka keventävät raskaitakin aiheita. 

Uutuuskirja Grimmin sanat mietitytti aiheeltaan, kiinnostaako minua lopultakaan Grimmin veljesten elämäntarina? Päätin antaa sille mahdollisuuden, etenkin kun kirjan luvataan olevan myös omaelämäkerrallinen ja jatkoa edellä mainituille.

Ja voi, mikä kirja onkaan kyseessä! Mieleni teki välillä kiljahdella riemusta, niin nautittavia sanaleikkejä tässä on. Iso kiitos tietysti suomentaja Oili Suomiselle. Joitakin lausahduksia on jätetty saksaksi, enkä niitä kaikkia ymmärtänyt koska saksan opiskelustani on aikaa reilut viisitoista vuotta. Jotakin on käännetty, lisäksi mukana on yksittäisiä sanoja saksaksi, jotka kyllä on helppo ymmärtää asiayhteydestä. Kirjan lopussa on mielenkiintoinen osio, jossa Suominen kertoo käännöstyöstä ja perustelee tekemiään ratkaisuja.

Grass kirjoittaa Grimmin veljeksistä, etenkin heidän suuresta ja vaivalloisesta urakastaan koota saksan kielen sanakirja. Veljesten päässä pyörii liki taukoamatta sanoja johdoksineen, ja Grass kommentoi sekä heidän pohdintojaan että omaa suhtautumistaan kieleen. Hän hämmästelee monia kielen piirteitä, miettien miksi artikkelit ynnä muut ovat niin kuin ovat, miten kieli on muokkautunut sellaiseksi kuin se nyt on. Samalla hän kertoilee sattumuksia elämästään, kutoen oman tarinansa kertojana yhteen Grimmin veljesten tarinan kanssa.

Oikeastaan Wilhelm aikoo jättää artikkelien omahyväisen itsepäisyyden ja niiden tolkuttoman, jotakuinkin perusteettoman käytön veljelleen, kieliopilliselle tuhattaiturille, sillä Jacob ei lainkaan hämmästele sitä, että jos kettu, der Fuchs, aikoo varastaa hanhen, die Gans, on tartuttava kivääriin, das Schiessgewehr. Mutta ennen kuin Wilhelm ehtii ajatella jättävänsä Jacobille monipalstaiset pohdiskelut maskuliinista, feminiinistä ja neutrista, hän tuumii hetken sitä satunnaisuutta, jonka mukaan oikea artikkeli pannaan oikeaan paikkaan, ja samaa alan pohtia minäkin:

Miten ihmeessä Mehmet

- joka käy Duisburgissa oppivelvollisuuskoulua

saksalaisten ja maahanmuuttajien joukossa

ja on joutunut oppimaan,

että kuu on saksaksi der Mond, aurinko die Sonne ja

taivasten valtakunta das Himmelreich -

mitenkään voisi käsittää,

että jogurtti voikin olla saksaksi der, die tai das Yoghurt,

etenkin kun tämä maitovalmiste

on alkujaan turkkilainen?

Hänen, niin kuin muidenkin lasten,

on vaikea ymmärtää, miksei voi vain sanoa Leib, Seele, Fleisch.

Miksi on käytettävä artikkeleita?

Mutta niin määrää valtakulttuuri.

Artikkelit ovat osa saksalaista kulttuuriperintöä.

Jos haluaa elää täällä, pitää osata artikkelit.

Perussaksalaisen kanssa ei ole leikkimistä.

Niinpä myös ne, jotka eivät ikinä itse tiedä,

milloin kuuluu sanoa den, milloin dem, 

edellyttävät turkkilaislapsen tietävän, että

makkara on die Wurst eikä suinkaan der,

olipa sitten kyse vaikka das makkaraleivästä,

jonka sieppasi joko die kissa tai der koira.

Olen ollut ennen, ja olen edelleen sitä mieltä että Günter Grass on - tai oli, hän menehtyi aiemmin tänä vuonna - yksi aikamme nerokkaimpia kirjailjoita. Hän havaitsee ja kommentoi sekä yhteiskunnan että ihmiskunnan käsittämättömiä piirteitä ja tekoja, mutta ei osoita sormella tai alleviivaa vaan kätkee kritiikin näennäisen kepeyden alle.

Tässä kirjassa se mitä on pinnan alla, sai minut riemastumaan monta kertaa lukemisen aikana. Ylempänä olevan sitaatin seitsemän viimeistä riviä ovat mielestäni loistava esimerkki Grassin kyvystä kritisoida yhteiskunnan nykyistä ilmapiiriä. Kirjailijakuvassa hän näyttää leppoisalta naapurinsedältä, mutta sävyisän ulkokuoren alla piilee viiltävän terävä sanataituri, joka nappaa lukijan mukaan välillä aika pyörryttäviinkin sanaleikkeihin. 

Niin, Grimmin sanat, alaotsikoltaan Rakkaudentunnustus, laajenee kauas Grimmin veljeksistä, palatakseen bumerangina aika takaisin heihin. Se kertoo paitsi yksittäisistä ihmisistä myös perheestä, aikakausista, ahkerasta työnteosta, periksiantamattomuudesta, vaikeista olosuhteista, ammattiylpeydestä... Ainakin minut se lumosi täysin.    

Imre Kertész: Kohtalottomuus

Imre Kertész: Kohtalottomuus
Unkarinkielinen alkuperäisteos Sorstalanság (1975)
Suomentanut Outi Hassi
Otava 2003
240 s.

Sheferijm haastoi vuoden alussa bloggaajat Idän pikajunaan, itse aloitin haasteen vähän sattumalta keskellä vuotta ja tietenkin kuljen "väärään" suuntaan eli Istanbulista Pariisiin. Kiire tulee jos aion ehtiä perille, Kohtalottomuuden myötä olen vasta puolimatkassa eli Budapestissä.

Ei ollut turhan helppoa löytää Budapestiin sijoittuvaa kirjaa. Niitä on, mutta halusin ottaa kirjan jota en ole ennen lukenut. Moni kirja on vanha, eikä kirjastoissa ole montaa kappaletta. En halunnut tehdä sattumanvaraisia varauksia vaan valitsin pari kiinnostavan oloista joista lainasin sen kumpi ensinnä tuli vastaan.

Olen lukenut paljon kirjoja, sekä kaunoa että tietoa, jotka sijoittuvat toiseen maailmansotaan. Sitä aikaa kuvaa myös Kohtalottomuus. Monista muista se eroaa siinä, että näkökulma on teini-ikäisen pojan. 14-vuotiaan Györgyn isä komennetaan työleirille, ja pian sen jälkeen poikakin saa komennuksen töihin, ei leirille vaan öljynjalostamoon. Työpaikka tuntuu lottovoitolta: työ on kevyttä ja ennen kaikkea sieltä saa virallisen henkilöllisyystodistuksen jonka ansiosta liikkuminen Budapestissa on helpompaa. 

Onnea ei kestä kauaa. Eräänä aamuna György pysäytetään työmatkalla ja viedään niin sanotulle tullikamarille. Sieltä matka jatkuu pian keskitysleirille. Pitkään György uskoo, että edessä on valoisampi tulevaisuus. Vaikka sota on jo loppupuolella, eivät nuoret pojat tiedä sen raakuudesta juuri mitään eivätkä osaa pelätä. 

Seuraavana päivänä minulle sattui hieman outo tapaus. Aamulla nousin varhain ja lähdin töihin niin kuin tavallisesti. Oli luvassa kuuma päivä ja bussi oli täynnä matkustajia. Olimme jo ohittaneet laitakaupungin talot ja ylittäneet myös Csepelin saarelle vievän lyhyen, yksinkertaisen sillan, jonka jälkeen tie kulkee jonkin aikaa avoimen peltomaiseman halki, vasemmalle jää matala, lentohallia muistuttava rakennus, oikealle kasvihuoneita, ja siinä kohden kävi niin, että bussi jarrutti äkisti, minkä jälkeen kuulin ulkoa pätkiä komentavan sävyisestä puheesta, jota lipunmyyjä ja muut matkustajat toistivat minun suuntaani: jos autossa on juutalaisia, heidän on poistuttava. No niin, ajattelin, he haluavat varmaan tutkia paperini, tarkistaa rajanylitysluvan.

(...)

Tosiaan, sen olisin itsekin tahtonut tietää, tiilitehtaallahan meille ei ollut sitä kerrottu. Oli ainoastaan sanottu, että se joka haluaa voi ilmoittautua töihin, vieläpä Saksaan. Minusta, samoin kuin toisista pojista ja monista muistakin tehtaalla olleista, ajatus tuntui heti houkuttelevalta. "Juutalaisneuvostoksi" kutsutun toimikunnan käsivarsinauhoistaan helposti tunnistettavat jäsenet sanoivat, että niin tai näin, ennemmin tai myöhemmin kaikki joutuisivat kuitenkin siirretyksi tiilitehtaalta Saksaan, halusivatpa sitä tai eivät, ja ensimmäiset vapaaehtoiset saisivat parhaat paikat sekä tilaisuuden matkustaa kuudenkymmenen ryhmissä junanvaunua kohti, kun myöhemmin täytyisi yhteen vaunuun kaluston riittämättömyydestä johtuen mahduttaa ainakin kahdeksankymmentä, niin kuin he selittivät kaikille; silloin ymmärsin itsekin, että ajatteluun ei tarjoutunut turhan paljon aikaa. 

Keskitysleirielämä on Györgyn tarinassa erilaista. Hän ehtii olla Auschwitzissa vain kolme päivää ennen kuin hänet siirretään Buchenwaldiin. Siellä hän joutuu tulehtuneiden haavojen takia sairaalaan, ja viettääkin oikeastaan koko leiriaikansa sairaalavuoteessa. Mutta sielläkään ei ole helppoa. Nälkä vaivaa, vaikka ruokaa saa enemmän kuin jos on työssä. Jos ystävystyy jonkun sairaalatyöntekijän kanssa, saattaa saada toisinaan enemmän leipää tai muuta ekstraa. Mutta pääosin sairaalaväki on töykeää, samoin kuin muut potilaat. Kielivaikeudet haittaavat tutustumista, ja kuolema katkaisee orastavat ystävyyssuhteet.

Kirjan asiasanat ja sittemmin takakansiteksti vaikuttivat kiinnostavilta. Olin kuitenkin lukemisen jälkeen pettynyt; mielestäni kirja on varsin tylsä. György toteaa itsekin jossain kohtaa, että hämmästyttävää kyllä keskitysleirissä voi olla tylsää. 

En osaa sanoa mitään erityistä vikaa, jotain mistä en olisi pitänyt ollenkaan. Alku oli kiinnostava, mutta jotenkin tarina lopahti. Teinipojan naiivius hämmästytti, ja jossain vaiheessa alkoi tuntua epäuskottavalta. György on keskitysleirissä vajaan vuoden, ja vapautuu kun sotilaat pakenevat liittoutuneiden saapuessa leiriin. Silti, ihan kuin hän ei olisi tiennyt vainoista juuri mitään etukäteen, vaikka ne olivat jatkuneet vuosikymmenen ennen kuin hänet otettiin kiinni.

Ehkä petyin siihen, että Györgyn leirikokemukset sijoittuvat niin paljon sairaaloihin. Siellä ei tapahdu paljoa, joten tarina tuntuu vähän jaarittelulta. Muita unkarilaisia ei juuri ole, joten Györgylla ei ole puhekumppaneita vaan hän havainnoi ja ajattelee asioita. Mutta liika on liikaa: en jaksa lukea kerta toisensa jälkeen taas uudesta likaisesta sängystä, ötököistä, leipäpalan koosta, haavojen sitomisesta, kaiuttimien kuulutuksista. 

Pahoin pelkään, että olisin jättänyt kirjan kesken ellei se olisi ollut osa lukuhaastetta. Tästä matka jatkuu kohti Wieniä, heti huomenna alkaa sinne sijoittuvan kirjan etsintä. 

Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Christian Rönnbacka: Kylmä syli
Bazar 2015
317 s.

Olen aiemmin kirjoittanut Cristian Rönnbackan kirjoista Rakennus 31 ja Julma. Tykkäsin molemmista, etenkin siitä että toisin kuin monet muut sarjat nämä eivät ole keskenään identtisiä. Juonikuviot ovat joka kerta hyvinkin erilaiset, eikä lukija osaa aavistaa etukäteen mitä tuleman pitää.

Antti Hautalehto - sarja on kotimaisen rikoskirjallisuuden taidonnäyte. Sen neljäs osa Kylmä syli on tasaisen vahva alusta loppuun. 

Talvisessa Porvoossa katoaa mies, joka löytyy myöhemmin hukkuneena. Pian hyisestä joesta löytyy toinen mies, nippa nappa elossa. Miksi miehet ovat pudonneet tai hypänneet jokeen, miehet joilla on takana hauska ilta ja edessä iloinen tulevaisuus? Antti Hautalehto haluaa tutkia tapaukset tarkasti ja alkaa pian epäillä niiden liittyvän toisiinsa. Rikos vahvistuu, kun jälkimmäiselle jokeen joutumiselle löytyy silminnäkijä. Pian tapaus muuttuu yhä laajemmaksi ja hankalammaksi. Jälkiä ei ole, silminnäkijä katoaa, valvontakameroista ei ole apua... Millaista aavetta poliisit jahtaavat?

Antti avasi vainajan päällä olevan talvitakin ja koetti povitaskua. Sieltä löytyi lompakko. Ensimmäisessä muovitaskussa oli hymyilevä kuva naisesta, jonka Antti tunnisti. Lesken kuva, hän ajatteli ja kaivoi esiin ajokortin. Onneksi ne nykyään olivat muovia. Vanhan ajan punainen pahviajokortti ei ollut oikein pitänyt nesteistä eikä eritteistä, vaan oli mennyt usein muusiksi vaikka olisi ollut haperossa muovitaskussa. Kortista Antti luki nimen joka arvatenkin täsmäsi. No niin. Sitten oli edessä se kaikkein vittumaisin rasti. Suruviesti ja tunnistaminen. Vai oliko nyt kyseessä ehdollinen suruviesti: näyttää siltä että ukkosi on kuollut, mutta tietenkin on vielä olemassa pieni virhemarginaali, tosin en hirveästi uskoisi sen varaan... Nyt vaan tarttis käydä kurkkaamassa onko se tuolla oikeuslääketieteellisen jääkaapissa. Voi paska... Tietenkin piti olla tyytyväinen siitä että kadonnut oli löytynyt ja omaiset saisivat asian päätökseen. 

Antti ei nähnyt, kuinka muiden ohi ajavien autojen seassa hiljalleen etenevän valkoisen pakettiauton kuljettaja katsoi heidän suuntaansa.

Mies oli lähtenyt ajelemaan joenrantaa nähtyään pelastuslaitoksen auton perässä trailerilla veneen. Hän oli jättänyt auton kauemmaksi ja kävellyt metsän kautta katsomaan jokeen laskettua venettä. Hän huomasi epäilleensä oikein. Paikalla oli selvästi poliisin ruumiskoira ja sen ohjaajan seurassa kiharapäinen noin nelikymppinen mies, joka varmasti oli poliisi. Mies katsoi kun sukeltajat nostivat mytyn pintaan. Mytyllä oli samanlainen sininen takki yllään kuin nuorella pikkujouluista palanneella sällillä, sillä jonka hän oli vienyt uimaan. Mies palasi autolleen mutta ei voinut malttaa kiusausta ajaa paloautojen ohi ja katsoa tilannetta lähempää.

Kirjan huumori upposi minuun täysillä. Onhan se välillä aika rankkaa ja raadollista, mutta niin se tapaa olla raskaissa ammateissa. Omalta lähihoitajan uraltani muistan ruokatuntijutut, olivat ne aika hirveitä (ja toisinaan hyvin eritepitoisia) mutta auttoivat jaksamaan. 

Tässä postausta kirjoittaessani aloin miettiä, että minulla ei ole mitään mielikuvaa Antti Hautalehdon ulkonäöstä. Sitaattia kirjoittaessani mietin, että jaa, onkohan se Antti kenet rannalla nähdään, onko hänellä kiharat hiukset? En tiedä eikö häntä ole kuvailtu kovin tarkkaan vai olenko vaan aina kiirehtinyt lukemaan eteenpäin. Sinänsä sillä ei ole mitään väliä, olipahan hassua havaita että näin on.

Kylmä syli alkaa hyvin pahaenteiseen sävyyn, mikä pakottaa lukemaan eteenpäin ja sitten sitä ollaankin jo koukussa. Rikokset näyttävät yksinkertaisilta mutta taustalta paljastuu yllätyksiä. Tapahtumien tempo on melko verkkainen mutta jännite säilyy eikä tarinassa ole tylsiä kohtia. Kyseessä on siis oivallinen jännäri.

Kirja on luettu myös blogeissa Luin viimeksi, Kirjan vuoksi ja Lukeva tutkija. 

Liza Marklund: Rautaveri

Liza Marklund: Rautaveri
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Järnblod (2015)
Käsikirjoituksesta suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava 2015
333 s.

Tunnustan suhtautuvani ristiriitaisin tuntein Liza Marklundin dekkareihin, tunnustan samalla että en ole lukenut häneltä muuta kuin dekkareita. Uutispommi oli ensimmäinen kosketus Annika Bengtzoniin, tykkäsin kirjasta aivan älyttömän paljon. Sen jälkeen olen lukenut kaikki sarjan osat, mutta etenkin viimeisimmissä olen jopa miettinyt jättäväni lukemisen kesken. On tuntunut siltä, että rikostarina on jäänyt taustalle kun on vatvottu Annikan yksityiselämää monelta kantilta. 

Nyt on sitten ilmestynyt sarjan viimeinen osa, Rautaveri, joka tietenkin piti lukea. En odottanut kirjalta suuria, joten yllätyin iloisesti. Mielestäni se on yksi koko sarjan parhaista. 

Annikan elämä on aivan yhtä stressaavaa kuin ennenkin. Toimittajan työ, uusioperhe lapsineen, huono suhde äitiin, kadonnut sisar, Kvällspressenin paperiversion lopettaminen... Huh! Kaiken härdellin keskellä Annika keskittyy murhaoikeudenkäyntiin. Syyttäjä ja poliisi ovat varmoja siitä, että syytetty on syyllinen. Todisteketju on kuitenkin hivenen epävarma, mikä riittää puolustusasianajajalle. Yhdessä poliisi Nina Hoffmanin kanssa Annika paneutuu tapauksen taustoihin ja samalla yrittää etsiä siskoaan. Tietenkin hän joutuu jälleen kerran hengenvaaraan jahdatessaan totuutta.

Annika sipaisi tukan pois otsaltaan, elämä oli joskus niin absurdia. Se, että hän oli juuri tässä juuri nyt, oli osaksi hänen omaa syytään tai ansiotaan, riippui siitä miten asiaa katsoi. Hän oli työskennellyt kolme vuotta Kvällspressenin Washingtonin-kirjeenvaihtajana, ja edellissyksynä, heti pääkallonpaikalle palattuaan, hän oli koonnut listan naisista, jotka oli edellisen puolen vuoden aikana murhattu Tukholmassa tai sen lähiöissä. Naisia oli viisi, kaikki murhat olivat tapahtuneet uhrin kodin tai työpaikan välittömässä läheisyydessä, ja kaikissa oli käytetty aseena jonkinlaista veistä. Kaikissa tapauksissa tekijäksi oli epäilty naisen silloista tai entistä kumppania, minkä seurauksena surmia oli ympäröinyt lähestulkoon hiiskumaton mediahiljaisuus (tiedotusvälineissä vaimojen murhia ei laskettu kunnollisiksi murhiksi vaan vain likaisiksi perhetragedioiksi ja siksi ne päätyivät samaan uutispimentoon kuin huumesurmat tai Afrikan kansanmurhat). Patrik oli tietenkin väittänyt, ettei listalla ollut mitään uutisarvoa, kunnes Annika oli höläyttänyt sanat, joita oli katunut monta kertaa jälkeenpäin: "Mutta ajattele, jos täällä riehuu sarjamurhaaja eikä kukaan ole älynnyt epäillä sitä."

Ja nyt, viisi murhatuomiota myöhemmin, hän seisoi tässä ja mietti, kenet oikeastaan tapaisi: säälittävän vaimonhakkaajan, häikäilemättömän sarjamurhaajan vai oikeusmurhan uhrin?

Vaikka lukiessa tiesi sarjan päättyvän tähän, ei silti tuntunut siltä että olisi jätetty jäähyväisiä. Hyvä niin. Asioita jää auki ja toisia solmitaan yhteen, ihan kuin missä tahansa yksittäisessä kirjassa tai minkä tahansa sarjan osassa. 

Tykkäsin tarinasta, mielestäni juoni on vetävämpi kuin muutamassa edellisessä osassa. Vaikka lukija saa tietää asioita ennen Annikaa, jännite ja jännitys säilyvät loppuun asti. Pidin Ninan hahmosta, mutta olisin halunnut Annikan toimittajakollegoita enemmän mukaan, etenkin Beritiä kenen kanssa hän on viettänyt aikaa pitkin sarjaa. Nyt jäi olo, että toimituksesta mukana ovat vain Annika ja Anders. Sen sijaan Thomas alkaa olla liiankin kamala. En käsitä ollenkaan, miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Harmillista, koska sarjan alussa pidin hänestä ja olisin kovasti toivonut hänen ja Annikan avioliiton olevan onnellinen. 

Mielestäni Marklund on tehnyt oikean ratkaisun laittaessaan Annikan tarinalle pisteen. On hyvä lopettaa tyylikkäästi, siinä vaiheessa kun viimeisimmässä kirjassa on vielä uutta annettavaa eivätkä kirjat ole vanhan toistoa tai aina saman kaavan uudelleen pyörittämistä.