Matti Rämö: Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin
Piirrokset Cira Almenti
Minerva 2015
370 s.
Voi sentään. Nyt olen lukenut kaikki tähän mennessä ilmestyneet Matti Rämön pyörävaelluskirjat. Mitä tämän jälkeen? Vai aloittaisiko sarjan alusta?
Kesällä 2013 Rämö vietti puolitoista kuukautta tien päällä polkien Helsingistä Istanbuliin. Kuten aiemmista kirjoista tuttua on, hän ei suinkaan valinnut nopeinta tai yksinkertaisinta reittiä. Suorin tie olisi ollut likimain viivasuora, mutta eihän maantieteilijä sellaiseen tyydy :) Ei, hän päättää matkata Ukrainaan ja sieltä laivalla Mustanmeren yli Georgiaan. Istanbuliin päästäkseen hänen on vielä poljettava koko Turkin läpi. Sillä ei ole väliä, että valittu reitti edellyttää yhteydenottoa matkatoimistoon, viisumirumbaa, jännitystä monen maan tullissa, aikatauluyllätyksiä ja niin edelleen. Rämö tuntuu olevan luonteeltaan seikkailija, joka ei tyydy helppoihin ratkaisuihin. Matkanteko on tärkeämpää kuin perillepääsy, ja retki on onnistunut vain jos siinä on yllätyksiä, aikataulumuutoksia ja pienoisia vaikeuksia. Kun on koettelemuksia, ovat onnen hetket sitä voimallisempia.
Pidän Rämön kaikissa kirjoissa siitä, miten niissä yhdistyy yksittäisen ihmisen matkailu ja yhteiskunnalliset aiheet. Rämö on matkustanut paljon ja tuntee eri kulttuureja, mikä välittyy kirjoista. Hän kertoo eri maiden historiasta samalla kun kuvailee miltä missäkin näyttää nyt ja millaista on tavallisen asukkaan arki. Hän ihmettelee ja kummastelee mutta ei arvostele.
Heti patovallin jälkeen on muutaman korttelin pientaloalue, jonka sijainti yllättää, sillä se on aivan Latvian suurimman voimalaitoksen kupeessa. Polkaisen maantielle, jonka risteyksessä on huoltoasema. Ehdin häivähdyksen ajan miettiä juomahankintoja, mutta samassa jyrkkä alamäki imaisee karavaanin hurjaan laskuun, jota en malta pysäyttää. Alhaalla mäen juurella on risteys, ja käännyn etelään. Kitkuttelen itkän mäen ylös Väinäjoen jokilaaksosta, ennen kuin tie tulee tasangolle. Asfaltti on hyvää, ja jaksan rehkiä eteenpäin.
Päivän viimeisen etapin keskeyttää kuitenkin pieni heinittynyt hautausmaa, jota seisahdun tutkimaan. Muutaman aarin karu hautausmaa on aivan linja-autopysäkin vieressä, ja sitä rajaa yksenkertainen metalliputkiaitaus. Parisataa matalaa kiviristiä nousee hädin tuskin esiin korkeiden voikukanvarsien seasta. Isommassa muistokivessä kerrotaan saksaksi, että paikalla on 142 saksalaisen ja 130 venäläisen sotilaan maalliset jäännökset ensimmäinen maailmansodan vuosilta 1914-1918. Monessa ristissä on vuosi 1915, jolloin suuren sodan itärintamalla saksalaisjoukot hyökkäsivät tsaarin Venäjälle. Muistokiveenmon vuonna 1940 kaiverrettu lisäkommentti, jossa todetaan sotilaiden kuolleen, koska he uskollisesti täyttivät velvollisuuttaan isänmaalle. Vaikka he kaikki kuolivat vieraalla maalla kaukana kotoa.
Tässä kirjassa matkareitti on aika yllättävä. Valko-Venäjän diktatuuri ja sodassa oleva Ukraina eivät todellakaan ole tavanomaisia kohteita. Ennen matkaa Rämö toki miettii, missä on turvallista liikkua ja missä ei. Hän pyöräilee lisäksi Transnistriassa, josta ainakaan minä en ole aiemmin kuullutkaan.
Transnistria on Neuvostoliiton hajoamisen jakojäännös, yksi niistä. Puolen miljoonan asukkaan Transnistria on 200 kilometriä pitkä ja 20 kilometriä leveä kaistale Dnestrjoen laaksossa joen itärannalla. Maalla on oma parlamentti, residentti, valuutta ja puolustusvoimat. Se on kuin itsenäinen valtio, mutta sen itsenäisyyden ovat tunnustaneet vain kolme muuta Neuvostoliiton jakojäännöstä, nimittäin Abhasia, Vuoristo-Karabah ja Etelä-Ossetia.
Pidän Rämön kirjoista erittäin paljon. Niissä on jotain rauhoittavaa, suorastaan meditatiivista. Lukemisen haluaa aloittaa kiireettömänä hetkenä ja sitä haluaa pitkittää. Kirjojen ei halua loppuvan. Vaikka matkoilla tapahtuu paljon kaikenlaista, on päällimmäinen tunne kuitenkin rauha. Rauha itsen ja maailman välillä, mutta myös oma sisäinen rauha. Matkalla ollessa keskittyy siihen hetkeen, jolloin arjen huolet jäävät taka-alalle. Vaikka Rämö kohtaa joka matkalla jotain hankaluuksia, ärtymys on vallalla vain hetken. Sen jälkeen tulee seesteinen olo; tälle ja tuolle asialle ei voi enää mitään joten jätetään ne taakse ja suunnataan odottavaisena eteenpäin.
Kiehtovaa kirjoissa on se, että Rämö valitsee tietoisesti pieniä kyliä ja teitä vältellen turistikohteita ja valtateitä. Mukana olevat kartat ovat välillä vähän epätarkkoja ja paikalliset opasteet mitä sattuu - jos niitä on ollenkaan - mutta se ei haittaa. Hän kysyy neuvoa ja useimmiten saa ohjeita, vaikka elekieli olisi ainoa yhteinen kieli. Tähän on pakko sanoa, että hiukan kateellisena luen matkoista. Olisi huikeaa tehdä edes yksi pitkä pyöräretki, vaikka viikonkin mittainen. Tarvisin kuitenkin mukaan seuraa, kentien isommankin porukan. Olen ollut piilossa silloin kun teltanpystytys- ja muita erätaitoja on jaettu... Lisäksi asia nyt vaan on niin, että maailmassa on ihan liian paljon paikkoja, missä nais(t)en ei ole turvallista liikkua millään kulkuvälineellä, ei yksin eikä joukolla.
Matkoillaan Rämö näkee ja kokee asiat eri lailla kuin "tavallinen" suurkaupunkiin matkaava turisti. Itse asiassa hän ei missään vaiheessa tunnu olevan turisti taas yhdellä kesälomareissulla, ei. Matti Rämö on kotonaan tien päällä, polkupyörän satulassa, matkalla kohti henkistä hyvää oloa.
Tällä kirjalla osallistun Ainon ideoimaan
Idän pikajuna - haasteeseen, kiitos Aino kun muistutit haasteesta! Tarkoitus on kuluvan vuoden aikana lukea kirjoja, jotka sijoittuvat alkuperäisen Orient Express - junan asemien mukaisesti. Koska lähdin haasteeseen yllättäen niin etenen "väärässä" järjestyksessä: aloitin päätepysäkiltä niin yritän edetä pysäkkijärjestyksessä lähtöasemalle Pariisiin :)