Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka
Otava 2025
416 s.
On vaikea purkaa sanoiksi se, mitä ajatuksia kirjan lukeminen herätti. Olin alkuun innostunut, välillä ärsyyntynyt, puolivälissä hilkulla jättää kesken, uudelleen innostunut, liikuttunut.
Hitler on kutsunut suomalaisten SS-miesten omaisia Ruhpoldingiin, ja sinne suurperheen äiti Alma matkustaa pariksi viikoksi elokuussa 1943. Kaikki on alussa outoa ja ihmeellistä: hotellihuoneet, lentokone, vuoret, hienot ateriat, kylpylähoidot, tyylikkäät ihmiset... Mutta nopeasti kaikesta tulee tuttua. Hämmennystä aiheutuu paluumatkasta, jossa riittää ongelmia eikä kaikki enää olekaan viimeisen päälle järjestettyä.
Elokuussa 2023 Alman lapsenlapsenlapsi Ilona työskentelee lentoemäntänä ja kiertää maailmalla. Välit isään ovat olemattomat, huoli muistisairaasta äidistä suuri eikä aikuisen pojankaan kanssa ole helppoa. Ja kun Ilona saa käsiinsä Alman kirjoittaman matkakirjeen, hän kokee järkytyksen. Kuinka kummassa isoisoäiti saattoi tuosta noin vaan langeta ihailemaan Saksaa ja Hitleriä.
Tehoa tarinaan tuovat lyhyet kohtaukset, joissa nähdään Alman ihailemien asioiden toinen puoli. Se, että kuorma-autollinen ihmisiä ei ole menossa töihin, että kaikki ihmiset eivät saa lämpimiä kylpyjä, että junat menevät eri suuntiin.
Kantaja nostaa Alman laukun tavaratelineelle ja kumartaa pienesti. Alma miettii pitäisikö sille nyt antaa jotain rahaa, mutta kun mies poistuu kättään ojentamatta, Alma ajattelee, että kyllä saksalaiset nämäkin asiat ovat varmasti ajatelleet ja maksaneet. Kaikki on ollut niin ihmeellisen hyvin järjestettyä.
Hän asettuu ikkunapaikalle.
Viereisellä raiteella seisoo tavarajuna, ja Alman ikkuna on vaunujen välisessä aukkokohdassa. Aukossa näkyy liikettä. Tavarajunan toisella puolella kulkee väkeä, ensin joku saksalaiseen univormuun pukeutunut sotilas, ja hänen perässään kauhean laihoja ja huonoihin vaatteisiin puettuja ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, mistä lie pelastettuja.
Alma katsoo kiitollisena sylissään lepäävää Riian hotellista mukaan saatua eväspakettia. Hän ei muista milloin olisi viimeksi syönyt näin paljon herkullista ruokaa yhden vuorokauden aikana. Toivottavasti nuo tuntemattomat ratapihalla kulkijatkin saavat pian vatsansa täyteen ja puhdasta ylle, pääsevät nauttimaan saksalaisesta vieraanvaraisuudesta.
Tykkäsin kovasti vuoden 1943 aikatasosta. Alma on menettänyt miehensä ja puolet lapsistaan mutta on selvinnyt. Hän luottaa siihen, että Jumala ei anna kenellekään enempää kuin mitä tämä jaksaa kantaa. Siispä hän jaksaa. Matkan alussa hän on kovin arka, mutta rohkaistuu loppua kohti. Suoranainen voitto on, kun hän kielitaidottomana onnistuu tilaamaan itselleen kahvia ja jäätelöä. Saksa tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, mutta Alma ei unohda kotia ja arvostaa sitä koko ajan.
Nykyhetken tasossa en meinannut millään saada otetta Ilonasta. Jotenkin hän tuntui etäiseltä. Hänen poikansa Aku oli suorastaan ärsyttävä, ja kun Akun tyttöystävä Amanda paljastui koronarokotekriittiseksi ja alkoi epäillä Ilonan äidin muistisairauden johtuvan rokotteesta, olin lopettaa lukemisen siihen paikkaan. Näin yhden tuttavani luisuvan korona-ajan kaninkoloon ja näin mitä se teki hänen ihmissuhteilleen ja mielenterveydelleen. Näin onneksi hänen kipuavan sieltä lopulta pois.
Puolenvälin paikkeilla tapahtui kuitenkin jotain, ja luin kirjan loppuun lähes yhtä soittoa. Sain otteen Ilonasta ja aloin pitää hänestä. Ehkä siihen asti ihmiset ovat jotenkin irrallisia toisistaan, sukulaisuussuhteista huolimatta. Sitten kun Ilona joutuu pysähtymään niin sekä hän että perheenjäsenet tulevat tiiviimmäksi paketiksi ja lähemmäs lukijaa. Ilonan matka Akun luo on jo yhtä juurevaa ja voimakasta kuin Alman osuudet.
Tykkäsin siitä, että aikatasot vaihtelevat tiheään. Tarina alkaa vuodesta 1943 ja vie heti mukanaan. Ehkä Alman kokemukset ovat niin paljon intensiivisempiä kuin Ilonan, että siksi minulla kesti niin kauan päästä nykyhetken imuun. Ilona hahmona on etenkin alkupuolella varsin hailakka Almaan verrattuna. Jos Ilonan osuudet olisivat olleet pidempiä, olisin kenties jättänyt kirjan kesken. Nyt tiesin koko ajan, että pian päästään taas Alman matkaan.
