Åsne Seierstad: Afgaanit

 

Åsne Seierstad: Afgaanit

Norjankielinen alkuteos Afghanerne

Suomentanut Onerva Kuusi

Gummerus 2023

496 s.

Naistenviikkohaasteen toinen kirjani ei sekään ole helppoa ja kaunista luettavaa, päinvastoin. Luin Afgaaneja kauan, oli pakko pitää taukoja välissä. Kolmen päähenkilön tarinat ovat erittäin kiinnostavia ja eläväisesti kuvattuja, mutta koska elämä Afganistanissa on niin rajoitettua ja väkivalta on niin arkista, lukeminen oli raskasta. 

Jamila on syntynyt 1970-luvun puolivälissä, Bashir 1980-luvun lopussa ja Ariana vuosituhannen vaihteessa. Seierstad kertoo heidän kaikkien tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Hän on tavannut heidät sekä heidän perheenjäseniään, ja haastattelujen kautta hän pystyy rakentamaan tarkan kuvan kunkin elämänpolusta. Mielestäni kolmeen henkilöön keskittyminen tuo asiat paljon lähemmäs lukijaa kuin jos asioista kerrottaisiin yleisellä tasolla. 

Jamila on sairastanut polion, minkä vuoksi hänen toinen jalkansa ei toimi. Viisivuotiaana hän näki veljentyttärensä yritykset nousta ensin seisomaan ja sitten kävellä, ja päätti kokeilla samaa. Se avasi hänelle maailman ihan eri tavalla. Menestyvä liikemiesisä ei olisi halunnut päästää Jamilaa kouluun, mutta suostui kun ymmärsi että tyttären avioliitto ei välttämättä toteudu ollenkaan. Koulutuksen myötä Jamilasta tuli naisten oikeuksien puolesta taistelija ja järjestötyöntekijä. Mutta kuten niin moni muu, myös hän joutui lähtemään maanpakoon päätyen Norjan kautta Kanadaan. 

Bashir on halunnut pienestä asti Taliban-taistelijaksi. 12-vuotiaana hän karkaa koulutusleirille, ja sieltä alkaa hänen nousunsa kohti komentajan uraa. Vaimot rakentavat tienvarsipommeja yhtä luontevasti kuin laittavat ruokaa. Nuoret miehet ovat joko taistelijoita tai itsemurhapommittajia. Sittenkin kun Nato-joukot ovat poistuneet maasta, Bashir haluaa lisää sotaa. Olisiko Pakistanin aika kukistua?

Ariana on syntynyt länsimielisen hallinnon aikana, ja hänen nuoruuteensa kuuluvat Netflix ja Justin Bieber. Luokkansa parhaana oppilaana hänelle on tie auki oikeustieteen opintoihin. Kun opinnot ovat loppusuoralla, Taliban palaa valtaan. Ensin on epävarmaa, avataanko yliopistoja naisopiskelijoille ollenkaan, ja kun ne lopulta avataan ovat säännöt hirvittävän tiukat. Arianan elämä muuttuu täysin, kun työskentelymahdollisuudet katoavat eikä jäljelle jää mitään muuta kuin järjestetty avioliitto.

Naisten arkipäivä kului korkeiden savimuurien sisäpuolella. Sisällä he syntyivät ja sisällä he myös kuolisivat. Nainen poistuisi kodistaan ainoastaan kaksi kertaa elämässään, ja kummallakin kerralla valkoisiin puettuna: Kun hänet vastanaineena kannettiin aviomiehensä kotiin. Ja kun hänet kannettiin ulos arkussa, kuolinvaatteeseen puettuna. 

(...)

Nuo viisi tyttöä olivat hädin tuskin täyttäneet kahtakymmentä. He kuuluivat oikeustieteen opiskelijoiden parhaimmistoon. Vaikka koejakso oli vasta puolivälissä, se oli jo ohi. He tiesivät, ettei kukaan, yksikään heistä, pääsisi koskaan tekemään unelmatyötään tuomarina, syyttäjänä, puolustusasianajajana, liikejuristina. 

Myöhemmin Ariana kirjoitti päiväkirjaansa:

"Me olemme arvottomia. Kukaan ei arvosta ponnistelujamme. Me emme ole mitään."

(...)

Vietettyäni talossa jonkin aikaa vaikutelmani oli, että tyttöjen tahtoa taivutetaan sen verran hitaasti, että myös vastustus vähenee asteittain. Nelivuotias Hoda oli esimerkiksi verrattain samanlainen kuin muut tapaamani neljävuotiaat. Riehakas, peloton, leikkisä, kekseliäs. Talon kahdeksanvuotiaat olivat jo peittäneet itsensä, he istuivat päät painettuina, pelkäsivät sanovansa jotain väärin. Ainoa asia, mitä he kertoivat toivovansa, oli oppia Koraani ulkoa. Kun kysyin, oliko heillä muita toiveita, mitä tahansa, he pudistivat vain päätään. 

Kammottava kirja, joka on kuitenkin ehdottoman tärkeä ja lukemisen arvoinen. Suren etenkin Arianan puolesta, olisin toivonut että hän olisi paennut maasta ennen häitään, ettei hän olisi joutunut hautaamaan haaveitaan ja alistumaan. Valtaisa kontrasti on myös maahan jääneiden ja Jamilan mukana Norjaan muuttaneiden lasten elämässä. On hirvittävää ajatella, millaista elämä on naisilla ja lapsilla Afganistanissa. Toivoisin että he kaikki pääsisivät pois. Nyt kun Taliban on kieltänyt koulunkäynnin muilta kuin alakouluikäisiltä tytöiltä, ei pian ole esimerkiksi naislääkäreitä. Saavatko naiset hoitoa pian ollenkaan vai ovatko samaanien varassa? Yksi surullisimmista tapauksista on 14-vuotias leski, joka naitetaan anopin poikapuolelle jotta hän jää taloon. Tytöt saatetaan kihlata jo nelivuotiaina, ja teiniäitiys on tavallista. Jotkut saavat tavata tulevan aviomiehen ennen häitä, mutta harvalta kysytään haluaako hän tämän kanssa naimisiin vai ei. Koulutusta pidetään turhana, tyttö on ennen muuta tuleva vaimo ja kaikki muu on haihattelua. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen". Kirja joka maasta -haasteeseeni saan Afganistanin. 

Millariikka Rytkönen: Täysin auki

 

Millariikka Rytkönen: Täysin auki

Johnny Kniga 2024

350 s. 

Osallistun ensimmäistä kertaa Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin järjestämään Naistenviikon lukuhaasteeseen. Viikko alkaa Riikan nimipäivällä, ja mikäpä siihen sopisi paremmin kuin Millariikka Rytkösen elämäkerta. 

Kirjan rakenne on elämäkerraksi hyvin poikkeuksellinen; Rytkönen kirjoittaa kirjeitä eri kohteille. Mukana on odotettuja vastaanottajia kuten lapsuuden kotikaupunki ja omat lapset, ei-niin odottamattomat naisviha ja julkisuus sekä hyvinkin yllättävät turkoosit pyjamahousut, vihreä vessa ja kaksoisleuka. Tykkään kovasti tästä ratkaisusta. Jako lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja työhön on perinteisempi.

Rytkönen kirjoittaa räväkästi mutta samalla avoimesti, kipupisteitä pelkäämättä. Jotkut kirjeistä ovat olleet todella vaikeita kirjoittaa, ne luettuaan on helppo ymmärtää miksi. Rytkönen ei ole syntynyt kultalusikka suussa rikkaaseen perheeseen, eikä elämäntie ole muutenkaan ollut helppo. Ja nyt kun hän on menestynyt, lokaa sataa niskaan entistä enemmän. Vaikka kuinka ollaan maailman onnellisin maa ja muka tasa-arvoisia, onhan se yhä niin että nainen kelpaa jos sulautuu massaan ja on hiljaa. 

Sitaatteja olisin voinut ottaa vaikka jokaisesta kirjeestä, päädyin kuitenkin näihin kolmeen:

Kuunnelma alkoi. Tänä vuonna aiheena olikin kuulemma Miss Sveitsi -kilpailu ja koulumme Sveitsin lukion oppilaat. Abit alkoivat haastatella "kilpailijoita" ja silloin se tuli.

"Numeroilla yksi viiva kolme kilpailee kakkosluokkalainen Millariikka sponsorinaan Kotipizza."

Aika pysähtyi.

Tuon helmikuisen aamun vuonna 1993 jälkeen olen laihduttanut. Ja laihduttanut. Ja laihduttanut. Tuon hetken jälkeen olen laihduttanut aikuisiällä yli 250 kiloa. Kolmen ja puolen lukiolaisen Millariikan verran. 22 vuotta laihdutin, kunnes tajusin, että minä riitän. Minä riitän painostani huolimatta. 

(...)

Suomi ei ole naisvihamielinen maa. Jos sattuu syntymään oletetusti pojaksi.

Jos sen sijaan päivänvalon näkee tyttö, jolle annetaan yhteiskunnallista valtaa ja joka vieläpä rohkenee käyttää saamaansa valtaa näkyvästi, käyn yksityiskohtaisesti läpi tekniikat, joilla tytöt ovat vuosikymmenien ajan suojautuneet vaaraa vastaan. Muunsukupuolisista puhumattakaan. 

Ensin käymme läpi ystäväni Petran opettaman avaintekniikan suoraan 90-luvulta, sillä se on edelleen käyttökelpoinen keino puolustaa itseään. Sen jälkeen harjoittelemme korkeakorkoisten kenkien vaihtamista mataliin. Opettelemme karttasovelluksen avulla miettimään vaihtoehtoisia kotimatkareittejä riippuen siitä, onko valoisaa vai jo pimeä ilta. Myöhäistä ajankohtaa varten opettelemme välttelemään puistoja ja sivukujia. Testaamme älypuhelimen mahdollistamaa oman livesijainnin jakamista toisille. Lopuksi teemme käytännön harjoitteita siitä, kuinka kävelemme yksin siten, ettemme ota katsekontaktia muihin ihmisiin, erityisesti miehiin, ja suuntaamme katseemme viistosti alaspäin saadaksemme olla rauhassa samalla kuitenkin hahmottaen ympäristöämme tarpeeksi laajalti. 

(...)

Kotipihaan päästyäni muutun taas pelkäksi minuksi. Avatessani ulko-oven minulla ei ole enää mitään titteliä. On edelleen se pesemätön vessanpönttö, tuoksusta päätellen valmiita lämpimiä voileipiä ja koira, joka minua innoissaan tervehtiessään ehtii rikkoa ne ainoat ehjät sukkahousuni. 

Tästä tuli minulle voimakirja, on niin paljon sellaista mitä tunnistan omasta elämästäni ja mistä olen samaa mieltä Rytkösen kanssa. Koulukiusaaminen, huomautukset painosta tai muuten ulkonäöstä (yhden miehen mielestä olin liian pitkä korkokengät jalassa, toisen mielestä naisella pitää olla pitkät hiukset jne.), asiakkaiden taholta tuleva väkivallan uhka ja seksuaalinen häirintä hoitoalalla, naispomona oleminen... Kuvaavaa on se, että kun kirjastomme johtaja jäi vuosia sitten opintovapaalle, hämmentävän moni asiakas oletti että sijainen olisi kirjastomme ainoa miestyöntekijä. Sitten he menivät hiljaisiksi kun sanoin että ei kun minä olen nyt pomo.

Täysin auki on luettu myös Amman kirjablogissa.

Naistenviikkohaasteessa tavoitteena on käsitellä sukupuolen merkityksiä ja vaikutuksia, siihen(kin) tämä kirja on täsmäisku. Karua kertomaa julkisuudessa olevasta punatukkaisesta naisesta, joka pitää vahvasti omiensa puolta vaikka etenkin lakkoaikana p*askaa tulee joka suunnalta toimittajista ja poliitikoista lähtien. Hoitajat ovat korvaamattoman arvokkaita mutta näemmä vain silloin, kun hoitavat työnsä hiljaa eivätkä valita kehnosta peruspalkasta ja kolmivuorotyön rankkuudesta. 

Virginie Grimaldi: Saman katon alla

 

Virginie Grimaldi: Saman katon alla

Ranskankielinen alkuteos Il nous restera ça (2022)

Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings

Otava 2024

297 s.

Seitsemänkymppinen Jeanne on menettänyt puolisonsa Pierren. Yksinäisyys on musertavaa, eivätkä päivittäiset käynnit hautausmaalla helpota sitä. Myös taloudellinen tilanne huolestuttaa, ja pian Joanne tajuaa ettei hän pysty maksamaan vuokraa yksin. Niinpä hän laittaa huoneen vuokralle. 

Tarjokkaita vuokralaisia on kaksi, ja Joanne päättää ottaa heidät kummatkin. Asunnossa on tilaa kaikille. Théo on 18-vuotias opiskelija, jolla on takanaan lastenkotilapsuus ja edessä rahaton kodittomuus. Kolmekymppinen Iris on paossa kontrolloivaa ex-miesystäväänsä, joka ei suostu päästämään irti. Kolmikko on mitä epätodennäköisin päätymään kämppiksiksi, mutta niin vaan he löytävän yhteisen sävelen miltei välittömästi. Naurua ja itkua riittää puolen vuoden ajan, kunnes jokainen on saanut riittävästi maata jalkojensa alle. 

Kun tulin vähän aikaa sitten duunista, molemmat vanhukset istuivat odottamassa. Se tuntui kivalta, en ole tottunut siihen, että minua odotetaan. Tuli sellainen olo kuin olisi perhe. Iloni lensi kuitenkin pyrstölleen kuin Iris portaissa, kun tajusin heidän odottelevan minua vain apumieheksi. Jos oikein ymmärsin, Iris oli kertonut Jeannelle jostain pyörätuolilla liikkuvasta naisesta, jolla ei ollut sopivia vaatteita, ja pim, Jeanne oli syttynyt loistamaan kuin joulukuusi ja pyytänyt meitä hakemaan kellarista joitain tavaroita. 

Iris puristaa porraskaidetta kuin aikoisi lypsää siitä maitoa. Hän ei selvästikään halua esittää pääosaa Kelkkajengin jatko-osassa. 

En edes tiennyt, että talossa oli kellari. Samalla hetkellä kun avaamme sinne johtavan oven, talonmies Victor putkahtaa ulos kopperostaan. Hän tekee niin joka kerta, kun joku kulkee ohi. Hän ei ole ihminen vaan samppanjapullon korkki. 

- Kaikki kunnossa?

- Noh, minä vastaan. - Me tarvittaisiin kyllä vähän apua, jos sulla on aikaa?

- Toki, missä asiassa?

- Me ollaan paloiteltu Jeanne ja aiotaan piilottaa palaset kellariin. Voitko sä tuoda jalat?

Se tepsii joka kerta. Victor muuttuu yhtä valkeaksi kuin hampaansa, ja ne ovat niin valkoiset, että minulta meinasi räjähtää verkkokalvot, kun hän väläytti niitä ensimmäisen kerran. Iris selittää, että minä vain vitsailen, ja Victor päästää raikuvan naurun ja väittää, että ymmärsi toki. 

Tässäpä on hyvän mielen kirja minun makuuni! Huolia ja suruja kyllä, mutta enemmän iloa ja ystävyyttä. Huumori on lempeän terävää, ja naurun aiheeksi nousee yllättäviä asioita. Rakkaus pilkahtelee mutta ei aiheuta päätöntä kohkaamista vaan varovaista lähentymistä. Tärkeäksi nousee uuteen arkeen sopeutuminen ja se, että uskaltaa toisaalta päästää irti, toisaalta astua tuntemattomaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 5, "kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi". Hih, pakko kertoa, kun aikoinaan luin tämän vuotista haastetta niin säikähdin tätä kohtaa, jotenkin mielsin niin että mitään kirjailijan nimen kirjaimista ei saisi olla omassa nimessäni. Onneksi bloggaajakollegat oikaisivat, ettei se niin ole. Heti helpompi kohta täytettäväksi :D 

Kirja on luettu myös blogeissa Lumiomena ja Tarun tapaan. 

Olli Sarpo: Ohimarssi. Mikään ei ole koskaan ollut ennallaan

 

Olli Sarpo: Ohimarssi. Mikään ei ole koskaan ollut ennallaan

Reuna 2024 

131 s. 

Malte rakastuu itseään puolta nuorempaan saksalaiseen malliin, Annaan. Lyhyt kohtaaminen tienvarren levikkeellä johtaa kiihkeään rakkaustarinaan. Molemmilla on perhe, mutta he eivät voi olla erossa toisistaan vaan elävät lyhyitä kohtaamisiaan varten. Kunnes tulee syyskuu 1994, ja heidän pitäisi tavata Tukholmassa. Malte on lentämässä sinne juontohommiin, Anna tulossa laivalla Tallinnasta. 

Keväästä syksyyn 1994 Malte ylläpitää kulissia, ja sitä hänen on jatkettava vuosikymmenet Estonian uppoamisen jälkeen. Suru on suuri, samoin syyllisyydentunto. Entä jos hän ei olisi ollut menossa Tukholmaan, entä jos hän ei olisi pyytänyt Annaa sinne, entä jos hän olisi kertonut suhteesta vaimolleen? 

Taustalla soi Beethovenin Pastoraalisinfonia, joka ensin oli Malten, sitten Malten ja Annan yhteinen kappale. 

Vieraantuminen itsestäni ja ennen kaikkea huolella rakentamastani elinympäristöstä alkoi juuri niin, huomaamatta ja osana ajan kulumista. Annoin irtautumiselleni luvan sillä hetkellä, kun näin levikkeelle rikkoutuneen auton ja Annan.

Pysäköin tutulle paikalle rivitalokotimme edustalle. Katselin ylpeyttä tuntien huolella hoidettua pihaa, sievää ulko-ovelle johtavaa kiveystä. Sen tekeminen oli vaivalloista, mutta hienoa ja yhteistä koko perheelle. En tiennyt, ettei kiveys, piha tai koko koti enää kuulunut minulle. Olisin kieltänyt jo ajatuksenkin sellaisesta, jos joku olisi minulle niin sanonut. 

Päivä on piirtynyt mieleeni valokuvantarkasti. Ei ollut mitään ennusmerkkejä, ei aavistuksia. Avasin kotioven, hengitin vastaani tulvivaa kodikkuutta. Sauna oli jo lämpiämässä niin kuin olin matkalla toivonutkin, halasin ja syleilin lapseni, suutelin vaimoani. Vaikeudet, huolet, suru - mitään sellaista ei ollut. Ei, vaikka tyttäreni olivat menettäneet isän, vaimoni aviomiehen. Olin pettänyt heidät sitä itse tietämättä.

Tarina on haikean kaunis, koskettava, välillä hitusen ärsyttäväkin. Pastoraalisinfonian osat on hienosti sidottu tarinaan. Pidän tärkeänä, että sinfonian osien nimet on suomennettu kirjan osien otsikoissa. Lukija saa aavistuksen siitä mitä on tulossa, millaiset tunnelmat painottuvat. Viiden osan sisällä on monia lyhyitä lukuja, mikä sopii mielestäni tarinaan hyvin. Jostain syystä tykkään kovasti myös siitä, että tarinaa kerrotaan niin minä-, sinä- kuin hän-muodossa. 

Siitä en pidä, että tarinassa viljellään saksankielisiä sanoja. Olen opiskellut sen verran saksaa että tiedän mitä tarkoittavat Zukunft, leicht, schwanger, übergeben, bewegen, schrecklich, vertrauen ja niin edelleen, mutta kaikki eivät ehkä tiedä. Osa sanoista / lauseista on selitetty heti perään Malten ajatuksissa, mutta ei kaikkea. Joku lukija saattaa hermostua tai kyllästyä jo alkuunsa. Ainakin minä hermostun, jos en ymmärrä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 42, "kirjan nimessä on alaotsikko". 

Ohimarssi on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Maritta Hirvonen: Allegro barbaro

 

Maritta Hirvonen: Allegro barbaro

Stresa 2024 

235 s. 

Péter Szigeti on muuttanut Unkariin isotätinsä Mártan luo. Hän harjoittelee valokuvausta ennen hakemistaan taidekouluun, mutta kulkee samalla Saksaan loikanneen isoisänsä jäljissä. Miksi isoisä lähti Unkarista vuonna 1956? Miten hän päätyi sirkukseen esiintyjäksi? Kuka on nainen, kenen kuva isoisällä oli piilotetussa lompakossa? Miksi Márta vaihtaa puheenaihetta eikä halua puhua perheestään?

Péter kulkee kameransa kanssa ja huomaa, kuinka mennyt ja nykyinen kulkevat rinnakkain. Isoisä lähti Unkarista ja löysi paikkansa saksalaisesta sirkuksesta, kun taas nykyhetkessä unkarilainen sirkus toimii turvapaikkana ukrainalaisille. Halki vuosikymmenien paitsi sirkus myös musiikki on tarjonnut ihmisille elämyksiä, pakoa arjesta. Péter itsekin esiintyi sirkuksessa, kunnes pandemia laittoi kaikelle lopun. Hän jäi omalla tavallaan kodittomaksi ja etsii nyt paikkaansa maailmassa. Suvun historian ja salaisuuksien tutkiminen auttaa häntä maadoittumaan, vaikka matkalle mahtuu monia turhautumisia ja pettymyksiä. 

Teos koostui kolmesta noin 80 sentin korkuisesta terrakottahahmosta, jotka pitelivät käsissään näkymätöntä lankaa. Taiteilija oli saanut idean kreikkalaisesta mytologiasta, jossa kolmen kuolemattoman naisen tehtävänä oli kehrätä, säilyttää ja lopulta katkaista ihmisen elämänlanka. 

Ensimmäinen hahmo oli lettipäinen, lankaa kehräävä tyttö värttinä kädessään. Tytöllä oli nykerönenä ja kujeileva ilme, ja hän katsoi kirkkain silmin suoraan eteensä. Toisella, jo aikuisella naisella oli nuttura, vakava ilme ja kädet rinnan korkeudelle kohotettuina. Kolmas oli huivipäinen vanhus, jonka leningin etumuksessa oli kuva risua nokassaan kantavasta korpista. Toisen koppuraisista käsistään hän oli laskenut helmalleen, ja siinä kädessä oli sakset. 

Mitään lankaa hahmolla ei ollut käsissään, ja juuri se teki teoksesta mystisen, vähän pelottavankin. Péter ajatteli kuoleman kauhistuttavaa sattumanvaraisuutta, ja mitä ihmettä oli tapahtunut isoisän piilottaman valokuvan kaunottarelle 24.2.1957? Koskaan ei voinut tietää milloin kohtalotar nostaisi kädet helmastaan, kohottaisi hitaasti suuret ja raskaat saksensa, kumartuisi kohti - ja naps. Sinua ei enää olisi. Jonakin päivänä ketään ei enää olisi. 

Kiinnostava, kiehtova, erilainen tarina. Unkari ja sirkus ovat molemmat itselleni varsin vieraita asioita, enkä varsinaisesti ole klassisen musiikin tai valokuvauksen taitajakaan. Tässä kaikki on kiedottu hienosti yhteen, mitään ei ole liikaa. Sivumäärä ei ole suuren suuri, mutta Hirvonen osaa käsitellä isoja asioita pienessä tilassa ilman kiireen tuntua. 

Muutamia epäuskottavuuksia ja sanavirheitä on, mutta ne eivät häiritse lukemista. Márta on yhdessä kohtaa isoäiti eikä isotäti, cimbalonin tilalla olisin ehkä käyttänyt monelle oletettavasti tutumpaa symbaalia, naivin pitäisi kaiketi olla naiivi jne. Mutta mistään isoista jutuista ei siis ole kyse. 

Vaikka tarina sijoittuu nykyhetkeen, se tuntuu ajattomalta. EU ja Orbán mainitaan, mutta kirkot ja hautausmaat, konsertit, sirkusnäytökset, kahvilat, puistot, Tonava, kaikki se voisi olla milloin vain. Ihmiset tuntuvat ihmisen kokoisilta, suruineen ja toiveineen. Toiset ovat politiikan uhreja, toiset valmiina auttamaan heitä miten vain pystyvät, oli sitten 1950- tai 2020-luku.

Tunnelma on haikea mutta kaunis, jotenkin unenomainen. 

Kirja on luettu myös blogissa Ja taas kirja kädessä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 20, "kirjan on julkaissut pieni kustantaja".