Hiihtämässä - viidentoista vuoden tauon jälkeen!

Siinä ne on, "uudet" sukset. Ystäväni - entinen kilpahiihtäjä - oli tilannut uudet perinteisen vermeet ja myi minulle entiset. Suksilla on hiihdetty kolme tai neljä talvea mutta ei haittaa, ovat kuitenkin toimivat. Olen niin aloittelija, että hiihtomäärilläni en tarvitse upouusia vehkeitä. Viime lauantaina kävin parin kaverin kanssa laturetkellä, hiihdimme ensin 400 metriä Latukahvilaan syömään pullaa ja juomaan kuumaa mehua, sen jälkeen hiihdimme jäällä ja maastossa noin puolitoista kilometriä. Sitä ennen olin ollut suksilla yläasteella, joko vuonna 1995 tai 1996.

Kuten niin monet muut, minäkin kärsin hiihtokammosta. Ala-asteelta en muista minkäänlaista tekniikkaopastusta, oli vain sukset jalkaan ja ladulle. Siihen aikaan suksetkin olivat sellaiset rotanloukut, mitkä laitettiin nilkan takaa kiinni. Etenin aina perinteisellä, koska en osannut luisteluhiihtoa. Koulun hiihtokilpailuissa olin aina viimeisten joukossa, koska melkein kaikki muut luistelivat. Tiedä sitten olisiko kiinnostusta ollut nuoruusvuosina, jos olisi kunnolla opastettu miten sukset jalassa edetään sujuvasti.

Näitä uusia kun kokeilin niin ensin ravistelin jalkaa, että pysyvätkö ne varmasti kun ovat vaan monon kärjestä kiinni. Pysyvät ne, on se uskottava. Tunnin verran sujuttelin hirmuisen liukkaalla ladulla. Tuntuu reisissä, takapuolessa, kyljissä ja käsivarsissa. Ystäväni varoitti jo ennen lenkkiä, että tällä kelillä - viisi astetta lämmintä - hän ei saa suksia pitäviksi. Aika paljon jouduin käyttämään vähäisiä käsivoimiani että pääsin mäet ylös. Onneksi reitin kaikki ylä- ja myös alamäet olivat loivia, vähän jännitin etenkin alamäkien mutkissa mutta en kaatunut. Ystäväni sanoi pitävänsä minulle yksityistä hiihtokoulua, kunhan ehdin käydä muutamalla lenkillä ja tulla tutuiksi suksien kanssa. Hyvä niin, koska hiihto tuntuu hurjan hauskalta vaikka onkin ehkä enemmän räpeltämistä tässä vaiheessa... Ja mikä tärkeintä, hiihdossa käytän samoja lihaksia kuin juostessa. Jalkapohjani on vihoitellut viikon päivät enkä ole päässyt juoksemaan. Ei tarvitse pitää treenitaukoa eikä olla pelkän uinnin varassa nyt kun olen saanut hiihtokipinän. Teen tulevana lauantaina uuden aluevaltauksen, ystäväni houkutteli minut lasten hiihtokilpailuihin toimitsijaksi. Luvassa on puolitoista tuntia mehutarjoilua ja iloisia lapsia :)

Herman Koch: Illallinen

Herman Koch: Illallinen
Hollanninkielinen alkuperäisteos Het diner
Suomentanut Sanna van Leeuwen
Siltala 2012
340 s.







Illallisen tapahtumapaikkana on nimetön ravintola, jonne Paul Lohman menee illalliselle vaimonsa sekä veljensä ja tämän vaimon kanssa. Ilta alkaa surkeasti ja sujuu aina vain huonommin. Paul on jo valmiiksi ärtynyt, ensimmäkin siksi että hän pitää poliitikko-veljeään mielistelevänä pyrkyrinä ja toisekseen siksi, että hän on aiemmin löytänyt poikansa kännykästä itse kuvattuja väkivaltavideoita. Yksi väkivallanteoista on lisäksi näytetty Poliisi-tv:ssä, mikä osaltaan hermostuttaa Paulia lisää. Ravintolassa häntä suututtaa kaikki, ennen muuta pikkusormella osoitteleva hovimestari.

Illallisen varsinainen tarkoitus selviää lopussa, mielestäni turhan pitkän johdattelun jälkeen. Pariskunnat tietävät poikiensa syyllistyneen väkivaltaisiin tekoihin. Nyt heillä olisi tilaisuus puhua asioista mutta sitä he eivät tee. Serge Lohman pysyy poliitikon roolissaan ja aikoo poistua näyttävästi poliittiselta areenalta ottaakseen vastuun poikien teoista. Muut haluaisivat hänen olevan isän roolissa ja unohtavan itsensä. Asioita pitäisi miettiä kaikkien, etenkin poikien kannalta. Koska Serge ei suostu, muiden on estettävä hänen suunnitelmansa.

Kun Claire oli ryöminyt kirjoineen peiton alle, minä olin mennyt yläkertaan, Michelin huoneeseen. Hänen ovensa alta näkyi valojuova. Muistan, että jäin seisomaan käytävään kokonaiseksi minuutiksi. Mietin aivan vakavissani mitä tapahtuisi, jos en ottaisi asiaa lainkaan puheeksi. Jos vain jatkaisin elämääni kuin kuka tahansa. Ajattelin onnea - onnellisia aviopareja, ja poikani silmiä.
 
Mutta sitten ajattelin kaikkia muita, jotka olivat katsoneet ohjelmaa: Rickin ja Beaun koulun oppilaita, jotka hekin olivat olleet koulubileissä sinä iltana, ja jotka ehkä olivat nähneet saman kuin minä. Ajattelin ihmisiä korttelissamme, kadullamme: naapureita ja kauppiaita, jotka olivat nähneet melko hiljaisen mutta aina ystävällisen pojan löntystävän ohi urheilukasseineen, toppapusakoineen ja pipoineen.

Aluksi Paul ei tiedä, että Claire tietää. Hän epäilee tämän tietävän jotain mutta ei kaikkea. Oikeasti Claire tietää enemmän kuin mitä Paul luulee hänen tietävän. Kumpikaan ei kuitenkaan ota asiaa puheeksi, he eivät kertaakaan keskustele siitä, mitä heidän poikansa on serkkunsa kanssa tehnyt. He sulkevat silmänsä ja käyttäytyvät niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun Serge ilmoittaa aikeensa, he pelästyvät. Pojat ovat nuoria ja heillä on elämä edessään. Jos heidän toilailunsa - jonka seurauksena yksi ihminen on kuollut - tulee ilmi, heidän tulevaisuudennäkymänsä muuttuvat huonoiksi.

Illallinen haastaa lukijan pohtimaan omia käsityksiään perheestä ja siitä, mitä olisi valmis tekemään pitääkseen perheen koossa. Samalla se on mainio esimerkki ohipuhumisesta ja oletuksista. Kirjasta jäi kuitenkin kaksijakoinen fiilis. Se oli kiinnostava mutta jotenkin aiheen käsittelytapa tökki. Tuntui epäuskottavalta, että poikien aiheuttama sivullisen kuolema voitaisiin ohittaa aivan täysin. Miksi Paul ei saa kysyttyä Clairelta, tunnistiko tämä pojat Poliisi-tv:n kuvista? Miksi kumpikaan ei suutu?  Ja ennen kaikkea, miksi he eivät puutu asiaan siinäkään vaiheessa kun selviää poikien jatkavan väkivaltaa? Olin turhautunut: eihän tämä näin voi mennä! 300 sivua jaaritellaan Paulin ärtymyksestä ja sitten kun päästään käsittelemään asiaa aikuisten kesken niin ratkaisu on aikuisten käyttämä väkivalta. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi pieni pettymys.

J. K. Rowling: Paikka vapaana

J. K. Rowling: Paikka vapaana
Englanninkielinen alkuperäisteos The Casual Vacancy
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Otava 2012
543 s.







Paikka vapaana marssittaa lukijan eteen joukon Pagfordin kyläläisiä vähäisine iloineen ja monine ongelmineen. Alussa henkilöhahmot esitellään niin, että eri luvussa kerrotaan aina eri perhekunnasta. Luvut ovat lyhyitä ja hahmoja on paljon, niin voi olla vaikea pysyä mukana kuka on kuka. Itse luin kirjaa ennen nukkumaanmenoa, ja alkuun palasin kerran pari taaksepäin katsomaan mitä joku oli tehnyt aiemmin. Hahmot tulivat kuitenkin äkkiä tutuiksi.

Tarina alkaa kuolemantapauksella. Paikallisvaltuutettu Barry Fairbrother kuolee äkillisesti ja samalla sekoittaa koko paikkakunnan asiat. Valtuustoon tarvitaan uusi jäsen ja kilpailu on kovaa. Paitsi ehdokkaat myös muut törmäävät keskinäisiin ristiriitoihin ja joutuvat osalliseksi likaiseen peliin, jota käydään etenkin valtuuston nettisivuilla. Pian kaikki on sekaisin eikä paluuta entiseen rauhalliseen elämään ole. Ihmissuhteet viilenevät, toisia kyräillään, muiden epäonnesta iloitaan. Kulissien murenemista ei huomata ennen kuin viimeiset palat romahtavat meluisasti.

Hemmetin paikallisvaltuusto. Jos Miles saisi valtuustopaikan, hän ei eroaisi ikinä, ei koskaan luopuisi tilaisuudesta olla aito pagfordilainen patruuna kuten Howard. Miles sitoutui parhaillaan uudelleen Pagfordiin, vannoi jälleen uskollisuudenvalan synnyinkaupungilleen, aivan erilaiselle tulevaisuudelle kuin oli luvannut ahdistuneelle morsiamelleen tämän nyyhkiessä hänen sänkynsä reunalla.

Milloin he olivat viimeksi puhuneet maailmanympärimatkasta? Samantha ei oikein muistanut. Ehkä siitä oli vuosia, mutta tänä iltana Samantha oli tullut siihen tulokseen, että ainakaan hän ei ollut missään vaiheessa muuttanut mieltään. Hän oli aina odottanut, että jonakin päivänä he pakkaisivat matkalaukkunsa ja lähtisivät etsimään hellettä ja vapautta maapallon toiselta puolelta, kaukana Pagfordista, Shirleystä, Mollison & Lowesta, sateesta, pikkumaisuudesta ja yhdenmukaisuudesta. Olkoonkin, ettei Samantha ollut haikaillut Australian ja Singaporen valkoisia hiekkarantoja moniin vuosiin, mutta jopa paksuine reisineen ja raskausarpineen hän olisi mieluummin siellä kuin täällä, loukussa Pagfordissa, missä hänen oli pakko seurata, kuinka Miles vähitellen muuttui Howardiksi.

Barry Fairbrother on ollut kaikkea paikallaan pitävä magneetti. Kun hän on poissa, kaikki hajoaa ja paha veri valtaa pikkukaupungin. Vaikka tuleva valtuutettu on yksinään mitätön, kyseessä tuntuu olevan kyseisen henkilön elämän huippuhetki. Valtuustopaikkataistelu jakaa kaupunkilaiset kahtia; toiset keskittyvät siihen täysillä kun taas toiset ovat tietoisesti näennäisen epäkiinnostuneita koko asiasta. Ihmiset kieltäytyvät myöntämästä, että uuden valtuutetun henkilöllisyys voi vaikuttaa heidän elämäänsä hyvinkin paljon.

Romaanin liepeessä mainitaan sen olevan "...viihdyttävän ilkikurinen...". Olen siitä eri mieltä: en kokenut sitä sen enempää viihdyttäväksi kuin ilkikuriseksikaan. Oikeastaan päinvastoin. Mitä pitemmälle tarina etenee, sen rumemmaksi ihmisten toiminta muuttuu. Kaikki tuntuvat olevan epäonnellisia mutta kukaan ei halua ottaa vastuuta omasta tyytymättömyydestään. Ehkä kaikkein järkyttävintä on se, että sekä lapset että aikuiset toimivat samalla tavalla. Kaikesta syytetään muita ja sen sijaan että iloa yritettäisiin saada omaan elämään keskitytään iloitsemaan muiden epäonnesta, siitä että jollakulla muulla menee vielä surkeammin kuin itsellä. Kaikki ajattelevat toisistaan pahaa, kaikki tuntevat vahingoniloa, kaikissa perheissä riidellään. Olisin kaivannut mukaan edes muutamia iloisia hahmoja tasapainottamaan kaupungin umpisurkeutta.

Ihana kamala haaste

Sain saman haasteen, mikä on näköjään tullut monille muillekin, kiitos haastajille eli Jennille Kirjakirppuun ja Q+Blackille Lukunurkkaan :) Pari viikkoa olen miettinyt yhtätoista satunnaista asiaa ja yhtätoista uutta kysymystä. Molemmat haastajat olivat tehneet yksitoista kysymystä minulle, osittain ne ovat päällekkäisiä joten hieman yhdistelen niitä.

11 satunnaista asiaa minusta:

- Kadehdin niitä, jotka muistavat ensimmäisen lukemansa, itse ostamansa tai lahjaksi saamansa kirjan. Haluaisin itsekin muistaa.
- Lapsena, nuorena ja suuren osan aikuisikää olen kärsinyt ylipainosta. Monta kertaa olen tiputtanut 10-15 kiloa, jotka aina ovat palanneet. Kahden viime vuoden aikana olen saavuttanut normaalipainon kävelemällä ja jumppaamalla. Puoli vuotta sitten aloin juosta tavoitteellisesti, mikä on vienyt painosta pois vielä viitisen kiloa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa ilman paino-ongelmaa. Tuntuu todella omituiselta.
- Kotikaupunkiini avattiin toinen kirpputori, vieläpä keskelle kylää. Olen iloinen siitä.
- Kävin alkutalvesta Ikeassa, ostin 77 tuoksukynttilää. Jäljellä on kymmenkunta.
- Innostuin lainaamaan kirjastosta baletti-dvd:itä. Harmittaa, että Pirkanmaalta löytyi vain yksi versio Tuhkimosta, sellainen mikä oli siirretty moderniin maailmaan. Prinssi oli elokuvatähti, haltijakummi manageri. En tykännyt. Tanssi oli tietenkin huiman kaunista mutta en tykännyt lavastuksesta.
- Kirjoitan romaanikäsikirjoitusta ja tuskailen sen kanssa, miten vaikea on löytää taustatietoja. Päähenkilöni on kiinnostunut asioista joista en itse tiedä juuri mitään, joten joudun etsimään tietoa muutamasta eri aihealueesta. On kohtalaisen työlästä etsiä tietoja esimerkiksi 1980-luvun taviskameroista tai 1990-luvun tietyn alan harrastelehdistä.
- Lapsettomana en tajua ajan kulua. Välillä herään hämmästelemään, että tätieni ja setieni puolisot ovat jo 60-70 -vuotiaita, osa sitäkin vanhempia. Joskus joutuu käyttämään sormia apuna, kun laskee omaa ikäänsä.
- Haluaisin lisää kärsivällisyyttä, jotta jaksaisin opetella askartelemaan, neulomaan ja tuunaamaan vanhoja verhoja yms. Olisin innokas tekemään kaikenlaista mutta lannistun yleensä jo askartelulehtien ohjeita lukiessa.
- Poden huonoa omaatuntoa jättäessäni kirjan kesken. Siinä vaiheessa kun keskeyttäminen tulee mieleen, luen vielä jonkin matkaa eteenpäin toivoen kiinnostuksen heräävän. Sitten kuitenkin ajattelen, että luettavana on niin paljon muutakin, että ei kannata tuhlata aikaa sellaiseen joka ei vie mukanaan. Pahinta on silloin, kun on tykännyt jonkun muista kirjoista mutta jättää uusimman kesken. Sellaisia ovat olleet esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen, Marjo Niemen Ihmissyöjän ystävyys ja Juha Itkosen Hetken hohtava valo.
- Haluaisin aloittaa kolmannen blogin. Yksi blogi on kirjoista ja toinen juoksemisesta, kolmannessa olisi kaikkea muuta. Kirjastontätimekkoja, joulukorttien tekemistä, kirpputorilöytöjä, tapahtumia. Mietin, riittääkö aika vielä yhteen blogiin.

Kirjastotätimekko :)

Haastajien kysymykset ja vastaukset niihin

- Paikka jossa haluaisit käydä elämäsi aikana ja miksi juuri siellä? Vaikea nimetä yhtä paikkaa mutta esimerkiksi Stonehenge kiehtoo kulttuurihistoriallisena kohteena.
- Ruoka, jota et voi sietää? Pinaattikeitto. Ennen tykkäsin kovasti mutta kerran sitä oksennettuani sen hajukin kuvottaa nykyisin.
- Lempiruokasi? Vaihtelee sitä mukaa mihin kyllästyn. Tällä hetkellä fetamunakas.
- Missä näet itsesi viiden vuoden päästä? / Suurin haaveesi? / Jos voittaisit lotossa, mitä tekisit voittorahoilla? Olen saanut toteuttaa oikeastaan kaiken, mistä olen haaveillut.  Eniten haluaisin asunnon, jota voisi sanoa pysyväksi kodiksi ja jossa säilytystilan ja tavaroiden määrän välinen suhde olisi toimiva.
- Oletko koskaan rikkonut lakia millään muotoa? Ainakin kävelemällä punaisia päin, ylittämällä tien muualta kuin suojatien kohdalta, puhumalla kännykkään autolla ajaessa ilman handsfreeta.
- Harrastus jota haluaisit harrastaa, mutta et ole jostain syystä sitä tehnyt? Baletti. Aikuisbalettia olisi esimerkiksi kansalaisopistolla mutta kaksivuorotyön takia en pysty sitoutumaan tiettyyn viikonpäivään ja tiettyyn kellonaikaan.
- Jos ystäväsi suosittelisi kirjaa, jossa on räiskyvää romantiikkaa, mitä suosittelisit hänelle? Fantasiaa, esimerkiksi David Eddingsin loistavaa viisiosaista Belgarioin taru- sarjaa.
- Puhelin vai tietokone? Tietokone, koska sillä on helpompi kirjoittaa pitempiä tekstejä.
- Unelma-ammattisi? / Millainen olisi unelmatyösi? Se mitä nyt teen eli kirjastontäti. Lapsena halusi olla isona toimittaja tai viittomakielen tulkki.
- Jos saisit muuttaa yhden asian Suomessa, mikä se olisi? Haluaisin että kaikilla olisi sen verran tuloja että niillä pystyisi tulemaan toimeen.
- Kuka on Suomen turhin julkkis ja miksi? Kaikki ne, joita kutsutaan etunimellä jossa mukana on jokin etuliite. Minulla ei ole televisiota niin en tunnista yhtäkään BB-sitä tai Maajussi-tätä enkä tiedä, miksi he ovat ansainneet paikkansa julkisuudessa.
- Mitä muita blogeja seuraat kirjablogien lisäksi? Muutamia liikuntablogeja sekä arkielämään liittyviä ei-temaattisia blogeja.
- Mikä/mitkä ovat tärkeimmät esineesi? Sanon aina että kotini on siellä missä kirjat on. Arkisemmin puhelin, tietokone, avaimet ja äidin tekemät villasukat.
- Mitä asioita pidät elämässä tärkeinä? Perhettä, ystäviä, terveyttä, mielekästä työtä, elämäniloa.
- Missä asioissa olet hyvä? Työssäni, kirjoittamisessa, ihmisten kanssa olemisessa.
- Paheesi? Coca cola zero. Sitä kuluu lähes päivittäin.
- Kuka on lempikirjailijasi? Mahdoton sanoa yhtä. Virpi Hämeen-Anttila (vaikka viimeisin kirja jäikin kesken...), Joel Haahtela, Paul Auster, Riikka Pulkkinen, Camilla Läckberg, Anna Gavalda nousevat heti mieleen.
- Parasta, mitä elämässäsi on tähän mennessä tapahtunut? Kaksi asiaa: pääsy opiskelemaan yliopistoon ja sitä kautta kirjastoon töihin sekä uudelleen löytynyt yhteys yläasteaikaiseen luokkakaveriin ja sitä kautta monta uutta ystävyyssuhdetta.
- Mottosi? Ei ole varsinaista mottoa, mutta menen asenteella "antaa mennä vaan".

11 kysymystä heille, jotka haastan mukaan:

- Minkä kirjan haluaisit tehtävän elokuvaksi?
- Kuka elossa oleva ihminen haluaisit olla?
- Pidätkö punaisista autoista? Miksi?
- Lempivärisi?
- Koira vai kissa?
- Kirjoitatko itse fiktiivistä tekstiä?
- Teetkö uudenvuodenlupauksia?
- Mikä on oudointa, mitä sinulle on tapahtunut?
- Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä?
- Osaatko leipoa pullaa katsomatta ohjetta jauhopussin kyljestä?
- Millaisista elokuvista pidät?

Haastan seuraavat blogit:

- Erjan lukupäiväkirja 
- Tarukirja
- Kirjoihin kadonnut
- Riinan kirjapinot
- Kirjaston kummitus
- Kulttuuri kukoistaa -kirjablogi
 

Hannu Luntiala: Petri Vallin toinen elämä

Hannu Luntiala: Petri Vallin toinen elämä
Tammi 2010
252 s.









Petri Vallin toinen elämä on erilainen ja yllättävä kirja. En muista lukeneeni koskaan mitään vastaavaa, siitä pisteet Luntialalle.

Postinkantaja Sami Ljud on toimittamassa kirjattua kirjettä Petri Vallille. Hän yrittää monta kertaa tavoittaa tätä, tuloksetta. Lopulta hän tunkeutuu Vallin asuntoon löytäen tämän kuolleena. Ljud saa päähänpiston: hän katoaa laimenneesta avioliitostaan ja jää asuntoon elämään Vallina. Toisen henkilöllisyyteen solahtaminen sujuu hämmästyttävän helposti, etenkin kun Vall vaikuttaa olleen melkoinen erakko. Ljud hämmästelee itsekin, miten vaivattomasti kaikki sujuu. Pieniä hankaluuksia on mutta niistä hän selviää helposti. Mutta mitä syvemmälle Vallin elämään hän pääsee, sitä kummallisemmaksi asiat muuttuvat. Selviää, että Petri Vall onkin ollut kulissi. Sen takaa paljastuu nippu yllätyksiä.

Kymmenen päivää Petri Vallin elämää oli tarjonnut yltäkylläisesti seikkailua, salaisuuksia ja avaamattomia ovia. Toisen elämä alkoi tuntua omalta ja samalla entisen oma aiempaa vieraammalta.

Roolin harjoittelu sai nopeasti raaminsa, menettelytapansa, varmistusmenetelmänsä ja taustalle suunnitelman pakoreitistä, jos akuutti vaara väijyisi. Identiteettini alkoi olla kuin uusi vaate, jossa muutaman päivän totuttelun jälkeen alkoi kummasti viihtyä.

Kirjan pääjuoni on yllätyksellinen ja kiinnostava. Henkilöllisyyden nappaaminen noin vain on varmastikin vaikeaa mutta kirjassa sen helppous tuntuu uskottavalta. Välillä helppous on vähän ärsyttävää; lukija kaipaisi Ljudin tielle edes jotain vaikeuksia. Kaikkein hienoin hetki on se, kun Ljud tajuaa Petri Vallin olleen kulissi. Samalla hän tajuaa olleensa pelinappulana suuremmassa kuviossa. Niin satunnaiselta kuin kaikki tuntuukin, tapahtumat on pitkälti järjestetty.

Sivujuoni sen sijaan jää irralliseksi. Siinä keskiössä on Kohtaamisia-taideteos lentoaseman tuloaulassa. Kirjan henkilöhahmot tavataan veistoksen luona ohimennen, mutta siihen kohdistuva tihutyö taustakuvioineen jää hämäräksi. Ainakaan minä en ymmärtänyt, miten korruptio ja sabotaasi liittyivät Petri Valliin tai Sami Ljudiin. Se saa kuitenkin tilaa niin paljon, että on ehkä paremminkin toinen pääjuoni kuin sivujuoni. Siksi olisikin ollut tärkeää nivoa ne tiukemmin yhteen.

Lukukokemuksena Petri Vallin toinen elämä oli tylsästi sanottuna ihan hyvä. Pidin siitä, että eri luvuissa oli eri henkilöiden näkökulma. Toisaalta luvut olivat lyhyitä eikä samaa asiaa kerrottu kuin yhden henkilön kokemana. Ehkä hiukan enemmän olisi voinut harrastaa sitä, että joitakin asioita olisi voinut kuvata kahdelta eri kantilta. Juonien irrallisuus teki lukemisesta hankalaa, mutta niiden kiinnostavuus piti lukuintoa yllä. Parasta oli se, että lopussa tuli useita yllätyksiä, sellaisia joita ei arvannut etukäteen.

Sidney D. Kirkpatrick: Natsien pyhä aarre

Sidney D. Kirkpatrick: Natsien pyhä aarre
Englanninkielinen alkuperäisteos Hitler's Holy Relics
Suomentanut Kari Koski
Gummerus 2012
359 s.







Jaaha. Mitäs tästä sanoisi? Mielestäni hyvin kaksijakoinen kirja sisältäen paljon hyvää ja paljon huonoa. Hyvää on ensinnäkin se, että toisesta maailmansodasta kertovaan kirjaan on saatu uusi persoonallinen näkökulma. Keskiössä on oikea aarre, Pyhän roomalaisen keisarikunnan kruununjalokivet, jotka natsit omivat sodan aikana. Liittoutuneiden miehitettyä Nürnbergin asiantuntijat huomaavat kokoelman olevan vajaa. Amerikkalaistunut saksalainen Walter Horn aloittaa intensiivisen tutkinnan pyrkien parissa viikossa löytämään puuttuvat esineet.

Vaikka kirja on tietokirja, siinä on dekkarimaista kerrontaa. Luvut päättyvät jännittävästi, usein niin että on päästy askel lähemmäs kalleuksia. Ja vaikka henkilöt ovat olleet oikeasti elossa, heidän ajatuksiaan ja toimintaansa tuodaan esiin ja kuvataan päähenkilön kokemana. Romaanimainen kerrontatyyli lienee syy siihen, miksi kirja on koukuttava, miksi haluaa kiirehtää eteenpäin tietääkseen mitä sitten tapahtui.

Tärkeää ja hyvää on sekin, miten kirjassa nostetaan esiin aiemmin tuntemattomaksi jääneitä kauheuksia. Keskitysleireistä on kirjoitettu paljon, mutta vähemmän sellaisista, joita natsijohtajilla oli omaan käyttöönsä. Herrojen linnoja rakennettiin orjatyönä, mikä vaati kymmeniä tuhansia uhreja lisää.

Huonoa on aiheen yleinen käsittelytapa; usein arvataan motiiveja ja tapahtumakulkuja. Horn etenee tutkimuksissaan valiten itselleen sopivimmat vaihtoehdot. Asiat esitetään tyyliin "näin saattoi tapahtua" tai "tämä saattoi olla syy tiettyyn toimintaan". Koskaan ei tuoda esiin vaihtoehtoa, että mitä jos tapahtuikin toisella tavalla tai toisista syistä.

Välillä kirjassa sorrutaan melkoisiin ylilyönteihin Hornin pohtiessa, perustiko Himmler uudelleen keskiaikaisen Saksalaisen ritarikunnan tai haaveiliko Hitler keisarin virasta. Kaikkein huvittavin ja ehkä säälittävin kappale koko kirjassa oli tämä:

Tähän satujen kuningaskuntaan, jonka Hitler lähipiireineen oli luonut Nürnbergiin, Hitler toi Pyhän keihään ja kruununkalleudet. Trochen mielestä tapahtuma oli verrattavissa siihen, että pyöreän pöydän ritarit olisivat palanneet Avaloniin ja kuningas Arthur, tai hänen ilkeä kaksoisveljensä, olisi astellut Merlinin - johon Himmler olisi varmasti verrannut itseään - saattelemana Camelotiin kantaen Excalibur-miekkaa kädessään.

Mielestäni tämä menee jo liian pitkälle. Pitkin matkaa esitetään viittauksia natsien kiinnostuksesta okkultismiin mutta todisteet puuttuvat. Loppuun on listattu eri luvuissa käytetyt lähteet, ja hyvin usein ne ovat haastatteluita, kirjeitä, suullisia muistelmia ynnä muuta vastaavaa. Toki Kirkpatrick on käyttänyt myös raportteja ja lehtiartikkeleita, mutta ainakaan minua ne eivät vakuuta vaan koko tarina jää heilumaan olettamusten varaan. Ainoa varmasti tosi on se, että Horn onnistui selvittämään aarteen kohtalon. 

Volmari Iso-Hollo: Mailista maratoniin

Volmari Iso-Hollo: Mailista maratoniin. Miten suurjuoksijaksi kehitytään
K. J. Gummerus Osakeyhtiö 1937
191 s.






Tässäpä löytö kirjaston varastosta! Etsin juoksukirjoja ja huomasin tämän, pakko oli lainata heti. Ihan mielenkiinnosta, että mitä aiheesta on kirjoitettu 75 vuotta sitten. Aluksi nauratti, koska kieli on tietysti vanhahtavaa ja käytetyt ilmaukset melko hassuja. Pian tuli kuitenkin oudon tuttu olo; Iso-Hollo on ollut huolissaan kansalaisten kunnosta ja liikkumattomuudesta jo kauan ennen nyt niin yleisiä ylipainoon ja  liikkumattomuuteen ainakin välillisesti liittyviä niin sanottuja kansantauteja. Iso-Hollo kirjoittaa:

Henkilö, joka viettää aikansa joko veltossa mukavuudessa tai nahjustelevassa laiskuudessa, on vanhemmalla iällään hyvin saamaton ja rasittuu pienimmästäkin ponnistuksesta. Hän ei voi koskaan oikein kunnolla "panna toimeksi". Hänen otteensa, tehköön hän mitä hyvänsä joutilaan olemisensa lisäksi, ovat sellaisia, että ne hymyilyttävät täysin tervettä ihmistä. Sitä vastoin tiedämme, että ruumiinharjoitusten avulla ihminen käy alati joustavammaksi ja voimakkaammaksi. Hän kykenee myös säilyttämään sekä ruumiillisen että henkisen virkeytensä paljon kauemmin kuin sellainen, joka ei ikinä ole piitannut fyysisen kuntonsa ylläpitämisestä.

Tulee mieleen, kuinka yksinkertaista ennen on ollut. Iso-Hollo sekä kertoo omasta harjoittelustaan että neuvoo eri ikäisiä. Ohjeet ovat simppelit: aamulla voimisteluhetki, sitten päivän töihin ja illalla kävelyä. Ruokana syödään kunnon ruokaa ja sitä syödään runsaasti. Nykyaikana lehtiä ja terveys/liikunta-alan kirjoja lukiessa iskee välillä ahdistus. Dieettejä on kymmeniä erilaisia ja usein ne ovat keskenään ristiriitaisia tai toisensa kumoavia. Liikunnan harrastaminen on näennäisesti helppoa, mutta oikeasti siihen tarvitaan varusteita joka lajiin ja joka säähän. Vaaditaan paljon työtä ja kokeilua, jotta löytää omalle keholle ja hyvinvoinnille parhaat vaihtoehdot.

Vaikka Iso-Hollo itse oli urheilija, hän kirjoittaa varsinaisesta urheilusta hyvin vähän. Enemmänkin kirja toimii ohjeena kaikille kunnostaan huolehtiville.

Murtomaaharjoitus on urheilijalle ja semminkin tietysti juoksuja harrastavalle hyvän kunnon edellytys, jolle kaikessa valmennuksessa on pantava suuri paino. Jokainen ihminen voi jo nuoruudestaan, voipa sanoa: varhaisnuoruudestaan asti käyttää murtomaa- ja kävelyharjoituksia hyväkseen. Erityisesti ne tietysti ovat tarpeen tulevalle urheilijalle, mutta niitä voi jokainen huoletta harrastaa riippumatta siitä, aikooko hän varsinaiseksi urheilijaksi vai ei. Kävely ja murtomaajuoksu ovat nimittäin terveysurheilunakin erinomaisia keinoja ruumiin joustavuuden ja kunnon kohottamiseen.

Iso-Hollon näkökulma on siis nimenomaan terveysurheiluun painottuva, vaikka hän antaakin harjoitusohjeita eri ikäisille. Nuorten harjoittelussa painottuu kävely ja se, ettei harjoitellessa saa tulla liian kuuma. Vaikka aikoisi juoksijaksi, on Iso-Hollon mukaan syytä harrastaa kaikenlaista liikuntaa myöhäiseen teini-ikään asti ja vasta sitten erikoistua juoksuun. Myös aikuisten on syytä huomata, että liikkumisen pitää tuntua mukavalta. Mielestäni Iso-Hollon opit toimivat loistavasti edelleen, vuosikymmeniä kirjan kirjoittamisen jälkeen. Hänellä on monia toimivia vinkkejä, jotka hieman päivitetyssä muodossa toistuvat nykyisissäkin liikuntakirjoissa ja -artikkeleissa.

Hanki itsellesi mukavaa, rehtiä ja reipasta harjoitteluseuraa! Yksinään käy ajan pitkään tympäiseväksi harjoitella, joskin voi olla syytä tehdä lujempia erikoisvetoja yksinäisyydessäkin. Sinun on huolella valittava harjoitustoverisi, ja ennen kaikkea sinun on muistettava, ettet koskaan lähde siveellisesti ala-arvoiseen seuraan. "Repuuseista" ei urheilijoinakaan ole mitään iloa, ne turmelevat ennen pitkää homman. Parasta on, jos kykenet saamaan hilpeät harjoitustoverit ja itsekin pystyt ottamaan osaa heidän rattoonsa ja jopa lisäämään sitä.

Asian ydin: treenaaminen kaverin kanssa on kivaa ja pitää kehon kunnossa. Siinä se perusjuttu, joka on pysynyt muuttumattomana kauan ja pysynee jatkossakin.