Lastenkirjalauantai: Kai Vainiomäki: Miten eläimet nukkuvat

 

Kai Vainiomäki: Miten eläimet nukkuvat

Myllylahti 2020

Kirjailijalta saatu arvostelukappale

Sähköpostiin tupsahti pdf-linkki Miten eläimet nukkuvat -kirjasta, ja innostuin heti ensi sivuista alkaen. Fiktiivinen tarina ja faktatieto on yhdistetty sujuvasti, niin että ne kulkevat yhdessä, tasapainoisesti. 

Maxilla ja Maijalla on nukkumaanmenoaika, mutta kuten tavallista, he mieluummin leikkisivät kuin rauhoittuisivat nukkumaan. Tänään Jerry-isä nukuttaa lapset yksin. Hänellä on hiukan paineita saada lapset unten maille, sillä hän on lyönyt vetoa Susanna-äidin kanssa siitä että lapset nukkuvat ennen äidin kotiintuloa. Jos näin ei ole, Jerry hoitaa kotityöt viikon ajan. 

Lapsilla on hyvä perustelu sille, miksi he eivät halua mennä nukkumaan: kissakin valvoo koko yön! Isä kuitenkin huomauttaa, että kissa jaksaa valvoa yön, kun se on ensin nukkunut päivän. Sitten hän kertoo muiden eläinten nukkumatavoista. Esillä on monipuolinen kattaus eläimiä lepakosta koalaan, kirahvista saukkoon. 

Max ilmeisesti oli unohtanut, että hänen oli tarkoitus piilotella. Hän pisti nyt päänsä ulos sängyn alta ja kysyi: - Joutuvatko kaikki eläimet nukkumaan? 

- Käytännössä kyllä, isä vastasi. - Vain jotkin hyvin alkukantaiset lajit, kuten merisiilit tai meduusat, eivät tarvitse unta. Mutta se johtuu vain siitä, että niillä ei ole lainkaan aivoja.

Silloin Maxin silmät aukesivat suuriksi. Riemuissaan hän hyppäsi pois sängyn alta ja ilmoitti: - Minullakaan ei ole aivoja! Kun kerran minulla ei ole aivoja, niin minun ei tarvitse mennä nukkumaan! Voin siis jatkaa leikkiä! 

- Et sinä ilman aivoja edes osaisi leikkiä, isä nauroi. Ja saadakseen Maxin unohtamaan aivoituksensa hän jatkoi nopeasti: - Te lapset nukutte yön aikana suurin piirtein 12 tuntia. Mutta esimerkiksi koala tai taskuhiiri nukkuvat vuorokaudessa yli 20 tuntia.

Tässä on mielestäni kivasti yhdistetty hauskat faktat kertomuksen osaksi. Ei olla pelkästään sillä linjalla että "wau, uskoisitko tätä", vaan lapset kysyvät ja ihmettelevät, isä vastaa. Lapsia tietenkin kiinnostaa, esimerkiksi se, mitä tapahtuu jos lepakko pissaa uniensa aikana, se kun nukkuu pää alaspäin. He haluaisivat kokeilla sitä itsekin, mutta jostain kumman syystä isä ei innostu ajatuksesta...

On paljon kirjoja, joissa on kerrottu eläinten hassuista tai oudoista tavoista. Valtaosin ne ovat kuitenkin puhtaasti tietokirjoja; jos niissä on jotain tarinaa niin se on muutaman lauseen mittainen. Tämä sen sijaan kuvakirja nukkumaanmenosta, jossa nyt vaan saadaan samalla tietoon monia kiinnostavia juttuja. Veikkaan että aika harva lapsi - tai aikuinenkaan - tietää, että leijona nukkuu noin 20 tuntia vuorokaudessa, että mustekala voi vaihtaa väriä nukkuessaan tai että merisaukot nukkuvat käpälä käpälässä.

Tämä voi olla myös toimiva vihjekirja aikuiselle; jos lasta / lapsia on vaikea saada rauhoittumaan nukkumaan, kokeile jotain muuta kuin yleensä. Kerro lasta kiinnostavia asioita, niin hän voi tulla huomaamattaan hammaspesulle ja yöpukukin saattaa mennä päälle melkein itsestään. Toisaalta, uskon että tämä kiinnostaa monia lapsia myös nukkumaanmenoajan ulkopuolella. 

Kirja on luettu myös blogissa Lastenkirjavuosi.

Heikki Kännö: Runoilija

 

Heikki Kännö: Runoilija

Sammakko 2020

568 s.

Olen lukenut Heikki Kännön aikaisemmatkin romaanit ja pitänyt niistä, vaikka samalla onkin ollut olo että tajusinko lopultakaan mistä niissä on kyse. Runoilijaan tartuin sekä innokkaasti että ennakkoluuloisesti. Jo pelkkä Nietzschen nimi takakannessa aiheutti pelkoa, että meneekö teksti liian korkealentoiseksi. Pelkoni oli turha: ei haittaa vaikka ei tunne Nietzschen ajatuksia tai ole lukenut hänen kirjojaan. 

Kirjan ensimmäisessä osassa nimeltä Musta koira ollaan 1880-luvun lopun Ranskassa. Kiertävän teatteriryhmän leiriin saapuu pahoinpidelty nuori mies. Mies osoittautuu olevan Aurelian Benn, yhden maailmankuulun Faust-aiheisen runoelman kirjoittaja. Eli runoilija, mutta onko hän Runoilija, Le Poète, jota etsitään nuoren tytön murhasta epäiltynä? Aurelian avaa tarinaansa teatterin johtajalle Apoloniuszille ja tämän tyttärelle Lorrainelle. Heiltä ja muilta teatterilaisilta hän saa suojaa ja pääsee matkustamaan pois Ranskasta. Jokin kuitenkin ajaa häntä pois, joten tiet eroavat. 

Toisessa osassa nimeltä Carmen Aurelian on Torinossa, samoin 1880-luvun lopussa. Hän ihastuu oopperalaulaja Minna Corelliin, ja on valmis vaikka mihin saadakseen tämän omakseen. Minnan omituinen, pelottavakin kummisetä Heinrich von Grüngen vaatii Aurelianilta kauheita, joten lopulta tämä pakenee. 

Kolmas osa Akasha kuljettaa Aureliania 1890-luvulta Saksan Naumburgista 1900-luvun alun Weimarin kautta 1920-luvun Baseliin. Hän kirjoittaa puhtaaksi Nietzschen tekstejä ja, tämän menetettyä järkensä, työskentelee Nietzsche-arkistossa. Tutustuttuaan Rudolf Steineriin hän päätyy etsimään tämän kanssa syytä sille, miksi hän tuntee olevansa näkymätön, jopa kuollut. Steiner aavistaa Aurelianin kohdanneen jotain äärimmäisen pahaa, tulleen vedetyksi mukaan pahantahtoiseen peliin. 

Aurelian tuijotti yötaivasta ja sukelsi ajatuksissaan Ranskaan, Rouxien rengintupaan; kohtaukseen, jossa hän tuijotti järkyttyneenä Eleanoria ja kuiskasi: - Oi Eleanor, mitä olet tehnyt... ja hän näki tytön nauravan ja pitelevän käsissään tulitikkuja, ja hän muisti verenkiertoonsa levinneen epätoivon ja raivon, jotka olivat saaneet hänet kohottamaan nyrkkinsä, mutta nyt hänen oli turha yrittää kutsua luokseen mitään vastaavaa. Yö sulki hänet sisäänsä, ja nuotio oli pieni valoisa piste tukahduttavan pimeyden keskellä, ja hän ruokki tulta, kunnes aamu koitti. Aurelianilla ei oikeastaan ollut enää syytä jatkaa matkaansa, mutta hän jatkoi silti. Hän ajatteli olevansa kuollut. Hän tunsi itsensä kuolleeksi. Hän ajatteli: Minä en kirjoita enää. Ajatus ei tuntunut pahalta eikä hyvältä, koska kuolleet vapautuivat luomisen kirouksesta. Väsymys ei enää koskettanut häntä, ja hän pystyi taivaltamaan yöt läpeensä. Hän heitti lihasta kalutun luun metsälampeen. Hän ei tuntenut enää nälkää. Hän ylitti lumen ja jään peittämän maan ihmetellen jokaista ottamaansa askelta, kunnes näki Baselin savujen ilmestyvän taivaanrantaan, ja sitten hän käveli kaupunkiin ja etsi sen harmaista kortteleista professori Franz Overbeckin kotioven.

Tässä on nyt sellainen kirja, että aikamoinen saa olla jos sen lukee yhdeltä istumalta! Itse tarvitsin tauon jokaisen osan jälkeen, toista osaa sulattelin pari viikkoa ennen kuin jatkoin eteenpäin. Tarinassa on paljon ilottomuutta, pelkoa, väkivaltaa, välinpitämättömyyttä, oman edun tavoittelua, epätoivoa... Ilon hetkiä ei juuri ole, avioliitotkin tuntuvat välttämättömiltä mutta rakkaudettomilta. Ihmiset ovat alennustilassa, eikä ympäristö ole sen parempi. 

Ensimmäisessä osassa tunnelma on jo synkkä, mutta toinen osa menee vielä paljon pidemmälle. Kolmannen osan alussa ollaan esoterian ja antisemitismin kimpussa; ne eivät ole kevyitä aiheita mutta tuovat tauon siitä suuresta pahasta, mikä palaa kolmannessa osassa. Kauhea sanoa, mutta suorastaan toivoin pahuuden paluuta. Esoteria ja filosofia eivät ole kiinnostusteni kärkipäässä, joten luin kolmososan alun vähän harppomalla. Tai ehkä siinä oli sitäkin, että halusin päästä tarinan loppuun, halusin tietää miten kaikki päättyy.

Niin, loppu. Toisen osan loppu on sellainen, että mietin riittääkö kierroksia koko kirjan loppuun. Vastaus on: kyllä riittää! Jos mahdollista niin tunnelma on vieläkin tiheämpi, lukija saattaa unohtaa hengittää välillä. 

En ole lukenut Näin puhui Zarahustraa, en tunne Carmen-oopperan tarinaa enkä tunne sen paremmin Nietzschen kuin Steinerin ajatuksia. Goethe, Faust ja Saatana saapuu Moskovaan ovat vähän tutumpia. Enempi pohjatieto olisi voinut luoda toisenlaisen lukukokemuksen, mutta myös asioihin perehtymättömänä nautin tästä kovasti. Raskasta mutta ehdottoman palkitsevaa. Lukemisesta ei jäänyt kevyt tai iloinen olo, mutta siitä jäi sellainen riemastus, että jestas missä minua pyöritettiin!

Runoilija on luettu myös blogeissa Ja kaikkea muuta, Tähtivaeltajablogi, Kirjaluotsi ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjassa on epäluotettava kertoja". Aurelianin versio tietyistä tapahtumista on yhdenlainen, mutta Heinrichin versio on toisenlainen. Mutta kun tiedetään Heinrichin tekemiset, on perusteltua epäillä myös hänen versiotaan. Runoilija sopisi myös esimerkiksi kohtiin 15, "fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö" ja 16, "kirjalla on kirjassa tärkeä rooli". 

Delia Owens: Suon villi laulu

 

Delia Owens: Suon villi laulu

Englanninkielinen alkuteos Where the Crawdads Sing (2018)

Suomentanut Maria Lyytinen

WSOY 2020

415 s.

Delia Owens on kirjoittanut hienon, koskettavan, monitahoisen tarinan, jossa seurataan Kyan matkaa hylätystä lapsesta yksinäiseksi aikuiseksi, matkaa jossa onnen hippusia löytyy mutta epävarmuus on päällimmäisenä läsnä. 

Kya on vain 7-vuotias, kun hän jää asumaan yksin isänsä kanssa suoalueelle, kauas muista ihmisistä. Äiti ja vanhemmat sisarukset ovat lähteneet väkivaltaisesta kodista, eikä kukaan heistä katso taakseen. Isä ryyppää paljon, ja on usein päiviä tai jopa viikkoja juoma- ja pelireissuillaan. Kun isä häviää lopullisesti, Kyan on keksittävä selviytymiskeino. Miten hän saa hankittua rahaa, jolla ostaa ruokaa ja veneeseen bensaa? Luku- ja laskutaidottomana asioiden hoito on vaikeaa, mutta Kya on kekseliäs lapsi. Kaupungista hän saa kaupan Jumpinin ja tämän puolison Mabelin tuekseen, heiltä hän saa vaatteita ja neuvoja. Ihmisaralle, muiden hyljeksimälle Kyalle suo on kuitenkin ainoa paikka, jossa hän tuntee olevansa turvassa. 

Kun hän kohtaa Taten ja tunteet roihahtavat, elämä muuttuu. Tate opettaa Kyan lukemaan, ja tarjoaa siten tälle pääsyn aivan uuteen maailmaan. Nyt Kyalla on sanat sille, mitä hän on luonnossa aina tarkkaillut. Myöhemmin hänestä tulee kirjailija, suoalueen kasviston ja eläimistön asiantuntija. 

Kun Tate lähtee, Kya on taas yksin, hylättynä. Sitten suolle saapuu Chase, ja Kyan elämän muuttuu taas. Suhde Chasen kanssa johtaa siihen, että muutamaa vuotta myöhemmin Kya on oikeudessa syytettynä murhasta. 

Joka aamu Kya heräsi varhain ja kuulosteli, josko keittiöstä kantautuisi äidin puuhakas kolistelu, Äidin lempiaamiaiseen oli kuulunut omien kanojen munista tehtyä kokkelia, kypsänpunaisia tomaattiviipaleita ja maissilättyjä, jotka valmistettiin kaatamalla maissijauhoista, vedestä ja suolasta sekoitettu taikina niin kuumaan rasvaan, että neste alkoi heti kuplia ja paistui reunoiltaan rapean pitsiseksi. Äiti sanoi, että vasta silloin saattoi puhua kunnon paistamisesta, kun rasvan räiske kantautui viereiseen huoneeseen, ja koko ikänsä Kya olikin herätessään kuullut lättyjen poksahtelevan rasvassa. Haistanut sinertävän kuuman maissisen savun. Mutta nyt keittiössä oli kylmää ja hiljaista, ja Kya livahti kuistivuoteeltaan laguunille.

Kuukaudet kuluivat ja talvi asettui lauhkeana maisemiin, niin kuin etelän talkoilla on tapana. Aurinko kietoutui kuin lämmin peitto Kyan hartioille ja houkutteli hänet yhä syvemmälle soiseen maastoon. Toisinaan hän kuuli yöllisiä ääniä, joita ei tunnistanut, tai säpsähti liian lähelle iskeviä salamoita, mutta aina vaikean paikan tullen maa kannatteli häntä. Ja lopulta tuska sydämessä alkoi tihkua pois omia aikojaan kuin hiekkaan imeytyvä vesi. Yhä sen tunsi, mutta vain jossakin syvällä. Kya laski kämmenensä hengittävän, kostean maan kamaralle, ja suosta tuli hänen äitinsä.

Pidin kirjasta kovasti, tässä on paljon ajateltavaa ja sulateltavaa. Tarina on rankka mutta samalla kaunis. Kyan ja luonnon suhde on tiivis, turvallinen. Ihmisistäkin löytyy jokunen, jotka pääsevät hänen lähelleen, jotta hän ei jää täysin ilman lämpimiä ihmiskontakteja. 

Oikeudenkäyntiosiota olisi voinut tiivistää, nyt siinä on varsin paljon todistajien kuulemisia, mitkä etenevät täysin samalla kaavalla ja ilman yllätyksiä. Ennen sitä murhatutkimus etenee pikakelauksella, mikä ehkä osittain on 1960-luvun tyyliä etenkin silloin, kun tutkinnan kohteena on yhteisön hylkimä henkilö. Samalla oikeudenkäynti kuitenkin herättää ajatuksia. Olennaista on Kyan asianajajan kysymys: "Mutta hyvät naiset ja herrat, suljimmeko me neiti Clarkin yhteisömme ulkopuolelle, koska hän oli erilainen, vai oliko hän erilainen siksi, että me suljimme hänet ulkopuolelle?" Nimenomaan! Millaiseksi Kyan elämä olisi muodostunut, jos hän ei olisi jäänyt niin yksin? Kouluun hänet yritettiin saada, mutta senkin suhteen viranomaiset luovuttivat nopeasti. Eikö kukaan todella piitannut? Vai luulivatko kaikki, että Kyan isä on maisemissa aina silloin tällöin? 

Pidän siitä, miten päättäväisesti Kya toimii selviytyäkseen. Lapsena hän ei edes osannut kaivata muita ihmisiä kuin äitiään ja Jodie-veljeään, ja vielä aikuisenakin hän mieluummin piiloutuu kuin kohtaa muita. Etenkin teini-ikäisenä ja aikuistuessa hänellä on kaipuu ihmiskontakteihin, mutta pelko hylkäämisestä on vahva. Kun hänelle naurettiin lapsena, läsnä on pelko siitä että hänelle nauretaan aina. 

Nokkelana Kya keksii keinon ansaita rahaa voidakseen pysyä kotona. Turvapaikkaansa hän puolustaa miten ikinä pystyy. Vaikka usein näyttää siltä, että hän on yksin koko maailmassa ja koko maailmaa vastaan, saa hän apua osin tietämättään. Kaupungissa on kuitenkin heitä, jotka tuntevat sympatiaa Rämelikkaa kohtaan.

Vaikka tarina on surullinen, jää siitä lämmin ja turvallinen olo.

Suon villiä laulua on luettu todella paljon, siitä on postaukset esimerkiksi blogeissa Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirja hyllyssä, Luetut kirjat, Kirjan jos toisenkin sekä Paljon melua kirjoista. 

Tua Harno: Kylmän sodan tytär

 

Tua Harno: Kylmän sodan tytär

Otava 2020

381 s. 

Vuonna 2017 Mari ajautuu selvittämään, kuka hänen amerikkalainen isänsä oikeastaan oli. Hän on aina ollut siinä uskossa, että 1980-luvun lopussa isä lähti toisen naisen kanssa takaisin kotimaahansa. Mitä enemmän hän asiaan paneutuu, sitä kummallisemmalta hänestä tuntuu. Miksi isää ei löydy virallisista rekistereistä? Miksi isän firman paperit on luovutettu Suojelupoliisille, ja miksi ne ovat jääneet sille tielleen? Mitä aivovammasta kärsivä äiti tietää ja mitä jättää kertomatta? Askel askeleelta Mari pääsee kuitenkin lähemmäs isäänsä, mutta joutuu samalla miettimään mitä kaikkea on valmis uhraamaan saadakseen totuuden selville.

Olen iloinen siitä, että tarinaa ei kerrota pelkästään Marin näkökulmasta, vaan saamme seurata sitä myös isän, Edwardin näkökulmasta 1970-luvun puolivälistä alkaen. Edward ei koskaan oikein tuntenut sopeutuvansa koulukaverien joukkoon, eikä viihtynyt kotonakaan. Kun haave armeijaurasta tyssäsi alkuunsa, hän jäi tyhjän päälle. Kunnes koululehden valokuvaajana törmää agentteihin, juuri niihin kliseisiin pukutyyppeihin aurinkolasit silmillään. Edward tajuaa, että CIA voisi olla hänen juttunsa. Agentin tehtävä vie hänet Suomeen, tarkkailemaan mitä tapahtuu Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Edwardin elämä ei kuitenkaan lopulta ole lainkaan sellaista, mitä hän oli kuvitellut. On paljon asioita ja tunteita, joihin koulutus ei valmenna. Kun Edward kuulee Marin etsivän tietoja hänestä, hän joutuu miettimään niin uraansa kuin tulevaisuuttaan.

"Minä nyt vain haluaisin jotain tietoa, mustaa valkoisella, että miten kaikki meni. Minulla -" Pidin tauon ja etsin sanoja. Teki mieli tunnustaa, että minulla ei mennyt kovin vahvasti. Mutta mitä Eero voisi asialle tehdä? Ei mitään. Ehkä hän antaisi jonkin neuvon, kuten että minun pitäisi aloittaa jokin harrastus, josta saisin ystäviä. Aivan kuin olisin lapsi.

"Minusta on ahdistavaa, että menneisyydessäni on jotain, mitä en itse hahmota", muotoilin.

"Syöttääkö Kortesuo sinulle näitä vakoojateorioita?" Eero kysyi, silmissä ilkikurinen pilke.

"Mitä?"

"Minä tiedän hänet. Hän on vaatinut jo pitkään tutkimuslupaa Supon arkistoihin. Hän on sitä mieltä, että hänen uransa yliopistolla ei etene, koska hän on jollain mustalla listalla", Eero sanoi.

"No onko hän?" kysyin. 

"En ymmärrä hänen logiikkaansa. Jos olisikin jokin lista, niin miten se täältä käsin hänet myrkyttäisi?"

"Jos on huhuja. Niitä vastaan on mahdoton taistella", sanoin. Mietin Jaakkoa ja hänen arkaa ylepyttään. Sitä, kuinka hän tiesi ihmisten pitävän Venäjällä suoritettuja tutkintoja ja työtä toisarvoisena. Oliko hän kehittänyt siitä itselleen suojaavan tarinan, ja uskoi Supon vainoavan häntä? Ja oliko hän lähettänyt minut selvittämään isäni taustoja, koska siten myös hänen nimensä voisi tulla esiin? Mitä ihmettä hän oikein halusi?

Tarina on koskettava ja kiinnostava. Monesti agentit esitetään piittaamattomina tyyppeinä, joille ainoa tärkeä asia on palvella maataan. Siksi onkin kiva lukea asioista Edwardin kokemana, kuinka hän tuntee huonoa omaatuntoa joistain asioista jotka vaan on pakko tehdä, kuinka hän kiintyy ihmisiin joihin ei oikeastaan saisi kiintyä, miltä tuntuu kun tuleekin itse sumutetuksi. Pidin Edwardin hahmosta kovasti, hän on kovin sympaattinen koko ajan. Aina ei ole helppoa seurata ohjeita ja noudattaa tehtävää, mutta vaikeat valinnat on pystyttävä perustelemaan itselleen - ja on myös pystyttävä antamaan itselleen anteeksi.

Mari on puolestaan hahmo, josta pidin aluksi mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vähemmän hänestä pidin. Ehkä siksi, että vaikka hän on psykologi, niin tuntuu että hän ei osaa käsitellä omia tunteitaan. Parikin kertaa se on hänen pieni tyttärensä, joka huolehtii hänestä ja vahtii häntä, vaikka asian pitäisi olla toisinpäin. Mari velloo omassa surussaan, mutta huomioiko hän lainkaan tyttärensä surua? Tai äitinsä? Lukiessa minusta tuntui usein, että Marilla ei ole elämässään mitään tukevaa jalansijaa, vaan hän hoippuu keikkuvilla kivillä. Siksi on hyvä, että hän lähtee selvittämään isänsä tarinaa eikä anna periksi, vaikka umpikujia riittää. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Kylmän sodan tyttären kohtaan 39, "kirjassa lennetään". Siinä tehdään useampikin lento USA:n ja Suomen välillä. Se sopisi myös vaikkapa kohtiin 37, "ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa" ja 46, "kirjassa on sauna".

Lastenkirjalauantai: Kobi Yamada: Olipa kerran idea

 

Kobi Yamada: Olipa kerran idea

Kuvittanut Mae Besom

Englanninkielinen alkuteos What Do You Do With an Idea? (2013)

Suomentanut Raija Rintamäki

Kumma 2020

34 s.

Reilun kuukauden sairaslomallaolon aikana olen hiukan pudonnut junasta sen suhteen, mitä uusia lastenkirjoja - etenkin kuvakirjoja - on ilmestynyt. Kirjastoreissu olikin löytöretki, jolla saatoin vain toivoa löytäväni jotain uutta kivaa. En päässyt pitkälle, kun esittelyhyllystä silmiin osui Olipa kerran idea. Jokin tässä kannessa vetoaa niin, että pakko oli lukea ensi kertaa jo kirjastossa, seisaaltaan. 

Kannessa oleva kruunupäinen pallura on idea, joka eräänä päivänä tuosta vain putkahtaa nimettömäksi jäävän minän luo. Hahmo pohtii, mistä se tuli, miksi, ja mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Koska idea ei vaikuta erityisen käyttökelpoiselta, hahmo päättää unohtaa sen. Mutta idea ei suostu katoamaan, vaan se vaatii huomiota. Pikkuhiljaa se alkaa kasvaa ja voimistua, kunnes lopulta pääsee valloilleen.

Idean kanssa on mukava olla. Tunsin olevani elossa ja pystyväni mihin tahansa. Idea innosti minua haaveilemaan aina vain suuremmista asioista. 

Se kertoi minulle salaisuuksiaan. Se opetti minut kävelemään käsilläni. "Välillä om hyvä katsoa asioita eri näkökulmasta", se sanoi.

Tässä on taas yksi kuvakirja, johon rakastuin melkeinpä ensi silmäyksellä ja joka tulee kulkemaan kanssani pitkään. Tarina on todella kaunis, lämmin ja ennen muuta rohkaiseva. Se muistuttaa, että vaikka idea ensin tuntuu mitättömältä tai mahdottomalta, ajan myötä siitä saattaa kasvaa jotain suurta. Vaikka muut eivät uskoisikaan siihen, ei kannata luovuttaa vaan pitää siitä kiinni, antaa sille mahdollisuus muotoutua siksi mikä siitä on tulossa. 

Kuvitus on todella kaunis, ja väritys on oivaltava. Alun hailakat, maanläheiset värit voimistuvat ja kirkastuvat sitä mukaa, kun idea kasvaa. 

Todella hieno paketti! Tarina on ajaton ja ajatuksia herättävä, joka sopii monen ikäiselle lukijalle ja kuulijalle. 

Olipa kerran idea on luettu myös Lastenkirjahyllyssä.

Harri-Pekka Pietikäinen: Pinnan alla: elämäni valkohain kanssa

 

Harri-Pekka Pietikäinen: Pinnan alla: elämäni valkohain kanssa

Johnny Kniga 2020

262 s.

Kun miettii eläinaiheisia tietokirjoja, valkohai ei ole se tyypillisin aihe. Sitä ehkä sivutaan petoeläinkirjoissa, ja esitellään lyhyesti haikirjoissa. Taisikin olla korkea aika saada valkohaille ihan oma kirja, niitä kun ei juuri suomeksi taida olla.

Harri-Pekka Pietikäinen näki Tappajahai-elokuvan aivan liian nuorena, ja siitä aiheutui valtaisa haipelko. Järki ehkä sanoi, että uimahallin altaassa ei voi uiskennella valkohaita, mutta tunne oli toinen. Aikuisena Pietikäinen päätti kohdata haipelkonsa silmästä silmään. Neljä retkeä Etelä-Afrikkaan ja häkkisukellukset mereen aiheuttivat sen, että pelko vaihtui toiseksi. Enää häntä ei pelota valkohain kohtaaminen vaan se, että erinäisistä syistä valkohait katoavat kokonaan. Maailma ja meret muuttuvat nopeaan tahtiin ja eri lajien elinolosuhteet muuttuvat, eikä aina ollenkaan hyvään suuntaan. 

Olen kuluneen puolentoista vuoden aikana opiskellut valkohaita ja ahminut siitä tietoa. Eksploitatiivinen valkohaielokuva on tylsä. Bisnes on vanginnut valkohain ja luonut sille imagon. Imago on tuottava, ihmiset haluavat hirviöitä ja ovat valmiita maksamaan nähdäkseen sellaisia. Tuskin yhteenkään muuhun eläimeen liitetään yhtä paljon erilaisia myyttejä ja ennakkoluuloja kuin valkohaihin. Lajin tutkimisen mahdollistava teknologia on kehittynyt vasta viime vuosikymmeninä siihen pisteeseen, että vallalla olleita uskomuksia on pystytty kumoamaan. Ennen uskottavan lajitutkimuksen kehittymistä viihdeteollisuus ehti brändätä valkohaimyytistä itselleen rahakkaan sammon. Vaikka tutkittua tietoa on jo runsaasti, ei kuvaa tappajahaista ole saatu taottua ulos. 

Voiko olla niin, että hingumme myyttejä ja tarinoita ihmisiä saalistavista pedoista, koska ne auttavat meitä pysymään valppaina? Tarinoiden myötä saavutamme niitä tunteita ja viettejä, joita turvallisessa arjessamme emme saa enää kokea, mutta jotka on koodattu meihin alusta saakka. Petojen avulla - olkoot vaikka valkokankaalla - keräämme rohkeutemme ja luotaamme vaistojamme. Entisaikoina voimaa mitattiin hyppäämällä mereen ja haastamalla hai kaksintaisteluun. Tänä päivänä mereen hypätessä oleellisinta on varmistua rautaisen häkkikehikon kestävyydestä ja keskittyä pitämään märkäpuku sisältä siistinä.

Koin kirjan mieltä avartavana ja jossain määrin yllätyksellisenä. En ole nähnyt Tappajahaita mutta eipä minulla ollut ennestään mitään faktatietoakaan valkohaista, en olisi esimerkiksi osannut arvioida ollenkaan sen kokoa, levinneisyyttä tai ruokavaliota. Tässä saa nyt paljon tietoa paitsi valkohaista itsestään, myös siihen liittyvästä turismista ja sitä uhkaavista asioista. 

Kirjan rakenne on erinomaisen toimiva. Siinä on neljä osaa, joista jokainen kertoo yhdestä Etelä-Afrikan reissusta. Monen yksittäisen luvun lopussa on tietolaatikko, missä on koottuna erilaista haitietoa, kaikkea mahdollista haiden sähköaistista Shark Week - tv-ohjelmakampanjan kautta mikromuoviin. Paljon mielenkiintoista ja myös ajatuksia herättävää! 

Hai surmaa vuosittain 10-15 ihmistä. Ihminen surmaa vuosittain yli 100 miljoonaa haita.

(...)

Pelkästään tonnikalan pyydystämisen yhteydessä arvioidaan kuolevan vuosittain yli kaksikymmentä miljoonaa haita.

Tonnikalapurkeissa lukee usein, että pyydystäminen ei ole vahingoittanut delfiinejä, pitäisikö alkaa kysellä että mites hait? 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 33, "kirjassa tapahtuu muodonmuutos". Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 9, "kirjassa kohdataan pelkoja", 20, "luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja" ja 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana". 

Kirja on luettu myös Kirjavinkeissä.

Niillas Holmberg: Jalkapohja

 

Niillas Holmberg: Jalkapohja

Kuvitus Inga-Wiktoria Påve

Gummerus 2019

145 s.

Ensi kevään kirjalistoissa on Niillas Holmbergin romaani, se vaikuttaa esittelyn perusteella kiinnostavalta joten halusin sitä ennen tutustus Holmbergin runoihin. Jalkapohja ei kuitenkaan ole pelkkä runoteos, sillä siinä myös kuvituksella on vahva kerronnallinen osa. Pidän tavattoman paljon siitä, että alussa on monta aukeamaa "pelkkää" kuvitusta, se virittää mieltä kuvittelemaan mitä kenties on tulossa. Ja jo ensimmäinen runo sai ainakin minut innostumaan, riemastumaan, odottamaan malttamattomana.

Taivas tihenee

puut kannattelevat tohinaa, kolmisiipistä kiirettä.

Koivut kuin lapsuuksien vanhemmat

  kätkevät jälkiä, hautovat harhaanjohtavaa kysymystä

       takaisin kuoreensa.

Runoissa toistuu pohjoinen, kielen muodot, koivut, suutari. Löydän sieltä muutosta, muutosvastarintaa, keskustelua muutoksen tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta. On esivanhempia ja luonnon pysyvyyttä, on nuoria jotka haluavat muutoksia. Mitä on moderni, edistys, ja mitä se tekee luonnolle? Lapsi oppii asioita, nuori kyseenalaistaa, mitä tapahtuu perinteille ja uskomuksille? Miten löytää tasapaino menneen, nykyisen ja tulevan välille? Mitkä muutokset ovat välttämättömiä, mitkä tarpeettomia? Kuka sen päättää? 

Koivut kelteisillään

 lakastuneet oikeudet kätkevät maata.

Saapas rusauttaa haravan piin.

Tykkäsin kokoelmasta hurjan paljon. Jokainen runo pakottaa pysähtymään hetkeksi, miettimään asioita juuri luettua isommassa mittakaavassa. Palasin monesti lapsuusmuistoihini ja pohdin, miten erilaisilta monet maisemat näyttävät nyt. Mietin nykyistä asuinympäristöäni, sitä kuinka joka nurkka rakennetaan täyteen eikä katse enää näe kauas, ei taas yhtä uutta betonikolossia kauemmas. Mietin myös sitä, kuinka pohjoisessa luonto on osa elämää ja olemista, kun taas täällä etelämmässä luontoon menemisestä tehdään usein numero, suoritetaan luonnossa olemista ja dokumentoidaan someen että katsokaa, täällä olen. Itse maisema jää usein piiloon postaajan kasvojen tai kehon taa. 

Kuvituksen jokainen katsoja tulkitsee miten tulkitsee. Minä näin virtaavaa liikettä, jota on rauhoittavaa jäädä katsomaan. Revontulia ja solisevia puroja, välissä ihmisiä ja katulamppuja muistuttamassa, että et muuten ole yksin erämaassa vaikka lukiessa siltä tuntuukin. 

Kokoelma on vahvasti ajatuksia herättävä, sellainen jonka voi lukea monta kertaa läpi ja aina se pysäyttää. 

Jalkapohja on luettu myös blogeissa Kirjat kertovat sekä Kirjarikas elämäni.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 5, "saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja".

Lasse Lindqvist: Urheiluhullu: stadioneilta suljetulle osastolle

 

Lasse Lindqvist: Urheiluhullu: stadioneilta suljetulle osastolle

Otava 2019

426 s.

Tapio Suominen on monelle tuttu Urheiluruudun juontajana ja erilaisten urheilutapahtumien selostajana sekä kisastudion isäntänä. Viime vuosina häntä on näkynyt myös lööpeissä, eikä mitenkään iloisissa merkeissä. Mutta kuka on Tapio Suominen?

Kirja on jaettu kolmeen osaan, mikä on oivallinen ratkaisu. Lapsuus- ja nuoruusvuosista kerrotaan ensimmäisessä osassa. Siinä luodaan pohja kiinnostukselle urheiluun, etenkin koripalloon. Liikunnan puolelta löytyi myös opiskelupaikka, joka ei kuitenkaan sittenkään tuntunut oikealta. Mutta kun tarjolle tuli myös journalismi, loppu on historiaa.

Toisessa osassa käydään läpi vuosi kerrallaan Suomisen uraa Yleisradiossa. Lukija pääsee mukaan monen monituisiin arvokisoihin, ja saa katsauksen eri urheilulajeista. Suominen kuvaa urheilutoimittajan työn eri puolia ja tuo esiin sen, ettei kisapaikalle mennä lomailemaan vaan olosuhteet voivat olla hyvinkin karut. Samalla hän kertoo mielenkiintoisia asioita eri maista ja hauskoja sattumuksia, mihin on yksin tai tiimin kanssa joutunut.

Kolmas osa keskittyy viimeiseen vajaaseen 10 vuoteen, aikaan jonka Suominen on paininut mielenterveysongelmien kanssa. Hän tuo välillä raa'astikin esiin sen, mitä tarkoittaa kaksisuuntainen mielialahäiriö, miten vaikeaa sen diagnosointi on, miten sen hoito on tasapainottelua oikean lääkeyhdistelmän ja sähköhoidon välillä, miten ylämäet ja alamäet seuraavat toisiaan niin että aamulla voi herätä toisessa ääripäässä kuin mihin illalla jäi. 

Rakenne on toimiva; se ketä ei kiinnosta urheilu yhtään voi skipata kakkososan välistä vaikka kokonaan. Toki siellä on jo viittauksia tulevaan mielen murtumiseen, mutta ei mitään sellaista mistä ei pääsisi kiinni kolmososassa. Itse olen suuri urheilun ystävä, joten luin suurella kiinnostuksella Suomisen työhistoriasta. Ei voi kuin ihailla, miten hän on paneutunut kulloinkin selostettavaan lajiin, oli se sitten vaikkapa taitoluistelua tai telinevoimistelua, joista hänellä ei juuri ollut pohjatietoja, ja miten hän on aina pyrkinyt tekemään parhaansa riippumatta siitä, onko työtehtävä ollut parrasvaloissa vai kulisseissa.

Kirja on samaan aikaan hauska ja raskas lukukokemus. Suominen on ollut monessa mukana, ja he yhdessä Lindqvistin kanssa kertovat lennokkaita tarinoita. Joskus yksittäinen sana tai lause saa lukijan repeämään. Suosikkikohtani taitaa olla se, jossa toimittaja Marko Terva-aho heittäytyy baarin pöydälle kuin se olisi curling-rata. Raskas työ vaatii raskaat huvit, vai miten se menee. 

Kolmannen osan aikana olin monesti surullinen ja suorastaan vihainen. En kertakaikkiaan ymmärrä iltapäivä- ja juorulehtien tarvetta nolata ihmisiä vaikka väkisin, pahiten niin että palkataan houkutuslintu halailemaan kohdetta jotta saadaan julistaa kannessa salasuhdetta. Että mitä on tapahtunut moraalille ja käytöstavoille? Juolahtaako näille toimittajille koskaan mieleen, että mitä jos kohteena olisi hän itse tai hänen läheisensä, olisiko kiva nähdä vaikka serkkunsa moisissa otsikoissa? Sen sijaan että kysyttäisiin, onko kaikki hyvin tai onko jokin vialla, haalitaan pahinta mahdollista materiaalia julkaistavaksi. En vaan ymmärrä.

Suominen on kirjassa rehellinen, hän ei säästele itseään lainkaan. Kesätyöpaikka Ylen urheilutoimituksessa johti siihen, että hän on määrätietoisesti tehnyt töitä päästäkseen siihen asemaan, missä parhaimmillaan oli. Pahimmillaan puolet vuodesta meni urheilutapahtumissa ja matkustamisessa, mikä on perhe-elämälle raskasta. Mielenterveysongelmien ja alkoholinkäytön aiheuttamia käytöshäiriöitä hän ei selittele, vaan tunnustaa että näin on tullut tehtyä ja sanottua. Mietin, että Suominen on välillä ehkä liiankin armoton itseään kohtaan. Samalla on huima huomata, kuinka analyyttinen hän pystyy olemaan arvioidessaan tekemisiään. 

Muistan Barcelonan olympialaisten hurjimpana lajina Yleisradion urheilutoimituksen epäviralliset painimestaruuskilpailut, jotka käytiin eräässä hotellihuoneessa myöhäisiltana muutaman urheilujuoman inspiroimana. Osallistuin kisoihin tuomarina. Tärkein tehtäväni oli varmistaa hotellihuoneen ranskalaisen parvekkeen edessä, ettei kukaan pudonnut kesken turnauksen kadulle. Loppuottelu jouduttiin keskeyttämään, koska toisen finalistin, päällikkömme Seppo Kannaksen peukalo kääntyi sijoiltaan. Oletan, että vastustajalla oli jonkin verran judotaustaa.

(...)

Useita manioita ja masennusjaksoja läpikäyneenä olen vakuuttunut, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olen kuitenkin joskus miettinyt, käytänkö sairauttani joskus hieman myös tietoisesti hyväkseni. Onko joidenkin hölmöilyjeni kohdalla joskus ehkä käynyt niin, että olen jopa ajatellut niin, että voin tehdä ihan mitä vain ja hölmöillä jopa maailman tappiin asti, koska olen sairas? Onko sairaudestani tullut tietyllä tavalla keppihevoseni, jolla voin ratsastaa auringonlaskusta auringonlaskuun ja aina mokata ja luikerrella syyllisyydestäni pois sen avulla, että voin sanoa itse itselleni: "Kuule Tapsa, sä oot sairas mies, sulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö". Tämä on vakava sairaus, mutta ehkä voin myös tietyllä tavoin tiettyinä hetkinä käyttää sitä seikkaa hyväkseni. Koen, että maniassa ihminen saattaa olla niin käärme, että hän tavallaan tietää, miten ei kannattaisi toimia, mutta toimii silti väärin, koska kokee, että hänellä ei ole hätää - onhan hän sairas ihminen, jolle sattuu ja tapahtuu. 

Tässä on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka yllätti ainakin minut. Suominen on julkisuuden henkilö, joka pitkälle 2000-luvulle asti oli hyvin yksityinen. Nyt hän päästää ihmiset tutustumaan perheeseensä ja kotiinsa. Muistot työuralta ovat hämmästyttävän monipuoliset, vaikka paljon tietysti jää kertomatta. Mielenterveysongelmat ovat rankkaa luettavaa, mutta silloin iloitsin siitä että Suomisella on välittävä lähipiiri, joka ei ole pelännyt kohdata ongelmia. Hänen läheisensä eivät myöskään ole luovuttaneet helpolla, siitä heille hurraahuutoja. Tokihan sitä miettii, kuinka paljon Suomessakin on mielenterveysongelmaisia, joilla ei ole tuollaista lähipiiriä, joilla ei ehkä ole ketään. Se on hurjan surullista. 

Urheiluhullu: stadioneilta suljetulle osastolle on luettu myös blogeissa Joukon Taideblogi ja Rantaradan varrelta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 14, "urheiluun liittyvä kirja". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 30, "kirjassa pelastetaan ihminen" ja 35, "kirjassa käytetään sosiaalista mediaa".

Lastenkirjalauantai: Kirsi Alaniva: Luutarhan tarinoita

 

Kirsi Alaniva: Luutarhan tarinoita

Kuvittanut Marjo Nygård

Karisto 2020

37 s.

Kuolema ei ole tavallisimpia aiheita lastenkirjallisuudessa, vielä vähemmän niin että kirjassa tuodaan esiin kuolemakulttuuria eri puolilla maailmaa. Kirsi Alanivan kirjalla on siis vahva paikkansa osana lastenkirjallisuuden vaikeita mutta tärkeitä aiheita. 

Kirjassa tavataan 15 eri hahmoa, joiden elämä ja kuolema kerrotaan muutamalla lauseella. Lisäksi jokaisen kohdalla kerrotaan, miten häntä muistetaan kuoleman jälkeen. Sivulla on myös tietolaatikko, jossa kerrotaan kyseisen kulttuurin tai uskonnon tavasta haudata vainaja ja muistaa kuolleita.

Tässä poseeraavat Abigail ja Agus. Heidän kipinöivä avioliittonsa kesti yli seitsemänkymmentä vuotta. Tarinoiden mukaan he riitelivät niin usein ja niin äänekkäästi, että kanat pakenivat aina sulat pöllyten riisipelloille, kun sanasota alkoi. Jokaisen muhkean riidan päätteeksi taloon syntyi aina uusi lapsi. 

Suku on vuosikymmenien saatossa paisunut yli satapäiseksi, ja nuorimmat eivät ole koskaan nähneet Abigailia ja Agusta elävinä. Mutta joka kolmas vuosi he tapaavat heidät kuolleina. Kylässä on nimittäin tapana kaivaa vainajat esiin aina silloin tällöin. Isoäiti Tulak, pariskunnan vanhin tytär, avaa silloin arkkujen kannet ja harjaa ruoholuudan kanssa molempien muumiot lempeästi. Sen jälkeen arkut tuuletetaan tomusta, ja vainajille vaihdetaan puhtaat vaatteet.

Pidän siitä, kuinka lempeästi kuolemasta on kerrottu. Aihe ja hahmot ovat sellaisia, että tässä olisi ollut helppo vetää överiksi, tehdä sellainen yök-ällö-muumio-juttu, jossa itse kuolemateema olisi jäänyt taustalle, melkein unohduksiin. Nyt se tuodaan esille luonnollisena asiana, jota ei tarvitse pelätä. Lukemisesta jää lämmin, lohdullinen olo. 

Luutarhan tarinoita on luettu myös blogeissa Lastenkirjavuosi ja Luetaanko tämä?

Anna Kortelainen: Tulirinta

 

Anna Kortelainen: Tulirinta

Tammi 2020

306 s.

Edelfelt-tuntija Anna Kortelainen on kirjoittanut kiinnostavan ja yllättävänkin romaanin kuulun taiteilijan pojasta. Kuka oli Erik Edelfelt, joka kuoli 21-vuotiaana? Kirjamessuhaastattelussa Kortelainen kertoi, että tietokirjan tekeminen oli sula mahdottomuus, koska Erikistä ei kertakaikkiaan löydy materiaalia. Tiedossa on oikeastaan vain se, että hän opiskeli Montpellierissä kokeellista sielutiedettä, filosofiaa ja sosiologiaa. Mutta sepä antaakin mahdollisuuden käsitellä Erikiä fiktion keinoin.

Erik on nuori, sairas ja epävarma. Keuhkotuberkuloosi vaivaa usein, välillä tilanne paranee kunnes taas huononee. Äiti on suorastaan ylihuolehtiva ja valmis kokeilemaan erilaisia parantoloita ja mitä tahansa lääkkeitä. Isä on väheksynyt tautia, minkä vuoksi Erik kokee olevansa heikko, isälle pettymys. Isän kuoltuakin Erik on pettynyt, hän tuntee olevansa isänsa varjossa. Kummastelevatko ihmiset, miten menestyneellä isällä voi olla tuollainen poika, sairaalloinen, elämänsä suuntaa etsivä? Ulkomaillakaan Erik ei tunne olevansa turvassa, tulevansa kohdatuksi omana itsenään - ei ennen Montpellieriä. 

Yliopistoon ei ole helppo sopeutua; Erik kokee väheksyntää ja syrjintää useammankin opettajan taholta. Vähitellen hän kuitenkin saa ystäviä, ja antautuu mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Ei tyhjiä sanoja vaan tekoja! Sitä hän on toteuttanut jo Helsingissä, nyt on Montpellierin vuoro. Elämänvoima ja epätoivo vuorottelevat, kun tuberkuloosi vuoroin hellittää ja kiristää otettaan. 

Tertut eivät näyttäneet aivan sellaisilta kuin barokkimaalausten yltäkylläisissä asetelmissa tai Bacchusten otsalle humaltuneesti valahtaneissa seppeleissä. Erik hätkähti. Ne näyttivät ryppäiksi pullistuneilta keuhkorakkuloilta, joissa laskimonsininen ja valtimonpunainen sulautuivat toisiinsa. Hän kumartui lähemmäs. Rypäleiden väri muistutti ihon alla pullistuvan verisuonen sinerrystä. Rypäleet tiukkuivat ja tuntuivat paisuvan aivan silmissä. Niiden pinnalla oleva sininen härmä näytti jonkun kylmän henkäyksen synnyttämältä ja Erikin oli aivan pakko ojentaa etusormensa ja koskettaa pintaa. Härmään piirtyi hänen sormenjälkensä. Erikistä tuntui kuin hän olisi tunkeutunut vihreiden helmojen alle tutkimaan jotakin alastonta, haavoittuvaista ja hedelmällistä, ja hän oikaisi selkänsä.

Luc katseli ympärilleen ja myhäili.

- Janottaako, hän kysyi Erikiltä ja iski silmää.

- Eikö näytäkin terveeltä ja hyvinvoivalta, hän jatkoi. Erik nyökkäsi.

- Jollei ihminen leikkaisi viiniköynnöstä, se kasvaisi toistakymmentä metriä pitkäksi. Tunnetko tarinan pojasta ja pavunvarresta?

- Tunnen.

- No niin. Viiniköynnästä pitää ojentaa jotta se palvelee ihmistä. Sen pituuskasvua tukahdutetaan jotta se pysyisi maan pinnalla ja tuottaisi rypäleitä. Se kärsii koko ajan.

Erik värähti katsellessaan avoimen taivaan alla levittyvien lehvästöjen rivejä. Kuritettujen kasvinrunkojen äänetöntä ja liikkumatonta kipua ei kyennyt ihmisaistein havaitsemaan, mutta silti se piili kaikkialla täällä.

Romaaneja ja fiktiivisiä elämäkertoja todellisista henkilöistä on ilmestynyt viime vuosina melko paljon, mutta Tulirinta poikkeaa joukosta siinä, että lähdetietoa on ollut erittäin vähän. Toisaalta se on varmasti antanut kirjoittajalle suuren vapauden, kun ei ole tarvinnut pysyä tietyissä raameissa. Lopputulos ei ole pelkästään Erikin mahdollinen elämänkulku, vaan myös eloisa kuva 1910-luvun taitteen Suomesta ja Ranskasta. Ja koska tapahtumat sijoittuvat vain muutaman vuoden ajalle, niin opiskeluun, ystävyyssuhteeseen Lucin kanssa, yhteiskunnalliseen toimintaan ja sairastamiseen on kuhunkin käytettävissä paljon aikaa ja sivuja. Tarina etenee rauhassa, kiireettä, paneutuen Erikin elämään hänen astuessaan lyhyeksi jäävään aikuisuuteen. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Tulirinnan kohtaan 17, "tutkijan kirjoittama kirja", Anna Kortelainen kun on tunnettu etenkin taidehistorioitsijana. Kirja sopii myös esimerkiksi kohtiin 15, "fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö" ja 37, "ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa".

Tulirinta on luettu tai kuunneltu myös blogeissa Joukon Taideblogi, Anun ihmeelliset matkat ja Sinimarjan matkassa.

Mi-ae Sŏ: The Only Child

 

Mi-ae Sŏ: The Only Child

Koreankielinen alkuteos Chal chayo ŏmma

Englanniksi kääntänyt Yewon Jun(g)

HarperCollins 2020

292 s.

En enää muista, missä törmäsin The Only Child -kirjaan, todennäköisesti somessa jonkun kanssabloggaajan esiin nostamana. Kiinnostuin kirjasta monestakin syystä. Koreasta tulee mieleen elämäkerrat, joissa paetaan Pohjois-Koreasta. Kriminaalipsykologi haastattelemassa sarjamurhaajaa tuo mieleen viime aikoina ilmestyneet elämäkerrat ja tietokirjat. Mutta nyt mennäänkin Etelä-Koreaan kaunokirjan mukana. 

Eräänä päivänä kriminaalipsykologi Seonkyeong saa odottamattoman puhelinsoiton. Sarjamurhaaja Yi Byeongdo haluaa tulla Seonkyeongin haastattelemaksi. Miksi juuri hänen, miksi juuri nyt? Seonkyeong on varma, että he eivät ole koskaan tavanneet, eli miten murhaaja on osannut valita hänet? Ensimmäinen tapaaminen on yllättävä ja päättyy jo kymmenen minuutin jälkeen. Myöhemmillä tapaamisilla Yi Byeongdo paljastaa karun tarinansa. Hänellä on yksi suuri toive; hän haluaa saada päässänsä soivan laulun pois, ja hän on varma että Seonkyeong pystyy auttamaan. Seonkyeong puolestaan on epäileväinen, hän kokee olevansa aivan liian kokematon psykologina. 

Samana päivänä kun on ensimmäinen haastattelu, Seonkyeongin elämässä tapahtuu toinenkin mullistus. Hänen puolisonsa Jaesongin tytär, joka on asunut isovanhempiensa luona, muuttaa heille. Isovanhempien talo on palanut ja he ovat kuolleet. Ja koska Hayeong on menettänyt äitinsä jo aiemmin, hänellä ei ole muuta paikkaa mihin mennä. Pian Seonkyeong saa huomata, että tytössä on jotain outoa. Miksi hän on useimmiten tunnekylmä, toisinaan raivon vallassa - aivan kuten Yi Byeongdo?

"Was Hayeong happy here?" Seonkyeong asked.

"The girl? Well... who knows what goes on behind closed doors," the woman said, suddenly sounding evasive and looking flustered. Just a moment before, she had talked as if she knew all about the family's circumstances, but the tone of her voice was different now. Seonkyeong wondered what was going on.

"Did something happen to Hayeong?" she asked.

"Why do you keep prying about the child? How are you related to her?" the woman asked in return, seemingly uncomfortable with Seonkyeong's question.

"She... she's in my care now," Seonkyeong said with honesty. Hearing her words, the woman looked even more disturbed. She began to rush into her house, looking awkward.

"Just a second, can't you tell me what happened?" Seonkyeong pleaded. 

"We just live in the neighborhood - we can't possibly know everything that happened in their house," the woman said, as if being chased, when she'd been the one who start the whole conversation. She seemed reluctant to even mention Hayeong. Seonkyeong was perturbed. She had goose bumps all over, and her stomach felt tight. Beads of sweat formed on her forehead, but the tips of her fingers rapidly grew cold.

Tämä on kauhea tarina, hirvittävä kuvaus heitteille jätetyistä ja kaltoin kohdelluista lapsista. Toisesta on tullut pelätty sarjamurhaaja, mutta toisella voi olla vielä toivoa saada elämän kurssi oikeaan suuntaan. Minua ahdisti usein, mietin että miksi kukaan ei ole puuttunut vuosia jatkuviin ongelmiin. Eikö asioihin ole haluttu tai uskallettu puuttua, vai kuuluuko se kulttuuriin että kukin hoitakoon omat asiansa. Että mikä tapahtuu seinien sisällä, ei kuulu heille tai ei liikuta heitä, jotka ovat seinien ulkopuolella. Onneksi on Seonkyeong, joka edes yrittää. 

Kirjassa on jonkin verran psykologista jännitystä, joka kiihtyy vähitellen matkan aikana. Lukija aavistaa mihin suuntaan ollaan menossa, mutta loppua kohti tekstiä on suorastaan ahmittava. Tarina on karu, mutta elättelin toivoa että lopussa kaikki kääntyy hyväksi. 

Mistään hyvän mielen kirjasta, sellaisesta jonka kanssa voi heittää aivot narikkaan, ei ole kyse. Päinvastoin, olin lukiessa paitsi ahdistunut myös surullinen. Mutta tällaisia kirjojakin tarvitaan, muistuttamaan että kaltoinkohtelua tapahtuu koko ajan ympäri maailmaa, ja vielä tätäkin pahemmassa mittakaavassa. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 32, "kirja on alunperin julkaistu kielellä jota et osaa". Se sopii myös ainakin kohtiin 9, "kirjassa kohdataan pelkoja" ja 42, "kirjassa on isovanhempia". Hitaasti etenevä Kirja joka maasta - haasteeni saa tästä kohdan Etelä-Korea.

Kirjoitusasusta muutama sana loppuun. Olen käyttänyt kirjailijasta koreankielistä muotoa Sŏ, joka on kirjan sisäsivujen tiedoissa. Kannessa ja kansilehdessä on käytetty muotoa Seo. Kääntäjän nimi sisäsivulla on Yewon Jun, kansilehdella Yewon Jung. Mielelläni kuulisin, jos joku osaa sanoa miksi Junista on tullut Jung?

Lastenkirjalauantai: Hannele Lampela: Lumikuningattaren lumous

 

Hannele Lampela: Lumikuningattaren lumous

Vinjetit Johanna Junkala

Otava 2020

256 s.

Hannele Lampela on alkanut kirjoittaa kirjasarjaa nimeltä Talventaian tarinoita, josta on ilmestynyt avausosa Lumikuningattaren lumous. Sekä kirjan että sarjan nimi houkuttelevat lukemaan, kaunista kantta unohtamatta! Sarja esitellään kertomalla, että siellä "tarinat heräävät eloon". Ja kuten avausosan nimestä voi päätellä, tällä kerralla ollaan Lumikuningattaren maailmassa. 

12-vuotias Greta perheineen on muuttanut taas. He muuttavat lähes joka vuosi, koska isä ja äiti etsivät sitä täydellistä kotia, jossa voisi elää onnellista elämää. He eivät ymmärrä, että onni on kiinni asukkaista, ei seinistä. Heti muuton jälkeen vanhemmat riitelevät taas, ja taas kerran Gretan pikkuveli Kai kömpii hänen viereensä nukkumaan.

Mutta kun Greta herää seuraavana aamuna, maailma on muuttunut. Koti on erilainen, ulkona on tullut talvi elokuussa, kotiin on tullut kissanpentu - ja Kai on poissa! Gretan kauhuksi Kai puuttuu myös valokuvista, ja vanhemmat luulevat Kain olevan Gretan poikaystävä. Kun Greta huomaa, että Kukkukalliolle on yhdessä yössä noussut talo, hän lähtee sinne ottamaan selvää, mitä kummaa on tekeillä. Talossa on vaatekaappi, jonka kautta hän päätyy Talventaikaan. Siellä hänet valitaan kolmeviikkoiseen taikakouluun oppimaan taitoja, joiden avulla hän voisi pelastaa Kain Lumikuningattaren vallasta.

Greta tökkäsi sormensa maapallon pintaan, sulki silmänsä ja ajatteli Kaita sellaisena, kuin oli hänet viimeksi nähnyt. Hän kuvitteli makaavansa Kain vieressä omassa sängyssään. Pikkuveljen silmäripset levittäytyivät poskille kuin viuhkat ja vaalea, takkuinen tukka ulottui Gretan tyynylle asti. Yhtäkkiä maisena Kain ympärillä alkoi muuttua - Gretan sänky muuttui vitivalkoiseksi ja Kain silmäripsiin tuli pieniä jääkiteitä. Hän tajusi katselevansa veljeään Lumikuningattaren linnassa. Pieni muisku istui Kain korvan vieressä ja katseli ystävällisesti Gretaa. 

"Kai on kyllä turvassa, vaikka hän onkin Lumikuningattaren luona. Me seuraamme häntä jatkuvasti monin eri tavoin", Grimaldin ääni kuului jostain kaukaa.

Greta avasi silmänsä ja oli yhtäkkiä jälleen Grimaldin tornissa.

"No, miksi te ette sitten itse pelasta häntä", Greta tiuskaisi, mutta hänen sanansa eivät enää kuulostaneet yhtä vihaisilta.

"Siksi, koska se on sinun tehtäväsi", Grimaldi hymyili ja vetäisi Gretaa nenästä.

Pelastustehtävä ei ole helppo, sillä etenkin yksi koulun opettajista vaikuttaa suorastaan estävän Gretan pääsyä kursseista läpi. Tie Lumikuningattaren luo vie vaarallisen Hämärnotkon kautta, eikä historiakaan ole Gretan puolella, sillä vain kahdesti aiemmin joku on onnistunut kukistamaan Lumikuningattaren.

Tykkäsin tästä, tarina on monipuolinen ja kiinnostava. Siinä on joitakin varsin pelottavia kohtia, mutta vastaavasti myös niitä missä naurattaa ääneen. Talventaika on viehättävä ympäristö, joka on kuvattu eloisasti. Jäin heti miettimään, että tästä saisi mainion elokuvan. 

Ihan pienimmille lapsille en suosittele tätä yksin luettavaksi, mutta aikuisen kanssa kyllä. Muuten tämä kyllä menee kaikenikäisille alakoululaisille, ehkä vielä yläkoulunkin puolella. Sivuja on paljon ja fonttikoko on melko pieni, mutta tarina on mukaansatempaava. 

Teatterissa: Kinky Boots Tampereen Työväen Teatterissa

 

Jos jotakin olen korona-aikana kaivannut, niin se on teatteri. Ja nyt, kun kökötän jalkaleikkauksen jäljiltä kaiket päivät kotona, oli ihana lähteä teatteriin. Meillä oli ystäväni kanssa liput alunperin Poikabändi-musikaaliin toukokuulle, mutta koska tilanne oli mikä oli, käynti siirtyi ja kohde vaihtui. 

Kinky Bootsista olin lukenut ylistäviä arvioita Helsingin esityksistä, joten odotukset olivat korkealla. Täytyy tunnustaa, että ne myös täyttyivät, jopa ylittyivät. Esitys on todellinen show, visuaalinen ilotulitus jossa tunnelma vaihtelee itkun ja naurun välillä, ja sormet naputtelevat tahtia. 

Pidän erityisesti siitä, että tarina on vahva. Esitys ei ole pelkkää iloista lauleskelua, jossa välillä puhutaan vähän. Ei, tarina on monin tavoin koskettava. Charlie on muuttanut kihlattunsa kanssa Lontooseen, mutta joutuu palaamaan takaisin Northamptoniin. Isä on kuollut, ja Charlien pitää ottaa kenkätehdas johdettavakseen. Ajat ovat huonot, ja taloudellisesti on tiukkaa. Mutta juuri kun Charlie on joutunut irtisanomaan väkeä, hän kohtaa drag queen Lolan. Lola / Simon on isänsä hylkäämä entinen nyrkkeilysankari, joka viihtyy esiintymässä ihanissa mekoissa ja huimissa koroissa. Kun kaksikko yhdistää voimansa ja kehittää esiintymislavalle kengät, Kinky Bootsit, he joutuvat testaamaan mihin tehtaan henkilökunta ja sittemmin maailma on valmis.

Esitys on tasapainoinen, upea kokonaisuus. Pidän siitä, että tapahtumia on usein koko lavan täydeltä, eli vaikka jotain tapahtuu etureunassa on syytä pitää silmällä myös taaempaa osa ja lavastuksen eri tasoja. Esimerkiksi Don (Hiski Grönstrand) varovasti innostumassa bootseista saattaa jäädä huomaamatta, jos katsoo kaikkia muita lavalla ja unohtaa ylempänä olevan tehdaskonttorin. Lavastus on monipuolinen ja lavasteet vaihtuvat sulavasti. Liukuhihna on mahtava, ja mitä kaikkea sen kanssa voikaan tapahtua!

Lauri Mikkola Lolana / Simonina on huikean ilmeikäs. Lola on maailmanomistaja, arvonsa tunteva diiva, mutta Simon surussaan koskettaa todella voimakkaasti. 

Kaikki näyttelijänsuoritukset ovat erittäin onnistuneita. Katsojana ja kuulijana saa heittäytyä nauttimaan, voi jättää kaikki huolet talon ulkopuolelle. Minulle tuli vähän hiki, sen verran vauhdikasta menoa on monin paikoin. Illalla tuntui siltä, että päässä humisee mutta olo oli kevyt. 

Edessämme istui henkilö kinkyt bootsit jalassa, kuulin hänen sanovan henkilökunnalle että on katsomassa esitystä kuudetta kertaa. Toisaalta en ihmettele, miksi. Tarina kestää useamman katselukerran, lisäksi hahmojen runsas lukumäärä mahdollistaa sen, että eri kerroilla seuraisi tarkemmin eri hahmoja. 

Ensimmäisestä näytöksestä suomea osaamaton puolisoni sanoi, että tapahtumista oli helppo pysyä kärryillä vaikka ei ymmärtänytkään kuin sanan sieltä täältä ja ehkä yhden lauseen kokonaan. Toisen näytöksen jälkeen hän kysyi enemmän yksityiskohtia, vaikka suuret linjat olivatkin hallussa. Tämä itse asiassa oli juuri sitä, mitä olemme toivoneet. Olemme puhuneet monta kertaa, että olisi kiva mennä teatteriin yhdessä, mutta kieli on ollut este. Olemme harmitelleet, että Tampereella ei juuri ole englanninkielisiä esityksiä. Vaikka Kinky Boots on suomenkielinen, siinä on puheteatteria enemmän liikettä, enemmän äänenpainoja ja -sävyjä jotta kieltä osaamatonkin pystyy seuraamaan tapahtumia. 

Esitys oli loppuunvarattu, mutta silti tuntui siltä että oli riittävän väljää. Meitä oli neljän porukka, menimme sen verran myöhään että emme päässeet kaikki lähekkäin vaan jakaannuimme kahteen kahden hengen ryhmään. Minulle ja puolisolleni löytyi sopiva paikka heti oven vierestä rivin päästä, en joutunut konkkaamaan keppien kanssa portaita ylös alas. Meidän molemmilla puolilla oli tyhjä paikka. Lähes kaikilla katsojilla oli kasvomaski. Lisäksi teatteritalo on niin suuri, että väliajalla väki pystyi hajaantumaan kolmeen kerrokseen. Kertaakaan ei tullut olo, että joudun olemaan liian lähellä jotakuta. Kiitos myös henkilökunnan jäsenelle, joka tuli opastamaan minut hissille kun palloilin portaiden juurella!

Kuvat: Kari Sunnari

Kinky Boots Tampereen Työväen Teatterissa ainakin kevääseen 2021 saakka

Käsikirjoitus Harvey Fierstein

Musiikki ja laulujen sanat Cindy Lauper

Suomenkielinen käännös Kari Arffman ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne

Rooleissa mm. Lauri Mikkola, Petrus Kähkönen, Jari Ahola, Hiski Grönstrand, Hanna Kaila, Emmi Kaislakari, Jyrki Mänttäri, Leena Rousti, Eriikka Väliahde sekä Lolan enkeleinä Jack Johansson, Henri Sarajärvi, Steven A. Novak, Anton Engström, Niklas Rauten ja Jero Mäkeläinen

Vastaava kapelliemstari Eeva Kontu

Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson

Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu William Iles

Helsingin kirjamessut 2020: kokemuksia verkkomessuista

 

Osaltani Helsingin kirjamessut eivät ole kokonaan ohi; aion vielä katsella tallenteita (ne ovat saatavilla vielä tämän viikon). Nyt on hyvä kuitenkin kertoa kokemuksista, kun messuostokseni ovat melkein kaikki saapuneet. Adlibrikseltä tilatut kaksi kirjaa puuttuvat vielä, mutta mietin että taidan antaa ne joululahjaksi ja varata itselleni luettavaksi kirjastosta. Ostosten tekeminen oli vähän hankalaa, kun joka kaupalla ja kustantajalla oli oma linkki, lisäksi monella kustantamolla oli monta linkkiä, eli kauppaan pääsi usean eri kirjan kautta. Koin aika työlääksi rullata tarjoussivua alaspäin, enkä edes kelannut loppuun asti. Tilasin Werner & Jarl - kaupasta neljä kirjaa: Arne Nevanlinnan Pako (jonka uskon lukeneeni, mutta koska pidän Nevanlinnan kirjoista niin haluan sen omaan hyllyyn lukeakseni joskus uudelleen), Claudie Gallayn Tyrskyt, Pete Suhosen Poikani ja meri sekä Tuomas Kyröltä Meet the Grump / Mielensäpahoittajan parhaat. Atenalta tilasin Antti Halmeen kirjan Saattaen vaihdettava sekä yhden uutuuden joululahjaksi. Miksi en kirjoittaisi? - kirja ei ole messuostos, se on Kirjaelämys johon sain lahjakortin syntymäpäivälahjaksi mutta jonka käytin vasta nyt.

Plussaa siitä, että vain yhteen tilaukseen tuli postikulut maksettavaksi! 

Torstai oli ainoa päivä, jolloin en katsonut livenä mitään. Vaikka olen sairaslomalla, teen osa-aikaisesti etätöitä ja juuri tuona torstaina oli pitkä seminaari jota kuuntelin. Toisaalta, luin päivän aikana kommentteja kirjautumisongelmista, joten päätin suosiolla aloittaa messuilun perjantaina. 

Katsoin ohjelmaa läppärin ruudulta, se toimi varsin hyvin. Ääni oli tasainen, eli kun vaihtoi lavalta toiselle niin ei tarvinnut aina olla säätämässä äänenvoimakkuutta vaan se sai olla samana koko ajan. Nettisivujen ohjelmakalenterinäkymä oli hyvä, siitä näki selkeästi mitä missäkin menee mihin aikaan. Sen sijaan Omat suosikit -toiminto oli susihuono. Klikkailin vaikka mitä kiinnostavaa, kuvittelin että ne ovat aikajärjestyksessä myös suosikeissa mutta ei, ne olivat satunnaisessa järjestyksessä. Esimerkiksi niin, että ensin oli 24.10 klo 11 Tulevaisuus äänessä - äänikirjojen nousu ja tulevaisuus, jota seurasi 23.10 klo 15 Konstnären som huvudperson, jonka jälkeen tuli 24.10 klo 19 Sinun puolestasi vuodatettu & Manni. Eli ei ollut järjestystä sen kummemmin päivämäärän kuin kellonajan mukaan. Onneksi suosikit näkyivät punaisina sydäminä ohjelmakalenterissa, siitä pystyi suunnittelemaan kunkin päivän kulkua. 

Keskustelut olivat kautta linjan mielenkiintoisia. Muutaman kirjan olin jo ehtinyt lukea, osaan niistä sain kiinnostavaa taustatietoa (esimerkiksi Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet ja Paula Nivukosken Mainingin varjo). Joitakin on lainattuna kirjastosta, ne nousevat lukulistalla korkealle (esimerkiksi Jari Järvelän Klik ja Anna Kortelaisen Tulirinta).  Pidin kännykkää lähellä ja laitoin mobiilikirjaston kautta varauksia aina kun esillä oli joku uusi kiinnostava kirja (esimerkiksi Karo Hämäläisen Kansalliskirjailija ja Terhi Kokkosen Rajamaa).

Verkkomessuissa oli se hyvä puoli, että haastatteluihin oli helppo keskittyä kun ei ollut häiritsevää taustahälyä. Eikä ruuhkaa! Pidän silti enemmän tavallisista messuista, jossa pääsee tapaamaan tuttuja ja hypistelemään kirjoja. Toivottavasti ensi vuonna päästään tuttuun ryysikseen! :) 

Nostin palautekyselyssä esiin värimaailman, toki kamerani on huono mutta koin silti valkoisen tekstin vaalealla punaisella tai vaalealla sinisellä taustalla vaikeaksi lukea, vaikka olen hyvänäköinen. Heikkonäköisillä on voinut olla suuriakin vaikeuksia erottaa, mitä ruudulla lukee. 

Suositut äänikirjalukijat Pirjo Heikkilä, Jukka Pitkänen ja Krista Putkonen-Örn

Pidän siitä, että äänikirjat nostettiin messuilla esiin monesta näkökulmasta. Tutut äänikirjaäänet pääsivät esiin kertomaan työstään. Ääneen pääsivät myös kustantamojen ja äänikirjapalveluiden edustajat sekä kirjailijat. Esityksissä pohdittiin äänikirjojen suosion nousua ja mahdollisia tulevaisuuden näkymiä. Kuulijoille kerrottiin, millaista on kirjoittaa teos suoraan äänikirjaksi, miltä tuntuu kuunnella omaa kirjaa toisen ääneen lukemana, ja mikä on äänikirjoista tuleva rahallinen korvaus kirjailijalle. Hurjan kiinnostavia keskusteluja!

Se mitä kaipasin, oli pienempien kustantamojen kirjailijat sekä lasten- ja nuortenkirjallisuus. Nyt esillä oli paljon suuria nimiä, joiden kirjat löytävät tuhansia ostajia ja lukijoita ilman messuapuakin. Nyt olisi ollut hyvä tilaisuus nostaa esille niitä vähemmän tunnettuja ja vähemmän markkinoituja nimiä. 

Kauhun mestari Marko Hautala

Kiva, että messut järjestettiin ja kiva, että tallenteet ovat katsottavissa kaksi viikkoa messujen jälkeen. Toivon kuitenkin, että jatkossa päästään messuilemaan livenä.Striimaus voisi kyllä olla entistä isompi osa myös livemessuja, aina on kuitenkin heitä jotka eivät syystä tai toisesta pääse tulemaan paikalle. 

Loppuun vielä listaus siitä, mitä katsoin livenä ja mitä aion katsoa jälkikäteen.

Livenä nähdyt:

• Pepin ja Herra Tossavaisen tanssikoulu
• Miten romaani muuntautuu oopperaksi
• Nainen joka rakasti hyönteisiä (Selja Ahava)
• Esikoiskirjailijat ja oman tarina merkitys (Anna Soudakova ja Tiina Katriina Tikkanen)
• Klik (Jari Järvelä)
• Mainigin varjo (Paula Nivukoski)
• Konstnären som huvudperson (Kjell Westö & Milja Sarkola)
• Helsingin Sanomat: Kansalliskirjailija (Karo Hämäläinen)
• Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys (Timo R: Stewart)
• Tulevaisuus äänessä - äänikirjojen nousu ja tulevaisuus
• Ääni tarinalle - kertomuksia äänikirjan lukijan työstä
• Helsingin Sanomat: Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö
• Helsingin Sanomat: Rajamaa
• Pimeän arkkitehti (Marko Hautala)
• Jorma Uotinen
• Margarita (Anni Kytömäki)
• Suomen Kirjailijaliitto esittää: Sensuroitu! Mistä kirjailija vaikenee
• Suomen Kirjailijaliitto esittää: Äänikirjat ja raha
• Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku (Cristal Snow)
• Kuunpäivän kirjeet (Emmi Itäranta)
• Tulirinta (Anna Kortelainen)

Nämä haluaisin vielä nähdä:

• Lars Kepler: Peilimies
• Syvän maan juuret (Eeva Klingberg)
• Hyvitys (Arttu Tuominen)
• Mona-Liisa - Urheilija, muusikko, ihminen (Laura Arffman)
• Kevytretkeilijän opas (Ossi Määttä)
• Kuutio (Marko Annala)
• Miltä tuntuu tappaa (Villy Lindfelt)
• Sinun puolestasi vuodatettu & Manni (Niko Rantsi & Kale Puonti)
• Jo Nesbö: Valtakunta
• Tilhi & Saari, jonne linnut lensivät kuolemaan (Karoliina Niskanen & Katja Kaukonen)

Onneksi on vielä viikko aikaa, enköhän ehdi nämäkin :)