Baletissa: Liisa Ihmemaassa Kansallisbaletissa

Linda Haakana. Kuva: Mirka Kleemola

Liisa Ihmemaassa on ollut kulttuurisyksyni yksi odotetuimmista tapahtumista. Tarina on tietenkin tuttu ja rakas, ja siitä on tehty monta tulkintaa. Olen lukenut eri suomennoksia, nähnyt baletin ja elokuvaversioita dvd:ltä, käynyt katsomassa kesäteatteriesitystä... 

En tiedä kumpaa odotin illalta enemmän, tanssin vai lavasteiden näkemistä :) Tunnustan silmieni seuranneen - taas kerran - melko paljon myös orkesterin ja kapellimestarin (Philippe Béran) toimintaa, mutta ei pitkää aikaa kerrallaan etteivät lavan tapahtumat mene ohi. 

Xiaoyu He. Kuva: Mirka Kleemola

Pidin Jorma Elon koreografiasta. Jos jotain olisin kaivannut lisää, niin etenkin eläinhahmojen kohdalla pidempiä kohtauksia. Tuntui että ei ehtinyt tunnistaa mitä kaikkea lavalla on, etenkin kun hahmoja on paikalla useita samaan aikaan. Toisaalta jotkut kohtaukset ovat hyvin pitkiä - ehkä jopa turhankin pitkiä, kuten esimerkiksi Liisan kiukuttelu epämieluisaa sulhasta kohtaan. 

Voisin nostaa esiin vaikka kuinka monta onnistunutta asiaa eri osa-alueilta, siihen menisi kuitenkin aikaa varmaan koko päivä, niin on pakko rajata hiukan :) 

Tanssijat on tietenkin mainittava. Linda Haakana Liisana, Xiaoyu He Valkoisena Kanina ja Antti Keinänen Hatuntekijänä ovat loistavia. Olen ennenkin kehunut Keinäsen liikekieltä, teoksesta toiseen hän hallitsee lavaa ja vangitsee yleisön. Haakana on Liisa, ei vain esitä tätä. He on tarinan hauskuuttaja, joka kipittää ympäriinsä vuoroin säikkynä, vuoroin päättäväisenä, toisinaan ilmeettömän ja liikkumattomana, toisinaan vikkelänä väärähuulena.

Lavastus on hieno. Heti aluksi pääsemme Liisan kotiin, joka on kertakaikkisen ihastuttava. Puhumattakaan teeastiastosta Hatuntekijän luona! Tällä kertaa lavasteet liikkuvat melko vähän ja osa on toteutettu seinään heijastettuna. Lienee käytännöllinen ratkaisu; lavalla on välillä niin paljon tanssijoita että sinne olisi vaikea mahduttaa suuria rakennelmia. Loppupuolen pitkä kohtaus, jossa Punaiset ja Valkoiset Pelikortit valtaavat lavan, on huikea. Robert Perdziola on tehnyt valtaisan työn lavastuksen ja puvustuksen kanssa. 

Olen tainnut aiemmin kehua myös Mikki Kuntun valaistusratkaisuja, mutta teen sen taas. Toimii, on valoa paljon tai vähän, sävyltään kylmää tai lämmintä. 

Linda Haakana ja Samuli Poutanen. Kuva: Mirka Kleemola

Lopputulemaksi voin todeta viihtyneeni erittäin hyvin koko kaksituntisen. Esitys eteni vaivattomasti ja oli paikoin yllätyksellinen. Välillä kuului jopa hienoista puheensorinaa :) Katsomossa oli jonkin verran lapsiperheitä, hyvä niin. Ja hyvä, että esityksessä on mukana joukko lapsitanssijoita. 

Pakko vielä nurista käytöstavoista. Väliajan jälkeen valot sammuivat, ja vieressäni istuva nainen kaivoi kännykän esiin. Hän laittoi sen laukkuun, otti kohta esiin, laittoi laukkuun ja otti esiin. Kun tämä tapahtui kolmatta kertaa muutaman minuutin aikana, sanoin että voisiko hän laittaa kännykän pois, sen valo häiritsee. Lavalla oli kuitenkin esitys täydessä käynnissä. No, kännykkä pysyi onneksi laukussa koko loppuajan. Mutta oikeasti, jos ei voi olla tunnin ajan lukematta viestejä niin kannattaako sitten lähteä ollenkaan pimeään katsomoon? Kyseessä ei varmastikaan ollut hätätapaus, oletan että hän olisi vastannut minulle mikäli niin olisi ollut. 

Esitys on käyty katsomassa myös blogeista Tarkkaamo, Paljon melua teatterista ja Kujerruksia.

Liisa Ihmemaassa on tulossa päätökseen, viimeinen esitys on huomenna lauantaina. Jos et pääse paikalle niin ei hätää, Stage24 näyttää lauantain esityksen suorana klo 18.50 alkaen.

Tulossa yksi vuoden kohokohdista: Kirjamessut

Kuva: Pekka Toivonen

Taas on lokakuun loppu, ja Helsingin Kirjamessut ovella, tai siis valtaamassa Messukeskuksen. Tänä vuonna osallistun "vain" kolmena päivänä; torstai-illan ohjelmassa on Kansallisbaletin Liisa Ihmemaassa, joten ensimmäinen messupäivä sekä Kirjanrakastajien bileet jäänevät väliin.

Mutta kyllä sitä kuulkaa on riittävästi tohinaa kolmessakin päivässä, tai oikeastaan kahdessa ja puolessa. Perjantaina olen töissä, mutta meillä saa messuihin käyttää kaksi tuntia työaikaa. Alustavasti olen hahmotellut tällaista perjantaita:

• klo 14.30 Jaana Kapari-Jatta: Harry Potter - keskustelu. Akateeminen kirjakauppa 6c99
• klo 15 Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Mika Waltari
• klo 15.30 Anders Rydell: Kirjavarkaat. Akateeminen kirjakauppa 6c99
• klo 16 Image esittää: Tablettikoulu, miksi? Minna Canth
• klo 17.30 Jukka Puotila ja Taina West: Tänä iltana Jukka Puotila. Minna Canth
• klo 19 Lone Theils: Kohtalokas merimatka. Aleksis Kivi TAI Minna Rytisalo: Lempi ja Linnea Alho: Todistaja. Akateeminen kirjakauppa 6c99

Olin ajatellut tulla messuille lenkkivaatteissa ja juosta viikon pitkiksenä messuilta kotiin, mutta saattaa jäädä väliin kun on mielenkiintoista ohjelmaa pitkälle iltaan asti... :) 

Lauantaiaamu alkaa Bonnierin bloggaribrunssilla klo 9. Sen jälkeen olisi Atenan bloggaritilaisuus, mutta olen samaan aikaan eli klo 11 ilmoittautunut päivystäjäksi kirjabloggareiden pisteelle Boknäsin osastolle 6t139. Yritän saada vuoron vaihdettua jotta pääsisin kuulemaan Tiina Lifländeriä ja Soili Pohjalaista.

Lauantain päiväohjelma näyttää tässä vaiheessa tältä:

• klo 12.30 Max Seeck: Hammurabin enkelit. Kirjakahvila
• klo 13 Ville Rusanen. Ooppera ja Baletti 7c31
• klo 14 Jukka Viikilä ja Jari Järvelä: Suomen kirjailijaliitto esittää: kuunnelman kirjoittamisesta. Takauma
• klo 15.30 Oili Suominen / Günter Grass: Grimmin sanat. Kirjakahvila 
• klo 16 Michael Hjorth, Hans Rosenfeldt, Ingar Johnsrud ja Samuel Björk: Dekkarin uusi aalto -keskustelu. Suomalainen kirjakauppa 6F99
• klo 16.30 Joakim Zander: Lähiö. Mika Waltari
• klo 17 Heikki Kinnunen ja Elisa Heilala: Heikki Kinnunen. Aleksis Kivi

Ja sunnuntai:

• klo 10.30 Tim Walker: Lost in Finland. Katri Vala
• klo 11 bloggaajapäivystys Boknäsin osastolla 6t139
• klo 12 Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Katri Vala
• klo 12.30 Sami Hilvo: Pyhä peto. Katri Vala
• klo 13.30 Aino-Kaisa Saarinen ja Pekka Holopainen: Tahto. Aleksis Kivi
• klo 14 Minna Tervamäki, Ooppera ja Baletti 7c31

On siinä joitakin tilaisuuksia käydä syömässä, tai sitten elän perinteisesti bloggaribrunssin antimilla, metrilakulla sekä ruokamessujen maistiaisilla :D Perjantaina näyttäisi olevan vähän aikaa kierrellä ja tehdä hankintoja, kunnolla ehdin paneutua siihen vasta sunnuntaina iltapäivällä, siis jos tämä hahmotelma toteutuu edes suurimmalta osalta. No, viikon päästä olemme viisaampia :) Antoisia messuja itse kullekin! Jos et pääse paikalle, niin messuja voi seurata myös Yle Areenassa. 

Teatterissa: just filming Kansallisteatterissa

Bloggariklubissa päästiin katsomaan Kansallisteatterin esitystä just filming. Olen nyt sulatellut sitä kaksi päivää, enkä ole varma osaanko vieläkään sanoa mitään. Mietin pitkään, onko se kauhea vai ihana. Alan kallistua ihanan suuntaan, siitä yksinkertaisesta syystä että hymyilyttää joka kerta kun muistelen näkemääni.

Kristian Smedsin ohjaama just filming ei ole helppo teatterikappale. Se ei etene alku-keskikohta-loppu -tyylillä. Se on kokoelma kohtauksia, joista osa tuntuu liittyvän toisiinsa ja toiset eivät. Puhetta ei ole paljoa, liikettä sitäkin enemmän. Näytämöhenkilökunta on paljon esillä osallistuen esitykseen monin tavoin. 

Pääpari on unkarilainen Annamária Láng ja virolainen Juhán Ulfsak. Hienoa, että Kansallisteatterin näyttämölle on saatu kansainvälisiä vieraita! En tiedä miten Lang ja Ulfsak kokevat esiintymisen Suomessa, onko lavariehuminen, revitteleminen, huutaminen, pysähtyminen erilaista kuin mitä olisi esiintyä kotimaassa. 

Esityksen alku on tehokas. Jo yleisön saattaminen katsomoon virittää tunnelmaan; on savuisa sali jossa paikoille opastetaan taskulampun valossa. Taustalla soi musiikki, joka ei katkea välissä vaan jatkuu näyttelijöiden saapuessa lavalle. Ensimmäinen kohtaus on hidas, hiljainen, jännitteinen. Ja pitkä! Siinä ehtii miettiä, mitä kummaa tässä vielä tapahtuu.

En esittele tapahtumia sen kummemmin, en halua pilata kokemuksta niiltä jotka ovat menossa katsomaan just filmingiä. Sanonpa vaan, että varautukaa yllättymään, hämmentymään, riehaantumaan, vihastumaan. Varautukaa siihen, että ette ymmärrä mitään, kunnes jälkikäteen mietitte että ymmärsittekö sittenkin. 

Pakko tunnustaa, että välillä katseeni jämähti takaseinän kuviin. Lennart Laberentzin videot vangitsivat ainakin minun katseeni, sekä itsekseen että silloin kun niihin osui näyttelijöiden varjoja. 

Yksi sana mikä mieleeni tuli, on kohtaaminen. Kaksi ihmistä kohtaa, nimettöminä. Ollaan teflonia, toisessa ei ole tarttumapintaa. Voidaan olla mitä tahansa, rohkeita, vapaita, hulluttelevia. Heti kun saadaan selville toisen nimi, mukaan tulee oletuksia, ajatuksia siitä mikä toinen on, hienoista varautuneisuutta.

Esityksen jälkeen saimme tavata ohjaajan. En ole aiemmin nähnyt mitään Smedsin ohjauksia, mutta olen käsityksessä että hän on eräänlainen teatterin "kauhukakara", kuohunnan herättäjä, oman tiensä kulkija. Oli hauska havaita, että hän ei suinkaan ole ylimielinen sfääreissä heiluva heppu, joka jauhaisi taiteen eksistentialistisesta essistenssistä ynnä muuta yli hilseen menevää. Ei, hän on helposti lähestyttävä maanläheinen heppu, ihminen joka luo rentoa tunnelmaa. Keskustelu jatkui tunnin verran ja laajeni esityksestä kulttuurien välisiin eroihin. Mielenkiintoista! On aina kiinnostavaa kuulla, millaista on työskennellä kielellä, joka ei ole kenenkään osapuolen äidinkieli, miten ja millä aikataululla esitys kootaan ynnä muuta.

Ennen teatteriesitystä tapasimme kirjailija Hanna Weseliuksen, joka kertoi kiitetystä Alma-kirjastaan. Teos voitti Kirjan vuoden kirjoituskilpailun, kuulemma ylivoimaisesti. Oli kiinnostavaa kuulla, miten teos sai alkunsa, millainen prosessi se oli, minkälaista palautetta on tullut, miten Weseliuksen valokuvaustausta on vaikuttanut... Hauska oli kuulla myös, että teoksen henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä ja kertoja suorastaan villiintyy! :) 

Elokuvissa: Inferno -kutsuvierasnäytös

Heti perään toinen elokuva, joka perustuu kirjaan jota en ole lukenut... Mutta sentään kuunnellut! Kun Inferno ilmestyi muutama vuosi sitten, kirjaston varausjono oli melkoinen. Lainasin äänikirjan, mutta muistan vain että istuin lattialla ja kuuntelin (lukijana Lars Svedberg). Arvelin, että elokuvassa on Da Vinci -koodin kaltaista vauhdikasta menoa.

Niin on, ja onkin paikka paikoin niin vauhdikasta ettei meinaa perässä pysyä. Juostaan, ajetaan autolla, mennään junalla, lennetään... Heti alusta alkaen.

Robert Langdon (Tom Hanks) herää Firenzessä sairaalassa, eikä muista edellisestä kahdesta päivästä mitään. Miksi hän on tullut Firenzeen, ja miksi hän on päätynyt päävamman kanssa sairaalaan? Tuskin hän on herännyt tajuttomuudesta, kun ammuskelu alkaa. Lääkäri Sienna Brooks (Felicity Jones) auttaa Langdonin pakoon, ja päätyy mukaan arvoitusta ratkaisemaan. Ihmiskuntaa uhkaa Inferno, mutta mikä se on ja ennen kaikkea missä se on? Kilpajuoksu aikaa vastaan kuljettaa kaksikkoa ja heidän takaa-ajajiaan Firenzestä Venetsiaan ja edelleen Istanbuliin. 

Elokuva tarjosaa kaksi tuntia hyvää viihdettä. Pidin siitä, että tapahtumat sijoittuvat merkittäviin paikkoihin, niin että katsoja saa huomaamatta annoksen kulttuurihistoriaa. Sekä rakennukset että yksittäiset taideteokset ovat tarinan kannalta merkityksellisiä, mikä on erittäin hyvä asia. Harmi vaan että tapahtumat etenevät niin vauhdilla että monessa kohteessa piipahdetaan hyvinkin nopeasti. Parikymmentä minuuttia lisää pituutta leffaan, niin olisi voitu hetki hengähtää saleissa tai maanalaisilla käytävillä. Eikä silti olisi ollut tylsää.

Pidin myös huumorista, joka keventää hengästyttävää hengenvaaraa. Tuntui, että mukana on sekä tahallista että tahatonta huumoria. Korostetun hauskaa on esimerkiksi kohtauksessa, jossa Langdon etsii kahvi-sanaa. Minua nauratti myös se, että riippumatta siitä missä rakennuksessa ollaan, Langdon tietää vaihtoehtoiset uloskäynnit salaovineen. 

Kiitos WSOY:lle kutsusta ja viihdyttävästä elokuvaillasta.

Inferno on ensi-illassa tänään 14.10.

Inferno

Päärooleissa Tom Hanks ja Felicity Jones

Käsikirjoitus Dan Brownin romaanin pohjalta David Koepp

Ohjaus Ron Howard

Jørn Lier Horst: Ajokoirat

Jørn Lier Horst: Ajokoirat

Norjankielinen alkuperäisteos Jakthundene (2012)

Suomentaneet Tiina Sjelvgren ja Aino Ahonen

Sitruuna Kustannus 2016

371 s.

Jørn Lier Horstin tuotannon suomentaminen alkoi Lasiavain-palkinnon voittaneesta Suljettu talveksi -teoksesta. Nyt käännösvuorossa on Ajokoirat, joka Wikipedian mukaan on seuraava osa. Loogista, mutta ehkä suomentamista olisi voinut jatkaa sarjan alusta. Tätäkin lukiessa on olo, että William Wistingin perhe-elämästä on kerrottu aiemmin asioita, joiden tietämisestä olisi hyötyä.

Kirjan aihe on moneen kertaan käytetty, klassinen todisteiden väärentämistapaus. Murhasta on aikanaan tuomittu mies, jonka asianajaja väittää nyt että poliisi on väärentänyt ratkaisevat todisteet. Syytetyksi joutuu William Wisting, joka tuolloin toimi tutkinnanjohtajana. Wisting tietää ettei itse ole väärentänyt mitään, mutta tuntee huonoa omaatuntoa. Onko joku tiimistä syyllinen? Hän päättää paneutua arkistoon ja katsoa juttua uusin silmin. Avukseen hän saa toimittajatyttärensä Linen. Pelissä on Wistingin koko ura ja elämäntyö. Menneiden rikosten ohella kaksikko sekaantuu tuoreeseen tappoon ja katoamistapaukseen.

Hän ei ollut koskaan pelännyt pimeää ja tiesi että pelko oli järjenvastainen, mutta nyt se tuntui samalta kuin kylmänkostea käsi, joka kulki selkää pitkin. Talo hänen takanaan oli ollut ainakin 17 vuotta asumaton, mutta joku oli ollut täällä aivan hiljattain.

Hän otti muutaman askeleen tielle päin ja oli juuri vilkaisemassa olkansa yli, kun hän erotti puiden välistä valoa. Auton ajovalot. Auto ajoi hitaasti tietä pitkin talolle päin. Moottorin matala hurina kantautui Linen korviin.

Line harppasi nopeasti pois tieltä ja vetäytyi puiden väliin suojaan. Auto ajoi hänen ohitseen. Ratin takana istui mies. Ajovalot olivat sokaisseet Linen niin, ettei hän nähnyt miehestä muuta kuin ääriviivat.

Aluksi olin epäileväinen; aihetta on käsitelty sen tuhanteen kertaan niin mahtaakohan tämä olla kiinnostava. Lopussa totesin, että syyllinen ei ollut mikään suuri yllätys. Välissä on joitakin kliseisyyksiä, kuten eläköitynyt kollega joka tietenkin on valmiina auttamaan Wistingiä. 

Ilahduin siitä, että kokonaisuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin kliseinen. Line saa yhtä paljon tilaa kuin isänsä, ja on tätä aktiivisempi toimija. Kaksikko tasapainottaa toisiaan. Muut henkilöt jäävät taustalle mutta eivät liiaksi. Pidän siitä, että Wisting ei vello itsesäälissä eikä toisaalta käy raivokkaaseen vastaiskuun, vaan toimii kylmänviileästi. Yöllinen murtautuminen poliisiasemalle on aikamoinen veto!

Kiva että sarja on saanut jatkoa, toivottavasti käännöksiä tulee lisää. Ihanaa tavata taas vaihteeksi poliisi, jolla ei ole päihde- tai uhkapeliongelmia, eivätkä perhesuhteiden hankaluudet vie puolta kirjasta. 

Elokuvissa: Syysprinssi - kutsuvierasnäytös

Anja Snellman, Alli Haapasalo ja Rimbo Salomaa

Torstaina 6.10 juhlittiin Korjaamolla sekä Anja Snellmanin uutta Lähestyminen-kirjaa että Syysprinssistä tehtyä elokuvaa. Sali oli lähes täynnä ja ilta oli hyvin onnistunut.

Täytyy sanoa että ihailen Anja Snellmania vuosi vuodelta enemmän. Aina kun näen hänet esiintymässä, olen entistä vaikuttuneempi. Esikoisromaani Sonja O. kävi täällä ilmestyi 35 vuotta sitten, lokakuussa 1981. Snellman on yksi kotimaisen kirjallisuuden ikoneista, ollen silti nöyrä ja jopa vaatimaton. Eniten iloitsen hänen tuotantonsa monipuolisuudesta; hän ei kirjoita samaa kirjaa aina uudelleen ja uudelleen.

Syysprinssiä en ole lukenut, en siis tiennyt lainkaan mitä odottaa elokuvalta. Trailerin olin toki katsonut mutta siinä kaikki. Toisaalta se oli hyvä tilanne: ei ollut ennakko-oletuksia eikä myöskään jännitystä, että mitä kirjasta on otettu mukaan ja mitä jätetty pois. 

Pidin elokuvasta jo eilen ja tänään pidän siitä vielä enemmän. Käsikirjoittaja-ohjaaja Alli Haapasalo sanoi halunneensa kuvata pääparin Inkan ja Juhanan (Laura Birn ja Lauri Tilkanen) kuplassa, heidän omassa maailmassaan jonne ei mahdu muita. Juuri sellainen olo jäi. Kupla täynnä tunnetta, polttavan kiihkeää rakkautta joka sekä vahvistaa että syö elävältä. Rakkaus saa rinnalleen kasvavan vihan, joka lopulta venyttää kuplan äärimmilleen. Kun seinät murtuvat, ei patoa voi pysäyttää. 

Laura Birn ja Lauri Tilkanen tekevät hienoa työtä. Alussa Inka vaikuttaa näennäisen päättäväiseltä, ikään kuin hän vain esittäisi kapinallista mutta olisi oikeasti kiltti runotyttö. Juhana on ensin maailman napa, itsevarma kirjailijatähti, joka kuitenkin kokee toisen romaaninsa kanssa tyhjän paperin kammon ja menettää itseluottamuksensa. Juhanan heikentyessä Inka vahvistuu, Juhanan haalistuessa Inka säteilee yhä voimakkaammin. Birn ja Tilkanen tulkitsevat luonteiden ja tasapainon muutosta vahvasti. Sanoja ei tarvita, kun ilmeillä ja eleillä voi kertoa paljon. Ja mitä kaikkea voidaan kuvata pelkästään sillä, mihin tahtiin kirjoituskoneiden näppäimet käyvät!

Syysprinssi on täysin kahden päähahmon varassa; muut hahmot esiintyvät erittäin vähän. Heitä on ehkä pakko olla mukana, en tiedä olisiko sopivaa tehdä pitkää elokuvaa jossa on vain kaksi henkilöä. Vaikka sivuosia on vähän, ovat etenkin Tiina Weckström Juhanan äitinä ja Kaija Pakarinen Inkan äitinä todella koskettavia. Kaija Pakarisen apaattinen, puhumaton hahmo hiipii ihon alle. 

Pakko on mainita erikseen elokuvan musiikki sekä puvustus. Ajattelin useampaan kertaan, että onpa sopiva biisi juuri tähän kohtaan. Suosittelen istumaan paikoillaan myös lopputekstien ajan, koska siinä pyörii yksi parhaista kappaleista. Puvustaja on onnistunut erinomaisesti; etenkin Inkan kohdalla vaatetus kertoo paljon. "Runotytön" vaaleat pörröiset paidat ja lököttävät farkut vaihtuvat tummempiin ja värikkäämpiin sitä mukaa kun Inka alkaa löytää omaa kertojanääntään.

Googletin elokuvan blogiarvioita (hakulauseke Syysprinssi + elokuva + blogi) mutta en löytänyt. Sen sijaan törmäsin ärsyttäviin otsikoihin. Mtv-viihde otsikoi "Laura Birn rohkeasti yläosattomissa" ja Me Naiset "Laura Birnillä rohkea rooli uutuuselokuvassa". Joo, Birnin tissit näkyvät muutaman sekunnin ajan, mutta onko se oikeasti Se Juttu tässä suurensuuressa rakkaustarinassa, maailmaa järisyttävässä once-in-a-lifetime -kokemuksessa? Surullista.

Syysprinssi on ensi-illassa 14.10.2016  

Syysprinssi

Päärooleissa Laura Birn ja Lauri Tilkanen

Käsikirjoitus Anja Kaurasen romaanin pohjalta Alli Haapasalo

Ohjaus Alli Haapasalo

Tuottaja Rimbo Salomaa

Tuotantoyhtiö Solar Films

Levittäjä Future Film

Sophie Hannah: Suljettu arkku

Sophie Hannah: Suljettu arkku
Englanninkielinen alkuperäisteos Closed Casket (2016)
Suomentanut Terhi Vartia
WSOY 2016
324 s.

Hercule Poirot'n uusi tuleminen on edennyt sarjan toiseen osaan. Ensimmäinen Sophie Hannahin kirjoittama Poirot-teos, Nimikirjainmurhat, oli kohtalaisen hyvä mutta ei kuitenkaan huipputasoa. Siitä kommentoin, että Catchpoolin hahmo on kovin ohut, lisäksi loppuratkaisu on venytetty aivan liian pitkäksi. Tuntui myös, että Poirot puhuttelee Catchpoolia melko ilkeästi - tekisikö oikea Poirot niin?

Uutuuskirja Suljettu arkku vaikutti takakannen perusteella kiinnostavalta ja päätin antaa Hannahin Poirot'lle toisen mahdollisuuden. Se kannatti. Tässä Poirot tuntuu enemmän siltä tutulta hahmolta, itserakkaalta kyllä mutta lempeällä tavalla, ei ilkeällä. Saattaa johtua siitä, että komisario Catchpool on suuressa roolissa ja Poirot esiintyy suhteellisen vähän. 

Pääsemme taas mukaan eräänlaiseen suljetun huoneen mysteeriin. Kartanoon kokoontuu joukko ihmisiä, joilla ei ensinäkemältä näytä olevan mitään yhteistä keskenään. Mukana on lady Adelinda Playford, hänen lapsensa puolisoineen, pari asianajajaa, ladyn sairas sihteeri hoitajattarensa kanssa, Poirot ja Catchpool sekä tietenkin palvelusväki. 

Illallispöydässä lady Playford ilmoittaa tehneensä muutoksia testamenttiinsa. Vieraat järkyttyvät, kuka mistäkin syystä. Pian alkaa tapahtua; salaperäisiä keskusteluja, mahdollinen murhayritys... Joukossa on joku, joka on sekä kykenevä että valmis tappamaan. Mutta kuka on uhri ja ehtiikö Poirot pelastaa hänet?

"Mitään ei tapahdu ilman, että minulle kerrotaan siitä", Conree jatkoi. "Mitään ei tapahdu ilman minun nimenomaista suostumustani. Kukaan ei ryhdy ilman minun lupaani suorittamaan omia tutkimuksiaan omien älynväläystensä perusteella." Sanoessaan "älynväläystensä" hän elehti käsillään merkillisesti ikään kuin olisi yrittänyt sirotella näkymättömiä konfetteja korviinsa. "Olette niittänyt mainetta, herra Poirot, ja otan ilolla vastaan apunne tässä tutkinnassa, mutta teidän on noudatettava ohjeitani pilkulleen. Onko selvä?"

"Tietenkin, herra komisario." Conree käyttäytyi tahallisen ärsyttävästi (vaikka saattoihan hän olla vain luonteeltaan semmoinen) mutta Poirot oli itse herttaisuus, mikä sai minut epäilemään. Mitä Poirotilla mahtoi olla mielessään?

"Hyvä. Kuten sanottu, en tosiaankaan tahtoisi olla täällä. Jos kuka tahansa muu kykenisi hoitamaan tämän vastenmielisen tehtävän... Ikävä kyllä, kukaan muu ei kykene."

"Onko minun lupa esittää kysymys, herra komisario?" Poirot tiedusteli jokainen sana ja ele uhkuen kunnioitusta, joka ei saanut minua vakuuttuneeksi. Yritin olla nauramatta hänen esitykselleen.

Se mitä kritisoin Nimikirjainmurhissa, on "korjattu" Suljettuun arkkuun. Catchpool on paljon monimuotoisempi hahmo, ja hän osallistuu tutkimuksiin yhtä paljon kuin Poirot, vaikka saakin kuulla moitteita hitaasta päättelykyvystään. Poirot on aiempaa lämpimämpi hahmo. Hän on paljon taustalla mutta poissaollessaan läsnä Catchpoolin mielessä, tämän miettiessä miten Poirot selvittelisi kulloinkin selvitettävänä olevaa asiaa. Muutenkin pidin henkilöistä, yksi ehdottomista huipuista on hovimestari Dogger, ylväs puhumaton hahmo, kuin elävä kartanon kummitus. 

Porukan koolle kutsuminen ja syyllisen paljastaminen on kirjoitettu tiiviimmäksi; se ei vie suhteettoman suurta osaa tekstistä. Yllätyksiä tietenkin riittää pitkin matkaa, loppumetreille asti. Tuntuu että Hannah on kirjoittanut tarinan, jossa kartanonrouva pelaa peliä kutsuilla, joiden osallistujista osa pelaa omaa peliään, johon osallistuu tiedostaen tai tietämättä yksi jos toinenkin paikallaolijoista... Tarkkana saa olla, jos aikoo pysyä näiden aivoituksissa mukana.

Kaiken kaikkiaan Suljettu arkku on viihdyttävä lukupaketti. Hurjan jännittävä se ei ole, vaan nautinto tulee kieron juonittelun seuraamisesta. Mukana on myös runsaasti huumoria, tunnustan nauraneeni ääneen pari kertaa, kenenkäs muun kuin Poirot'n repliikeille. 

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
Gummerus 2007
231 s.

Olen asunut aina sisämaassa, kaukana merestä. Kuitenkin lapsena vietin joka kesä viikon ja satunnaisesti viikonloppuja merellä, tädin ja hänen puolisonsa mökillä saaressa. Saunottiin savusaunassa, uitiin, kalastettiin, makasin mökin katolla palvomassa aurinkoa, kuljin saarta ympäri loikkien rantakivillä... Ehkä sieltä juontuu se, että kaikenlaiset merikirjat kiehtovat ja ovat lähes poikkeuksetta ihastuttavaa luettavaa.

Niin myös Sari Vuoriston novellikokoelma Säätiedotus merenkulkijoille.

Kirja koostuu kymmenestä novellista, jotka sijoittuvat veden läheisyyteen. On meri, järvi, jopa uimahalli. On lapsia, aikuisia, kuumia kesiä, myrskyjä. Vesi näyttää voimansa, se antaa ja ottaa. Sitä voi ja välillä on syytäkin pelätä, sillä koskaan se ei kesyynny vaikka ihminen niin luulee. 

Kappelin seinässä oli muistomerkki hukkuneille merimiehille, sen edessä paloi melkein aina kynttilä. Kappelissa haisi samalta kuin vanhoissa maakellareissa, kostealta ja ummehtuneelta ja muovikannussa seisovalta maidolta. Heidät oli vihitty siellä, siinä hajussa, tuikkujen palaessa pimeänä marraskuun päivänä. Valo oli kajastanut meren yllä, ja naapurin Lasse oli ampunut raketteja mustalle taivaalle. Myrskylyhdyt heiluivat natisten tuulessa heidän kävellessään myöhään yöllä kotia kohti. 

Hannan oli vallannut äkkiä kauhu. Se tuli meren takaa valtavana hyökynä, ajatus siitä mitä hän oli oikein tehnyt. Näinkö hän unohtaisi itsensä saarelle nyt kun oli tavannut miehen, joka möi kalaa ja tummaa saaristolaisleipää silakkamarkkinoilla? Miehen, joka otti kaikki ne autiot kauniit valokuvat, joissa ei koskaan tuntunut olevan muuta läsnä kuin meri, silloinkin kun kuvissa oli ihmisiä. Ne olivat yksinäisen miehen kuvia, sellaisen joka ei tarvinnut ketään. Ja hän oli ottamassa suin päin sellaisen, eihän sellaista tapahtunut kuin kirjoissa. 

(Sumu)

Novelleista vain Sukellus oli sellainen, josta en erityisemmin välittänyt. Mietin pitkään miksi. Jotenkin se tuntui liian tavanomaiselta, liian tutulta kuvaukselta lapsuuden kesästä eripuraisten vanhempien ja tuttavaperheen kanssa.

Muista yhdeksästä pidin, kaikista, valtavan paljon. Vuoriston kieli on lumoavaa, hän luo maisemia ja tilanteita joihin uppoutuu mukaan. Alaotsikko Novelleja merestä ja rakkaudesta kertoo täsmälleen mistä kokoelmassa on kyse. Aivan kuten meri, myös rakkaus on liikkeessä, toisinaan kuohuen vallien yli, toisinaan ollen peilityynenä hikisenkuumassa iltapäivässä. Molemmilta voi etsiä vastauksia, mutta kumpaakaan ei pääse pakoon. 

Harmaa meri, ryskyvät aallot, hän näki muutaman veneen keikkuvan kauempana melkein tyhjissä laitureissa. Miksi niitä ei ollut nostettu? Kuinka kukaan pystyi edes ajattelemaan matkaa hyisen veden keskellä, kun laineen loiskinta sai hänet kesähelteelläkin paniikkiin. 

Hän kurkisti alas. Vesi velloi ikävänä kurimuksena, aallot löivät ja näytti siltä kuin äkkiä muodostuvassa vaahdossa olisivat vilkkuneet silmät. Kita, se nieli, hän tiesi miltä se tuntui.

(Silta.)

Tässä on kuulkaa niin hieno kirja, että! Lukekaa ja nauttikaa! Niin ovat tehneet myös Satu Ekoluoma ja Amma.

Säätiedotus merenkulkijoille menee Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "vihervuosi 2016 -sloganiin 'Minun maisemani maalla ja kaupungissa'".