Leon Leyson: Poika joka pelastui

Leon Leyson (yhdessä Marilyn J. Harranin ja Elisabeth B. Leysonin kanssa): Poika joka pelastui
Englanninkielinen alkuperäisteos Boy on the Wooden Box (2013)
Suomentanut Annika Eräpuro
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2014 (ilmestyy tammikuussa)
Pyytämättä saatu arvostelukappale





Mikäpä sattuisi osuvammin kohdalleen, kuin lukea tarina juutalaisvainoista selviytyneestä pojasta Vainojen uhrien muistopäivänä. Kyseessä oli todellakin sattuma, huomasin vasta kirjan aloitettuani mikä päivä tänään on.

Poika joka pelastui on Leysonin - alkuperäiseltä nimeltään Leib Lejzonin - omaelämäkerrallinen kuvaus lapsuus- ja nuoruusvuosista ensin vapaassa Puolassa, sitten getossa, myöhemmin orjatyövoimana ja lopulta vapaana. Leyson oli syntynyt vuonna 1929, joten jo hänen lapsuuttaan leimasivat levottomuuden ja epävarmuuden tunne sekä sodan uhka. Aluksi sota oli kaukainen asia eikä se lähestyessäänkään pelottanut, vaikka sitä sen olisi todellakin pitänyt tehdä.

Näin jälkikäteen ajatellen vanhempani ja monet muut tekivät hirveän virheen olettaessaan, että toisen maailmansodan myötä Narewkaan saapuvat saksalaiset olisivat samanlaisia kuin ne, joita oli nähty ensimmäisessä maailmansodassa. He luulivat, että saksalaiset olisivat samanlaisia ihmisiä kuin ketkä tahansa, tavallisia asevelvollisuuttaan suorittavia miehiä, jotka kaipasivat kotiin vaimojensa ja lastensa luo ja arvostivat kaikenlaista vieraanvaraisuutta. Vuonna 1939 Puolaan hyökkääviin saksalaisiin suhtauduttiin siltä pohjalta, millaisia heitä edeltävät olivat olleet, aivan niin kuin minuun suhtauduttiin siltä pohjalta, millainen isoisäni oli. Meillä ei ollut mitään syytä ajatella toisin. Mihin muuhun me loppujen lopuksi olisimme voineet luottaa kuin omaan kokemukseemme?

Olot muuttuivat ankarammiksi koko ajan. Leon joutui lopettamaan koulunkäynnin ja menemään töihin, hän menetti ystävänsä, perhe pakotettiin muuttamaan ahtaaseen gettoon, nälkä ahdisti, väkivalta kauhistutti. Satunnaiset ilon hetket muuttuivat yhä harvemmiksi, lopulta miltei olemattomiksi.

Kirjan teho perustuu vahvaan kuvaukseen ja lapsen tunteisiin. Vaikka kaikkia asioita ei tiedä tai ymmärrä, monet eleet tai yksittäiset tapahtumat jättävät painavan jäljen sekä Leoniin että lukijaan.

Hänen kallisarvoiset piippunsa. Selässäni kulki kylmiä väreitä. Herra Luftig oli tullut siihen tulokseen, että mikä hänen päämääränsä sitten olisikaan, hän ei tarvitsisi piippujaan. Se oli huolestuttava merkki.

(...)

Kun astuin ulos geton hautakivillä koristeltujen muurien sisäpuolelta  ja kävelin taas pitkin Krakovan katuja, tyrmistyin nähdessäni, että elämä vaikutti aivan samanlaiselta kuin ennen gettoon joutumistani. Tuntui aivan siltä kuin aika olisi jotenkin vääristynyt tai kuin getto olisi jollain toisella planeetalla. Tuijotin puhtaita, hyvin pukeutuneita ihmisiä, jotka kulkivat kiireissään paikasta toiseen. He vaikuttivat niin normaaleilta, niin onnellisilta. Eivätkö he edes tienneet, mitä me olimme saaneet kärsiä vain muutaman korttelin päässä? Oliko se mitenkään mahdollista? Mutta miksi he muuten eivät olisi tehneet mitään auttaakseen meitä? Raitiovaunu pysähtyi, ja matkustajia nousi kyytiin meidän läsnäolostamme piittaamatta. He eivät osoittaneet kerta kaikkiaan minkäänlaista kiinnostusta meitä kohtaan - keitä me olimme, minne me olimme menossa tai miksi. Se, että kurjuutemme, vankeutemme ja tuskamme ei merkinnyt näille ihmisille mitään, tuntui minusta yksinkertaisesti käsittämättömältä.
 
Jos vainojen aikaa voi mitenkään sanoa kenenkään osalta onnekkaaksi, Leonin ja hänen perheensä osalta se oli sitä. Kaksi perheen pojista menehtyi, mutta muut kolme lasta sekä vanhemmat selviytyivät. Välillä he joutuivat toisistaan eroon mutta pääsivät aina takaisin joko yhden tai useamman perheenjäsenen kanssa. Tärkein tekijä tässä oli Oskar Schindler, natsi mutta poikkeuksellinen sellainen. Hän palkkasi ensin isän, myöhemmin pojat ja lopulta äidinkin tehtaaseensa, ja piti huolta että nämä myös pysyivät siellä. Työtä tekevinä he olivat arvokkaita ja välttivät - toisinaan viime tingassa - kaasukammion tai ammutuksi tulemisen. Toinen tärkeä tekijä oli Leonin rohkeus. Useammin kuin kerran hän vaaransi henkensä pystyäkseen olemaan yhdessä muun perheen kanssa.

Leyson ei ole kaunistellut kertoessaan raskaista vuosista. Väkivalta, nälkä, jano, kylmyys, epätoivo, pelko, ikävä ja kaikki muu tuodaan lukijan silmien eteen sellaisena kuin se on ollut ensin lapsen, sitten teinin näkökulmasta katsottuna. On koskettavaa, suorastaan hirvittävää lukea siitä, miten pojan maailma ja usko mihinkään hyvään romahtaa kerta toisensa jälkeen.

Jos olisin sillä hetkellä tiennyt, etten näkisi häntä enää uudelleen koko sinä vuonna, en varmaan olisi lähtenyt hänen luotaan. Ja jos olisin jäänyt, me molemmat ja myös muut hänen parakkinsa asukit olisivat saattaneet maksaa sen hengellään.  

Lopulta sota loppui ja perhe pääsi palaamaan Krakovaan. Maailma ei kuitenkaan ollut vielä kaunis paikka. Juutalaisia pelättiin ja vihattiin yhä, eivätkä Leysonit voineet jäädä. He eivät voineet palata Narewkaan, koska sitä ei enää ollut. Kaikki asukkaat oli teloitettu. Perhe eli pakolaisleirissä ja hajaantui. Leon vanhempineen muutti Yhdysvaltoihin, veli ja sisar Israeliin. Vähitellen kukin löysi paikkansa maailmassa ja koki sitä, mitä Leon oli vuosia sitten miettinyt:

Junan jyskyttäessä kohti  itää annoin itselleni luvan tehdä jotakin sellaista, mitä en ollut tehnyt vuosiin: ajatella tulevaisuutta. Viimeisen kuuden vuoden aikana sen miettiminen oli merkinnyt vain sitä, miten selviäisin hengissä seuraavasta tunnista, mistä löytäisin seuraavan ruuanmurun, miten väistäisin seuraavaa kosketusta kuoleman kanssa. Nyt tulevaisuus merkitsi paljon enemmän. Voisin palata kouluun. Voisin saada kodin ja kylliksi ruokaa. Jonakin päivänä voisin ehkä taas tuntea olevani turvassa.

Painoin kirjan kiinni kädet täristen. Olin kyynelten partaalla, olo oli kolkko ja tyhjä. Vaikka toisesta maailmansodasta on kirjoitettu satoja kirjoja, Leysonin kirjalla on siinä joukossa oma merkittävä paikkansa. Nuoren pojan näkökulma tuo hädän käsittämättömän lähelle.

Otin paljon sitaatteja siksi, että haluan antaa kirjan puhua puolestaan. Toinen puoli on se, että lukukokemus vetää sanattomaksi, tuntuu ettei löydy sellaisia sanoja joilla tätä kuvailisi, kaikki sanat jäävät liian laimeiksi.

Kirjan lopussa on valokuvia perheestä sekä Leysonin kertomus siitä, miten hän alkoi vasta kauan tapahtumien jälkeen kertoa niistä julkisesti. Hän kiersi puhumassa eri tilaisuuksissa, hänestä tehtiin lehtijuttuja ja tehtiinpä puolen tunnin tv-ohjelmakin. Kaikki se oli pohjana kirjalle, jota hän ei koskaan nähnyt valmiina. Hän kuoli päivää sen jälkeen, kun oli antanut käsikirjoituksen kustannustoimittajalle.

Blogistania-äänestys

On tullut aika Blogistanian palkita viime vuoden parhaat kirjat. Kategorioita on neljä: Finlandia kotimaisille kirjoille, Globalia käännöskirjoille, Junior lasten- ja nuortenkirjoille sekä uutuutena Tieto, johon sisältyvät sekä aikuisten että lasten ja nuorten tietokirjat. Itselleni postauksia kertyi viime vuodelle 72 kpl, joista löytyy kirjoja laidasta laitaan, suuri osa viime vuonna ilmestyneitä. Äänestän siis kaikissa kategorioissa.

Kuten missä tahansa äänestyksessä, tässäkin ehdokkaiden valitseminen oli vaikeaa. Jokaisessa kategoriassa sai ehdottaa kolmea suosikkiaan, joten kovin monta hyvää kirjaa jäi väistämättä pois. On myös sellaisia hyviä kirjoja, jotka ilmestyvät loppuvuodesta ja/tai joihin oli kirjastossa niin pitkät jonot että joko en saanut kirjoja luettavaksi tai en ehtinyt tehdä niistä postausta.

Listoja tehdessäni huomasin myös, että en postaa jokaisesta lukemastani kirjasta. Muistin joitakin luettuja, mutta en löytänyt niitä tekstilistasta. Bloggaustapani on samanlainen kuin fiktiivistä tekstiä kirjoittaessa; teksti ja tarina haluaa tulla ulos. Joitakin kirjoja lukiessa tulee sellainen olo, että tämän kohdan otan sitaatiksi ja näitä asioita haluan kertoa postauksessa. Toisista jää sellainen tunne, että se oli hyvä mutta en keksi mitään kommentoitavaa. Ja kun jättää jonkun kirjan hautumaan, odottamaan josko keksisi mitä siitä kirjoittaisi, käykin niin että tulee muita kirjoja ja postauksia, jotka syrjäyttävät ja unohduttavat odottamaan jääneen.

No, mutta ankaran istumalihasten kuluttamisen jälkeen ehdokaslistani näyttävät tältä:

Blogistanian Finlandia:

• 3 p: Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2013/10/joel-haahtela-tahtikirkas-lumivalkea.html
• 2p: Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2014/01/tuula-liina-varis-etta-tuntisin-elavani.html
• 1 p: Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2013/11/pasi-pekkola-unelmansieppaaja.html

Blogistanian Globalia:

• 3 p: M. L. Stedman: Valo valtameren yllä http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2013/08/m-l-stedman-valo-valtameren-ylla.html
• 2 p. Åke Edwardson: Talo maailman laidalla http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2013/09/ake-edwardson-talo-maailman-laidalla.html
• 1 p: Hans Fallada: Yksin Berliinissä http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2014/01/hans-fallada-yksin-berliinissa_7.html

Blogistanian Junior:

• 3 p: Nora Surojegin: Pikkupöllö http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2013/08/nora-surojegin-pikkupollo.html
• 2 p: Salla Simukka: Punainen kuin veri http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2013/03/salla-simukka-punainen-kuin-veri.html
• 1 p: Britta Teckentrup: Muistojen puu http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2013/10/britta-teckentrup-muistojen-puu.html

Blogistanian Tieto:

• 3 p: Taru Schroderus & Jan Verho: Protaus http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2013/10/taru-schroderus-jan-verho-protaus.html
• 2 p: Baba Lybeck: Habaa http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2013/09/lukutaitokampanjassa-luettua-osa-2-baba_9.html
• 1 p: Naisten kuntoilukirja http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2013/08/naisten-kuntoilukirja.html

Nyt sitten jännityksellä odottamaan, kuinka ehdokkaani pärjäävät äänestyksessä ja mitkä ovat blogimaailman vuoden 2012 parhaat ja vaikuttavimmat kirjat. Samalla luon katsetta jo vuoden päähän, aion pitää listaa parhaista kirjoista pitkin vuotta, jospa sitten seuraavassa vuosiäänestyksessä ehdokkaiden valinta olisi helpompaa...

Tulossa: ihana kirjakevät!

Hiljaisemman ajan - joulutauon? - jälkeen on uutuuskirjoja alkanut ilmestyä. Jälleen tein kauden kiinnostavimmista kirjoista excel-taulukon, jossa on 64 riviä. Vielä en mieti, montako ehdin lukea ennen seuraavan syksyn kirjoja ja moniko jää luettavaksi sitten joskus. Kokoan tähän muutamia kirjoja, joita itse odotan erityisen suurella mielenkiinnolla.

Ensiksi lasten- ja nuortenkirjoja:

• Catherynne Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa (Gummerus, tammikuu). Tykkäsin valtavasti Valenten ensimmäisestä Satumaa-kirjasta, joten luen mielelläni Syyskuun uuden seikkailun. Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla oli erilainen, hyvä ja persoonallinen, siinä toimi kaikki henkilöiden nimistä kauniiseen ulkoasuun. Odotan toiselta kirjalta samaa.
• Suzanne Collins: Gregor ja Alismaan vitsaus (WSOY, heinäkuu). Tämäkin on jatkoa aiemmille osille. Olen pitänyt niistä, Gregorin seikkailut rottien, hämähäkkien, lepakoiden ynnä muiden otusten kansoittamassa Alismaassa ovat hauskoja ja vauhdikkaita, eivätkä ollenkaan niin ällöttäviä tai puistattavia mitä Alismaan asukaslajien perusteella voisi olettaa :)
• Tittamari Marttinen: Viivi ja pitkä kuuma kesä (Tammi, huhtikuu). Viivi Pusu "muuttaa" lastenosastolta nuortenosastolle, niin on kiinnostavaa nähdä muuttuuko hän ja jos muuttuu niin miten. 
• Veronica Roth: Outolintu (Otava, tammikuu). Olen törmännyt Rothin nimeen englanninkielisten nuortenkirjojen joukossa, sekä nimet että kansikuvat ovat herättäneet kiinnostukseni. Nyt on vihdoin ilmestymässä ensimmäinen suomennos. En tiedä, luokitellaanko teos dystopiaksi, scifiksi vai miksi, mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Nuorille ja nuorille aikuisille on viime vuosina ilmestynyt aika monia vastaavia teoksia, missä nuori päähenkilö yrittää aikuistua kontrolloivan yhteiskunnan "alistamana" mutta mielestäni sillä saralla ei ole vielä ylitarjontaa.

Sitten romaaneja, sekä kotimaisia että käännettyjä:

• Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa (Tammi, huhtikuu). Barreaun edellinen teos Rakkausromaanin resepti oli varsin kiva luettava, ja vaikka ei olisi ollutkaan niin tästä olisin kiinnostunut nimen ja kansikuvan perusteella. Ja koska olen kiinnostunut Ranskasta ja Pariisista, niin tapaan lukea hyvin monia sinne sijoittuvia kirjoja. 
• Victoria Hislop: Elämänlanka (Bazar, helmikuu). Pidin Hislopin Saari-kirjasta, pidin sen kauniin traagisesta tarinasta jossa menneisyys ja nykyisyys kulkevat soljuvasti rinnakkain limittyen lopulta tiiviiksi paketiksi. Haluan kokea vastaavia tunnelmia, tuntemuksia ja maisemia ja toivon niitä olevan Elämänlangassa. 
• Susanne Staun: Punainen merkki (WSOY, heinäkuu). Tämä dekkari tuli lukulistalle jo vuosi sitten, mutta se ei ilmestynytkään silloin vaan vasta tänä keväänä. 
• Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava, tammikuu). Riikka Pulkkinen on yksi kotimaisista suosikeistani. Uutuusteos vaikuttaa olevan jotain ihan erilaista, kevyempää kuin mitä hänen aiemmat teoksensa ovat olleet.

• Tõnu Õnnepalu: Mandala (Basam Books, helmikuu). Yksinäisen miehen elämää maaseudulla -  kuvattuna kahden kissan silmin!  

 

Ja vielä tietokirjoja, niitäkin on vino pino juuri meikäläiselle sopivia, tässä niistä osa:

• Marc Lauren: Kehonpainoharjoittelun käsikirja (Basam Books, maaliskuu). Vaikka treenaan maratonille ja pääpaino harjoittelusta on lenkkeilyä, niin lihaskuntoa ei sovi unohtaa. Sitäkin tarvitaan kestävyyslajeissa.
• Liisa Vihmanen: Varpaille. Balettia koko elämä (Kirjapaja, maaliskuu). Baletti on hieno laji, sekä taiteen että urheilun kannalta. Sen alan elämäkerta lienee kiehtovaa luettavaa.
• Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä (Kirjapaja, huhtikuu). Björkmanin aiemmat kirjat ovat sisältäneet hienoa pohdiskelua elämästä, taiteesta, uskonnosta ja monesta muusta asiasta. Odotan saman hyvän linjan jatkuvan. 
• Riku Aalto: Aktiiviliikkujan kohdevenyttely (Docendo, tammikuu). Tästä ei varmaan tarvitse sanoa sen enempää, nimi kertoo kaiken.
• Daniel Besace: Valtameri (työnimi, Basam Books, huhtikuu). Mies pohtii elämää, kuolemaa  ja ihmisiä kävellessään pitkin Bretagnen rannikkoa.

Vielä olisi monta monituista kirjaa, jotka haluaisin nostaa esiin mutta en laita tähän koko lukulistaa. Kerron sitten postauksissa, mitkä muut ovat vaikuttaneet kiinnostavilta. Sen verran vinkkaan, että mukana on muun muassa Siri Hustvedtia, Jonas Jonassonia, Anna Gavaldaa ja Jyrki Heinoa sekä lisäksi kiehtovan tai hauskan nimisiä kirjoja kuten Hullu kuningas puussa, Ahneuden kartta, Halkaisukirvesmies sekä Ole niin kiltti, älä rakasta häntä.

Oi oi oi, sormet syhyten mietin, mihin kirjaan tarttuisin seuraavaksi...

Torgny Lindgren: Dorén raamattu

Torgny Lindgren: Dorén raamattu
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Dorén Bibel (2005)
Suomentanut Liisa Ryömä
Tammi 2006
242 s.







Kirjaston hyllyjen välissä iski runsaudenpula. Paikalla oli viisi Torgny Lindgrenin kirjaa, joista joka ikinen vaikutti kiinnostavalta. Nappasin mukaan Dorén raamatun. Se osoittautui olevan viimeinen osa triptyykistä, minkä harmikseni huomasin kansiliepeestä vasta kotona. Luin sen silti ja päätin lukea kaksi muuta osaa vasta tämän jälkeen.

Dorén raamattu on kiehtova ja hyvällä tavalla hieman kummallinen kirja. Päähenkilö on nimetön, lukutaidoton mies, joka vanhuudenpäivinään sanelee nauhuriin tarinaa elämäänsä eniten vaikuttaneesta henkilöstä, Gustave Dorésta. Dorén kuvittama punakantinen Raamattu on ainoa kirja jota mies on lapsuudenkodissaan selannut, tuntikausien ajan ja päivittäin. Hän on oppinut kuvat ja niiden takana olevat tarinat ulkoa, mutta kirjaimet pysyvät vieraina. Sanelu ei suinkaan keskity vain Dorén henkilöön ja kuvituksiin, vaan mies sivuaa toistuvasti omaa elämäänsä. Hän painottaa useaan kertaan, että ne ovat vain sivuhuomautuksia eikä niitä tarvitse huomioida siinä vaiheessa kun joku purkaa sanelun ja kirjoittaa sen kirjaksi. Lukijaa nämä sivupolut kyllä kiinnostavat, kovastikin.

Lukutaidottomuus on haitannut miehen elämää mutta vähemmän kuin voisi luulla. Toisin kuin monet olettavat, hän on hyvin älykäs ja äärettömän hyvämuistinen. Esimerkiksi ripille pääsy on onnistunut, koska kuulustelutilanteessa hän on sekä muistanut kuulemansa tekstit ulkoa että osannut keskustella papin kanssa syvällisesti. Hän on kyennyt olemaan myös työelämässä ja hoitamaan arkiset asiat itse. Aikanaan hän on kehittänyt itselleen nimikirjoituksen, eikä ole sen lisäksi tarvinnut kuin hyvän muistinsa ja perimänsä varallisuuden pärjätäkseen kelvollisesti.

Jo samana iltana istuin sängyssä paperi ja kynä kädessä ja keksin itselleni nimikirjoituksen. Se oli pieni rannanpätkä Avabäckenin rannalla, kolme pientä pensasta, kaksi kulmikasta kiveä ja loppupäässä vielä kaksi melkein matavaa pensasta. Olen sittenmmin käyttänyt koko elämäni tuota nimikirjoitusta. Se on yksinkertainen ja tyylikäs, liitän sen tähän. Tässä on minun nimeni:

[Kuva nimikirjoituksesta.]

Tämä kuvio on nykyisin lähes lukemattomissa paikoissa. Olen raapustanut sen laskemattomia kertoja pankin papereihin, veroilmoituskaavakkeisiin, viranomaisten lomakkeisiin, erilaisiin hakemuksiin ja kuitteihin. Ummistaen silmäni kirjainten pyörremyrskyltä olen piirtänyt sen ja oivaltanut samalla äkkiä ja ällistyneenä että tämä olen minä.

Kolme pajupuskaa Avabäckenin varrella, pari terävää kivenlohkaretta ja kaksi maata viistävää katajaa, sellaisia joista isä tahtoi minun tekevän jousipyssyjä. Nuolet minun piti tehdä pajusta.


Kirjan kiehtovuus tulee päähenkilön nimettömyydestä ja hänen kummallisesta luonteestaan. Hän on vaikuttunut voimakkaasti Dorén kuvista, eikä pääse niistä yli tai eroon koskaan. Kun kotona ollut alkuperäinen kappale tuhoutuu, hän piirtää ulkomuistista kuvat uudelleen. Käsittämättömän muistinsa kanssa hän saa luvut lähes täsmäämään, mutta vain lähes. Hän piirtää 7000 kuollutta, mutta tietää Dorén piirtäneen niitä parisataa enemmän. Hän hämmästelee, mikä häneltä on jäänyt huomaamatta vuosien saatossa, montako piirrosten viivaa on lipunut silmien ohi jättämättä muistijälkeä.

Mikä jää Dorén kuvituksen ulkopuolelle, pysyy siellä eikä herätä miehessä juuri minkäänlaisia tunteita. Äidinisän kuolema ja tämän ruumiin näkeminen tuntuvat olevan yhdentekeviä, samoin lapsuudenkodin ja vanhempien tuhoutuminen tulipalossa. Parisuhde ja ero ovat asioita, joita hänelle tapahtuu mutta joihin ei kannata uhrata aikaa ja ajatuksia. Kaikki mitä mies tekee, tähtää siihen että hän ymmärtäisi Dorén raamatulliset kuvat täydellisesti.

Luettuani Dorén raamatun aion ehdottomasti lukea lisää Lindgrenin kirjoja. On aina niin palkitsevaa löytää kirjailija, jota ei ole ennen lukenut ja josta ei ole juurikaan mielikuvia. En muista lukeneeni Lindgrenin kirjoista lehtikritiikkejä tai blogipostauksia, enkä muista lukeneeni yhtään kirjailijahaastatteluakaan. Nyt on sellainen olo, että suurelle valkoiselle taululle on tullut ensimmäinen täplä, kirkkaanpunainen. Ilolla ja innolla odotan, millaiseksi kuva lopulta muodostuu.

Minna Tervamäki: Minnan metodit

Minna Tervamäki: Minnan metodit
Teksti: Anna Takala
Otava 2014
143 s.

Tein uudenvuodenlupauksen: teen joka päivä jotain hyvinvointini eteen. Viikosta riippuen on 3-5 liikuntapäivää, muina päivinä muuta, esimerkiksi pitkä venyttely, kirjoittajaryhmän tapaaminen, elokuvissa käyminen, liikuntaan ja hyvinvointiin liittyvien kirjojen ja lehtien lukeminen, treffit... Joka ilta merkitsen kalenteriin, mitä olen sinä päivänä tehnyt. Ja kalenteri on omistettu pelkästään tälle, siinä ei ole työasioita eikä mitään muutakaan.

Minna Tervamäen ja Anna Takalan teos Minnan metodit kiinnosti jo silloin, kun luin siitä kevätkirjoja esittelevästä katalogista. Kansallisbaletista eläköitynyt Minna Tervamäki on ollut mediassa esillä viime aikoina melko paljon, ja baletista kiinnostuneena olen lukenut mielenkiinnolla mitä hänestä on kirjoitettu. Minnan metodeissa Tervamäki kertoo omakohtaisia kokemuksiaan ja tuntemuksiaan sekä fyysisestä että henkisestä hyvinvoinnista.

Kirja jakaantuu viiteen osioon. Ajattelutaidot-osiossa puhutaan muun muassa rohkeudesta ja tahdonvoimasta sekä siitä, mitä hyvää ne voivat tuoda ihmisen elämään. Tässä kuten muissakin osioissa asioista kerrotaan paitsi Tervamäen kokemusten kautta myös viittaamalla moniin lähdeteoksiin.

Kaikki eivät ole syntyjään peruspositiivisia, mutta jokapäiväiseen puheeseen ja ajatteluun voi kuitenkin itse vaikuttaa. Huomasin jossakin vaiheessa, että aloitin joka aamu keskustelun pukuhuoneessa päivittelemällä jotakin epäkohtaa. Siitä tuli huono tapa ja ehkä myös oman stressin purkamiskeino. Tajusin, että en halua olla sellainen ihminen. Päätin, että jollei minulla ole mitään hyvää sanottavaa, en sano mitään.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka tuovat auringonpaisteen huoneeseen pelkällä olemuksellaan, ja sellainen haluan itsekin mieluummin olla. Se taas riippuu täysin omista valinnoistani: millaisia sanoja tulee ulos suustani, mihin kiinnitän huomioni ja näenkö hyvää muissa ja itsessäni.

Toisen osion aiheena ovat voimavarat ja rentoutuminen. Siinä muistutetaan riittävästä nukkumisesta ja neuvotaan rentoutusharjoitus. Lisäksi opetetaan tunnistamaan erilaisia stressitasoja. Osiossa on suosikkilauseeni koko kirjassa: "Riko rajasi - älä itseäsi."

Kolmas osio on omistettu ravinnolle. Siinä on muun muassa mielenkiintoinen kertomus siitä, miten Tervamäen ruokailutottumukset muuttuivat hänen siirryttyään päätoimisesta tanssijasta yrittäjäksi. Mukana on myös aamiais- ja välipalaehdotuksia erilaisille ihmistyypeille, esimerkiksi sellaisille joilla ei ole aamuisin lainkaan nälkä tai sellaisille joilla päinvastoin on aamuisin sudennälkä. Koko ajan - niin tässä osiossa kuin kauttaaltaan koko kirjassa - muistutetaan opettelemaan kehonsa tarpeita:

On olemassa monta tapaa syödä hyvin ja niin, että edellä mainitut kriteerit täyttyvät. Moni voi paljon paremmin, kun uskaltaa kuunnella kehoaan tarkemmin ja kyseenalaistaa rohkeammin syömistottumisiaan. Etsi sellaista, mikä täyttää hyvän syömisen kriteerit ja tuntuu hyvältä kehossasi. Jos olo tuntuu virkeältä, nälkä pysyy kohtuullisesti hallinnassa 3-5 tunnin ruokailuväleillä eikä paino radikaalisti nouse tai laske, olet oikealla tiellä.

Itselleni edellinen sitaatti on hyvä ohjenuora. Ostan irtokarkkeja harvoin, koska tiedän ostavani puoli kiloa ja syöväni kaikki kerralla, mistä seuraa poikkeuksetta välitön paha olo ja pari päivää kestävä morkkis. Saatan jättää lämpimän ruuan syömättä ihan vain siksi, että varmasti jaksan syödä kaikki karkit. Siinä ei ole mitään järkeä, eikä se taatusti tee hyvää ei keholle eikä mielelle. Olen opettanut kehoani tyytymään pieneen salmiakkipussiin perjantaisin, mikä toimii pääosin. En kuitenkaan suostu masentumaan, mikäli syön viikolla tai lauantaina töissä jotain sokerisia herkkuja. Liian tiukka ei pidä olla, elämässä täytyy olla iloa ja pieniä lipsahduksia silloin tällöin.

Minnan metodeiden neljäs ja viides osio liittyvät toisiinsa. Neljännessä osiossa puhutaan fyysisestä harjoittelusta, viidennessä on kuvattuna monenlaisia liikkeitä. Jälleen muistutetaan yksilöllisyydestä: se mikä toimii toiselle ei välttämättä toimi itselle.

Viime kädessä jokainen on kuitenkin vastuussa itsestään. Kukaan muu ei voi tietää, missä toisen ihmisen rajat menevät. Jos hyppy ei nouse, yksi joutuu treenaamaan enemmän kimmoisuutta ja voimaa, toisen sen sijaan pitäisi antaa lihasten palautua ja rentoutua, kolmas kaipaa ehkä parempaa peruskuntoa ja neljännellä syynä voi olla tekniikkavirhe. Kaikille on eri ratkaisut, vaikka päämäärä on sama: hyvä suoritus. Pitää siis ymmärtää, mitä treenataan, eikä vain treenata hampaat irvessä paljon jotakin. Sama pätee kaikkeen elämässä. Pitää oppia erottamaan, mikä oikeasti tuottaa tulosta ja mikä vain vaikuttaa kovalle työnteolle ilman sen suurempia tuloksia.

Viidennen osion liikkeet saattavat vaikuttaa ensivilkaisulla haastavilta tai monimutkaisilta, mutta tarkempi silmäys näyttää toisin. Jokaisen liikkeen kaikki vaiheet on sekä esitetty valokuvassa että selitetty sanallisesti. Lisäksi kuviin on lisätty nuolia osoittamaan lantion sekä selkä- ja rintarangan oikeita asentoja.

Pidin Minnan metodeista ja aion palata siihen uudelleen. Luin kirjastosta lainatun kirjan mutta todennäköisesti hankin ikioman kappaleen. Kirjassa on paljon viisaita lausahduksia, ja tuntuu että kaikkein osuvimmat on nostettu korostetusti esiin kirjan sivuille. Monien lukujen lopussa on vinkki, jossa kehotetaan pohtimaan tai kirjaamaan ylös joitakin luvussa esitettyjä seikkoja, sitä mitä omassa elämässä on ja miten se vaikuttaa hyvinvointiin. Tällaisia voisi olla mielenkiintoista tehdä ja vertailla; millaista on vuonna 2014, mitä vuonna 2017, mitä vuonna 2035.

Sinänsä kirja ei tarjoa mitään uutta, mitä ei olisi jo kerrottu lukuisissa muissa elämäntaito-oppaissa, liikuntakirjoissa ja muissa vastaavissa, mutta tässä asiat tulevat omakohtaisina hyvin lähelle. Tähän vaikuttaa kirjassa käytetty minä-muoto. Vaikka asioita peilataan balettitanssijan kehon, uran ja harjoittelun kautta, ne tuntuvat sopivan ihan tavalliselle tallaajalle.

Pidin kirjan persoonallisuuden tunnusta. Tervamäki toi itsensä ja hänet tuotiin esiin monipuolisesti. Tekstin omakohtaisuutta säestää kuvitus: lukujen alussa ja myös lukujen sisällä nähdään valokuvia Tervamäestä istumassa, loikkaamassa, makaamassa, seisomassa varpaillaan kalliolla. Joissakin kuvissa on pelkät jalkaterät, tai selkäpuoli, tai jalkaterät ja kämmenet. Kirja on lämminhenkinen, seesteinen, rauhoittava, armollinen. Se kannustaa luottamaan itseen, pitämään huolta itsestä, välittämään omasta hyvinvoinnista. Ennen kaikkea se korostaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa sitä, mitä minä kutsun myönteiseksi itsekkyydeksi.

David Walliams: Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu
Englanninkielinen alkuperäisteos Mr Stink (2009)
Kuvittanut Quentin Blake
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Tammi 2014
Pyytämättä saatu arvostelukappale






David Walliamsin kerrotaan olevan tuttu komediasarjasta Pikku-Britannia. Itse en ole sarjaa koskaan katsonut, en ensimmäistäkään jaksoa, mutta olen kuullut sen olevan hauska. Herra Lemun takakannessa on The Timesin sitaatti: "Uusi Roald Dahl." Kuvittajana on Quentin Blake, jonka kynänjälkeä olen ihaillut esimerkiksi Professorin papukaijat -kuvakirjassa. Kaikki edellä mainitut seikat luovat kovat odotukset lukukokemukselle.

Herra Lemu kertoo 12-vuotiaasta Chloe-tytöstä, joka itsensäkin yllättäen pysähtyy puistossa juttelemaan herra Lemuksi nimetyn kulkurin, tai maankiertäjän kuten tämä itse toivoo sanottavan, kanssa. Ensimmäistä kertaa seuraa toinen, toista kolmas, kolmatta neljäs, kunnes lopulta Chloe ja herra Lemu ovat hyviä tuttavia, jopa ystäviä.

Chloe käy kallista yksityistä tyttökoulua, jossa hän ei viihdy lainkaan, muun muassa kiusaamisen takia. Koulun ulkopuolellakaan hänellä ei ole ystäviä. Kotona on kaksi vuotta nuorempi sisar Annabelle, ärsyttämisen kuningatar. Annabellella on noin sata harrastusta ja hän on kaikin puolin äidin lellikki. Äiti on piinkova poliitikko, jolle tärkeintä on pyrkimys päästä pääministeriksi, ja sitä varten kodin ja sen asukkaiden tulee näyttää moitteettomilta. Isä on hiljainen vässykkä, joka tekee kaikessa vaimonsa mieliksi, osittain pelosta. Esimerkiksi työttömäksi jäämisen jälkeen isä teeskentelee lähtevänsä töihin vaikka oikeasti hän piileskelee päivät portaiden alla komerossa.

Chloen tutustuminen herra Lemuun aiheuttaa monenlaista hämminkiä. Ensin hänen täytyy tavata herra Lemua salaa perheeltään. Melko pian hän keksii majoittaa tämän heidän puutarhavajaansa. Herra Lemu on kuitenkin melko vaativa asukas. Hän toivoo tietynlaista aamiaista tiettyyn aikaan, hän toivoo huvituksia ynnä muuta vastaavaa. Chloella on kova työ pitää vieras piilossa ja täyttää tämän toiveet.

Äiti oli antanut perheen valkoisen persialaiskissan nimeksi kuningattaren nimen, Elisabet. Hän halusi kaikin voimin Olla Hieno. Alakerrassa oli vessa, jota pidettiin lukossa "erittäin tärkeitä vieraita" varten, ikään kuin joku kuninkaallisesta perheestä piankin piipahtaisi heillä pissalla. Kaapissa oli posliininen teeastiasto "parhaita vieraita varten" eikä sitä ollut kertaakaan käytetty. Äiti jopa suihkutti ilmanraikastajaa puutarhaan. Äiti ei koskaan lähtenyt ulos tai edes avannut ovea, ellei hänellä ollut moitteeton meikki, rakkaat helmet kaulassa ja tukka tönkkönä niin paljolla hiuslakalla, että se varmasti teki ikioman reiän otsonikerrokseen. Hän oli niin tottunut nyrpistelemään kaikille ja kaikelle, että nenä uhkasi jo jäädä ikuiseen ryppyyn. Tässä on hänen kuvansa.

Hyvä tavaton, että onkin hieno rouva. 

Herra Lemu paljastuu, kun hän tulee taloon sisään pahimmalla mahdollisella hetkellä: perheen ollessa sanomalehtihaastattelussa. Etenkin äiti joutuu kovan paikan eteen. Hän on ottanut yhdeksi tavoitteeksi kulkureista eroon pääsemisen ja nyt hänen keittiössään on ilmielävä kulkuri, jota hän ei tietenkään voi kohdella toimittajan edessä huonosti. Äiti joutuu improvisoimaan, ja tästä lähtee vyörymään tapahtumaketju joka muuttaa perheen ihan toisenlaiseksi kuin mitä se oli ennen.

Herra Lemu on hauska tarina yllättävästä ystävyydestä ja siitä, etteivät ihmiset läheskään aina ole sellaisia miltä he tai heidän statuksensa näyttävät. Se muistuttaa, ettei pidä tuomita ennen kuin tietää mistä on kyse ja että ennakkoluulot voittamalla voi saada paljon hauskoja elämyksiä. 

Kirja sopii monenikäisille lukijoille. Vaikka päähenkilö Chloe on 12-vuotias, aion silti ottaa kirjan myös nuorempien kirjavinkkauslistoille. Chloen toiminta on kuitenkin iätöntä, käytös sellaista mitä oikeastaan kenellä tahansa pikkutytöllä. Se on enemmän lapsen kuin pian teini-ikäisen käytöstä.

Kirjan huumori naurattaa myös aikuista, sekä sanoissa että kuvissa. Esimerkiksi kuvapari perheen kissasta tavallisena persialaiskissana ja vaihtoehtoisesti goottikissana on suorastaan hillitön. Henkilöhahmojen luonne tulee esiin hyvissä ajoin, ja vaikka heidän toimintansa onkin yllätyksetöntä niin se on täynnä juuri kullekin ominaisia ylilyöntejä. Liioittelun kautta kritisoidaan aikuisten jäykkyyttä ja kaavoihin kangistumista, toisaalta myös lasten tarvetta miellyttää vanhempiaan. Kirja ei jää pelkäksi pinnalliseksi ironiaksi vaan antaa aikuiselle lukijalle syvällisempää ajattelemisen aihetta. 

Hans Fallada: Yksin Berliinissä

Hans Fallada: Yksin Berliinissä
Saksankielinen alkuperäisteos Jeder stirbt für sich allein (1947)
Suomentanut Ilona Nykyri
Gummerus 2013
766 s.






Yksin Berliinissä on kuvaus 1940-luvun alkupuolen Berliinistä, jossa ihmiset yrittävät elää toistensa ja natsihallinnon kanssa. Tapahtumia seurataan sekä natsivirkamiesten, puolueen rivijäsenten että yksittäisten kapinallisten kautta. Olosuhteita kuvataan realistisesti mutta ei kuitenkaan raa'alla tavalla; väkivalta ja pelko ovat sivuroolissa.

Tärkein tapahtumapaikka on Jablonskinkatu 55, kerrostalo asukkaineen. Pieneen taloon mahtuu monenlaista väkeä: prostituoitu, alkoholia  liikakäyttävä uhkapeluri, juutalainen leskirouva, ylimielinen natsiperhe, puolueesta irti haluava pariskunta ynnä muutama muu.

Tarinan edetessä keskiöön nousee Quangelin pariskunta Otto ja Anna, joiden ainoa poika - myös Otto nimeltään - kaatuu rintamalla. Quangelit päättävät aloittaa henkilökohtaisen kapinan, johon he toivovat saavansa vähitellen mukaan laajan joukon muita. Vuosien ajan he kirjoittavat postikortteja, joita kuljettavat toimistorakennuksiin eri puolille Berliiniä. Kortit antavat heille vähäistä toivoa, joka kuitenkin murskaantuu natsismin rattaisiin.

"Katsokaapa tätä, herra Quangel", hän sanoi. "Jokainen noista lipuista tarkoittaa yhtä löytynyttä korttia. Lippu on aina täsmälleen sillä kohtaa, mistä kortti on löydetty. Ja kun te nyt katsotte näitä kohtia", hän naputti sormellaan karttaa, "näette tässä kaikkialla lippuja lippujen perään, mutta täällä ette yhtäkään. Tämä on nimittäin Jablonskinkatu, jolla te asutte. Sinne te ette tietystikään ole jättänyt yhtäkään korttia, siellä teidät tunnetaan liian hyvin..."

Mutta Escherisch näki, ettei toinen kuunnellut enää. Otto Quangelin oli vallannut omituinen, käsittämätön kiihtymys, kun hän näki kartan. Hänen katseensa alkoi häilyä, kädet täristä. Hän kysyi lähes kainosti: "Tuossahan on aikamoinen määrä lippuja, paljonko niitä mahtaa olla?"

"Sen minä voin sanoa teille tarkalleen", vastasi komisario, joka oli nyt tajunnut, mikä miestä oli niin järisyttänyt. "Lippuja on 267, kortteja 259 ja kirjeitä kahdeksan. Ja kuinka monta te olettekaan kirjoittanut, Quangel?"

Otto ja Anna Quangel muiden muassa saavat tuta sen, että minkäänlainen erimielisyys natsiaatteen kanssa ei ole suvaittavaa. Heidän, kuten niin monen muunkin henkilöhahmon, kohtalona on jatkuva kurjuus tai kuolema.

Henkilöhahmojen kaikkinaisten vastoinkäymisten rinnalla kulkee pieni ripaus toivoa. Jotkut pysyvät hengissä ja terveinä, joillakin on jopa puolueen ulkopuolisia tulevaisuudennäkymiä. Pääosin positiiviset asiat ja tapahtumat ovat kuitenkin pieniä, lähinnä vain hetkellisiä iloisia ajatuksia. Ja kovin usein iloiset ajatukset johtuvat siitä, että jotakuta on huijattu tai omat asiat on saatu paremmalle tolalle valehtelun tai varastamisen avulla.

Yksin Berliinissä oli karu ja koskettava lukukokemus. Pelkäsin että siinä olisi paljon väkivaltaa, etenkin Gestapon kuulustelujen kuvauksissa. Väkivaltaa oli mutta ei liioitellusti, se tavallaan puolusti paikkaansa siinä missä sitä oli. Enemmän minua järkytti kaikenkattava toivottomuus ja se, että vähäisetkin onnenaiheet vietiin ihmisiltä kylmästi pois. Kukaan ei ollut enää minkään arvoinen, kukaan ei ollut turvassa, keneenkään ei voinut luottaa, kaikkien ja kaikkia sanomisia vääristeltiin.

Kirjan vaikuttavuus on ehkä juuri kurjuudessa. Sitä ei tuoda ylenpalttisesti esiin eikä liioitella, vaan se on arkinen kehys kaikelle toiminnalle. Mitään muuta ei ole, ei nyt eikä myöhemmin, joten sen kanssa on vaan opittava elämään.

Kirjan ovat lukeneet myös Jaana ja Ilta Määttä-Lindström.

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni
WSOY 2013
180 s.









Että tuntisin eläväni on alaotsikoltaan novellikokoelma, mutta yhtä hyvin se voisi olla romaani ilman alaotsikkoa. Novelleissa tai luvuissa päähenkilö on aina eri, mutta koska henkilöt kuuluvat samaan sukuun niin muihin hahmoihin viitataan ainakin nimeltä.

Teoksen teemana on rakkaus, kaiken kestävä ja kaiken sietävä. Lukijaa kuljetetaan liki vuosisadan mittainen aika ja hän saa tavata joukon erilaisia naisia, naisia joiden rakkaustarinat ovat erilaisia mutta silti samanlaisia. Rakkaus aviomiehiä kohtaan on voimakasta ja järkkymätöntä, sitä ei lopeta mikään, ei kuolema eikä väkivalta.

Ketju alkaa nuoresta Esteristä 1910-luvulla ja päättyy novellien ainoaan miespäähenkilöön, Esterin veljenpoikaan Ilariin, nimeämättömään aikaan. Oletettavasti nykyaikaan, koska Ilari on jo vanhentuva ja odottaa tapaavansa nuoruusajan rakkautensa.

Suvussa on muutama nainen, joilla ei ole ollutkaan aviomiestä tai jotka ovat eronneet. Omaa suurta rakkautta muistellaan yksin tai jonkun toisen kanssa, muiden suvun naisten rakkauselämää päivitellään. Päivittelyä tekevät myös perheelliset naiset, jotka huomaavat omien liittojensa vaikeudet mutta työntävät ne taka-alalle ja keskittyvät puimaan mielessään muiden ongelmia.

Rappu, rappu, rappu. Ovi, ammollaan oleva suu, vaikka on kiinni. Oven molemmin puolin kapeat ikkunat, auki revähtäneet silmät. Ripa, metallinen, kylmä. Kuisti, kylmä. Homeen haju, ja syksyllä säilytettävien omenien happoinen tuoksu, läpivuotinen, haihtumaton. Rappu, rappu. Ovi, ohut ja kevyt. Ikkunaton eteinen, keltainen heikko kattovalo syttyy mustasta koskettimesta. Naks. Ovi omaan huoneeseen. Raput vinttiin. Ovi viileään portaanaluskomeroon, joka on ruokakonttuuri. Eteisen nurkassa puinen naulakko, tupaten täynnä paksuja pomppia ja ulstereita. Pöly ja tunkka. Naulakon alla mustia ja ruskeita kenkiä ja saappaita sikin sokin.

Ovi keittiöön, kattolampusta virtaavaan keltaiseen valoon.

Valossa Rauha, selkä kumarassa, pää painuneena ompelukoneen, kutomakoneen tai käsityön ylle. Ei nosta katsettaan, ei sano mitään.

Olen lukenut useita Variksen kirjoja ja tykännyt kaikista paljon. Että tuntisin eläväni ei tee poikkeusta. Varis kuuluu kirjailijoihin, jotka eivät julkaise joka vuosi, ehkä siksi teksti tuntuu hyvin voimakkaalta ja viimeistellyltä. Se on täynnä latausta, jokainen sana on paikallaan, mitään ei ole liikaa eikä liian vähän.

Joidenkin novellien alussa voi kestää hetken, ennen kuin tajuaa kuka päähenkilö on ja miten hän sijoittuu sukupuuhun. Se selviää kuitenkin melko pian, koska henkilöt joko sanovat nimensä tai kertovat suhteensa aiemmin äänessä olleisiin. Varsinaisia uusia henkilöitä ei tule pakkaa sekoittamaan, sillä tulevien novellien aikuisiin kertojiin on aiemmin viitattu joidenkin lapsina.

Sukupuun juurena on Ester, joka tuntuu voimahahmona jälkipolvien kertomuksissa. Hän on läsnä paitsi omien myös sisarustensa lasten ja lastenlasten kertomuksissa. Puu on kuin ylöspäin kiertyvä spiraali, jossa samat virheet ja onnettomuudet toistuvat vuosikymmen toisensa jälkeen, niin sodan kuin rauhan, puutteen kuin yltäkylläisyyden aikana. Ikävistä asioista huolimatta naiset ovat vahvoja ja suoraselkäisiä, vasta vanhuus saa heidät murtumaan. Silloin on tytärten aika ottaa vastuu, kunnes vanhuus heidätkin aikanaan murtaa.

Minulle päällimmäinen kokemus lukemisen jälkeen on se, että tässä on tärkeä tarina joka on ollut ehdottoman välttämätöntä kertoa. En osaa sanoa miksi. Jotenkin sitä tempautui heti ensiriveiltä näiden vahvojen naisten mukaan ja kulki heidän kanssaan, kenties ajatteli samalla omia isoäitejään, äitiään ja itseään, oman sukunsa naisia, pohti oman sukunsa tarinaa.