David Walliams: Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu
Englanninkielinen alkuperäisteos Mr Stink (2009)
Kuvittanut Quentin Blake
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Tammi 2014
Pyytämättä saatu arvostelukappale






David Walliamsin kerrotaan olevan tuttu komediasarjasta Pikku-Britannia. Itse en ole sarjaa koskaan katsonut, en ensimmäistäkään jaksoa, mutta olen kuullut sen olevan hauska. Herra Lemun takakannessa on The Timesin sitaatti: "Uusi Roald Dahl." Kuvittajana on Quentin Blake, jonka kynänjälkeä olen ihaillut esimerkiksi Professorin papukaijat -kuvakirjassa. Kaikki edellä mainitut seikat luovat kovat odotukset lukukokemukselle.

Herra Lemu kertoo 12-vuotiaasta Chloe-tytöstä, joka itsensäkin yllättäen pysähtyy puistossa juttelemaan herra Lemuksi nimetyn kulkurin, tai maankiertäjän kuten tämä itse toivoo sanottavan, kanssa. Ensimmäistä kertaa seuraa toinen, toista kolmas, kolmatta neljäs, kunnes lopulta Chloe ja herra Lemu ovat hyviä tuttavia, jopa ystäviä.

Chloe käy kallista yksityistä tyttökoulua, jossa hän ei viihdy lainkaan, muun muassa kiusaamisen takia. Koulun ulkopuolellakaan hänellä ei ole ystäviä. Kotona on kaksi vuotta nuorempi sisar Annabelle, ärsyttämisen kuningatar. Annabellella on noin sata harrastusta ja hän on kaikin puolin äidin lellikki. Äiti on piinkova poliitikko, jolle tärkeintä on pyrkimys päästä pääministeriksi, ja sitä varten kodin ja sen asukkaiden tulee näyttää moitteettomilta. Isä on hiljainen vässykkä, joka tekee kaikessa vaimonsa mieliksi, osittain pelosta. Esimerkiksi työttömäksi jäämisen jälkeen isä teeskentelee lähtevänsä töihin vaikka oikeasti hän piileskelee päivät portaiden alla komerossa.

Chloen tutustuminen herra Lemuun aiheuttaa monenlaista hämminkiä. Ensin hänen täytyy tavata herra Lemua salaa perheeltään. Melko pian hän keksii majoittaa tämän heidän puutarhavajaansa. Herra Lemu on kuitenkin melko vaativa asukas. Hän toivoo tietynlaista aamiaista tiettyyn aikaan, hän toivoo huvituksia ynnä muuta vastaavaa. Chloella on kova työ pitää vieras piilossa ja täyttää tämän toiveet.

Äiti oli antanut perheen valkoisen persialaiskissan nimeksi kuningattaren nimen, Elisabet. Hän halusi kaikin voimin Olla Hieno. Alakerrassa oli vessa, jota pidettiin lukossa "erittäin tärkeitä vieraita" varten, ikään kuin joku kuninkaallisesta perheestä piankin piipahtaisi heillä pissalla. Kaapissa oli posliininen teeastiasto "parhaita vieraita varten" eikä sitä ollut kertaakaan käytetty. Äiti jopa suihkutti ilmanraikastajaa puutarhaan. Äiti ei koskaan lähtenyt ulos tai edes avannut ovea, ellei hänellä ollut moitteeton meikki, rakkaat helmet kaulassa ja tukka tönkkönä niin paljolla hiuslakalla, että se varmasti teki ikioman reiän otsonikerrokseen. Hän oli niin tottunut nyrpistelemään kaikille ja kaikelle, että nenä uhkasi jo jäädä ikuiseen ryppyyn. Tässä on hänen kuvansa.

Hyvä tavaton, että onkin hieno rouva. 

Herra Lemu paljastuu, kun hän tulee taloon sisään pahimmalla mahdollisella hetkellä: perheen ollessa sanomalehtihaastattelussa. Etenkin äiti joutuu kovan paikan eteen. Hän on ottanut yhdeksi tavoitteeksi kulkureista eroon pääsemisen ja nyt hänen keittiössään on ilmielävä kulkuri, jota hän ei tietenkään voi kohdella toimittajan edessä huonosti. Äiti joutuu improvisoimaan, ja tästä lähtee vyörymään tapahtumaketju joka muuttaa perheen ihan toisenlaiseksi kuin mitä se oli ennen.

Herra Lemu on hauska tarina yllättävästä ystävyydestä ja siitä, etteivät ihmiset läheskään aina ole sellaisia miltä he tai heidän statuksensa näyttävät. Se muistuttaa, ettei pidä tuomita ennen kuin tietää mistä on kyse ja että ennakkoluulot voittamalla voi saada paljon hauskoja elämyksiä. 

Kirja sopii monenikäisille lukijoille. Vaikka päähenkilö Chloe on 12-vuotias, aion silti ottaa kirjan myös nuorempien kirjavinkkauslistoille. Chloen toiminta on kuitenkin iätöntä, käytös sellaista mitä oikeastaan kenellä tahansa pikkutytöllä. Se on enemmän lapsen kuin pian teini-ikäisen käytöstä.

Kirjan huumori naurattaa myös aikuista, sekä sanoissa että kuvissa. Esimerkiksi kuvapari perheen kissasta tavallisena persialaiskissana ja vaihtoehtoisesti goottikissana on suorastaan hillitön. Henkilöhahmojen luonne tulee esiin hyvissä ajoin, ja vaikka heidän toimintansa onkin yllätyksetöntä niin se on täynnä juuri kullekin ominaisia ylilyöntejä. Liioittelun kautta kritisoidaan aikuisten jäykkyyttä ja kaavoihin kangistumista, toisaalta myös lasten tarvetta miellyttää vanhempiaan. Kirja ei jää pelkäksi pinnalliseksi ironiaksi vaan antaa aikuiselle lukijalle syvällisempää ajattelemisen aihetta.