Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni
WSOY 2013
180 s.









Että tuntisin eläväni on alaotsikoltaan novellikokoelma, mutta yhtä hyvin se voisi olla romaani ilman alaotsikkoa. Novelleissa tai luvuissa päähenkilö on aina eri, mutta koska henkilöt kuuluvat samaan sukuun niin muihin hahmoihin viitataan ainakin nimeltä.

Teoksen teemana on rakkaus, kaiken kestävä ja kaiken sietävä. Lukijaa kuljetetaan liki vuosisadan mittainen aika ja hän saa tavata joukon erilaisia naisia, naisia joiden rakkaustarinat ovat erilaisia mutta silti samanlaisia. Rakkaus aviomiehiä kohtaan on voimakasta ja järkkymätöntä, sitä ei lopeta mikään, ei kuolema eikä väkivalta.

Ketju alkaa nuoresta Esteristä 1910-luvulla ja päättyy novellien ainoaan miespäähenkilöön, Esterin veljenpoikaan Ilariin, nimeämättömään aikaan. Oletettavasti nykyaikaan, koska Ilari on jo vanhentuva ja odottaa tapaavansa nuoruusajan rakkautensa.

Suvussa on muutama nainen, joilla ei ole ollutkaan aviomiestä tai jotka ovat eronneet. Omaa suurta rakkautta muistellaan yksin tai jonkun toisen kanssa, muiden suvun naisten rakkauselämää päivitellään. Päivittelyä tekevät myös perheelliset naiset, jotka huomaavat omien liittojensa vaikeudet mutta työntävät ne taka-alalle ja keskittyvät puimaan mielessään muiden ongelmia.

Rappu, rappu, rappu. Ovi, ammollaan oleva suu, vaikka on kiinni. Oven molemmin puolin kapeat ikkunat, auki revähtäneet silmät. Ripa, metallinen, kylmä. Kuisti, kylmä. Homeen haju, ja syksyllä säilytettävien omenien happoinen tuoksu, läpivuotinen, haihtumaton. Rappu, rappu. Ovi, ohut ja kevyt. Ikkunaton eteinen, keltainen heikko kattovalo syttyy mustasta koskettimesta. Naks. Ovi omaan huoneeseen. Raput vinttiin. Ovi viileään portaanaluskomeroon, joka on ruokakonttuuri. Eteisen nurkassa puinen naulakko, tupaten täynnä paksuja pomppia ja ulstereita. Pöly ja tunkka. Naulakon alla mustia ja ruskeita kenkiä ja saappaita sikin sokin.

Ovi keittiöön, kattolampusta virtaavaan keltaiseen valoon.

Valossa Rauha, selkä kumarassa, pää painuneena ompelukoneen, kutomakoneen tai käsityön ylle. Ei nosta katsettaan, ei sano mitään.

Olen lukenut useita Variksen kirjoja ja tykännyt kaikista paljon. Että tuntisin eläväni ei tee poikkeusta. Varis kuuluu kirjailijoihin, jotka eivät julkaise joka vuosi, ehkä siksi teksti tuntuu hyvin voimakkaalta ja viimeistellyltä. Se on täynnä latausta, jokainen sana on paikallaan, mitään ei ole liikaa eikä liian vähän.

Joidenkin novellien alussa voi kestää hetken, ennen kuin tajuaa kuka päähenkilö on ja miten hän sijoittuu sukupuuhun. Se selviää kuitenkin melko pian, koska henkilöt joko sanovat nimensä tai kertovat suhteensa aiemmin äänessä olleisiin. Varsinaisia uusia henkilöitä ei tule pakkaa sekoittamaan, sillä tulevien novellien aikuisiin kertojiin on aiemmin viitattu joidenkin lapsina.

Sukupuun juurena on Ester, joka tuntuu voimahahmona jälkipolvien kertomuksissa. Hän on läsnä paitsi omien myös sisarustensa lasten ja lastenlasten kertomuksissa. Puu on kuin ylöspäin kiertyvä spiraali, jossa samat virheet ja onnettomuudet toistuvat vuosikymmen toisensa jälkeen, niin sodan kuin rauhan, puutteen kuin yltäkylläisyyden aikana. Ikävistä asioista huolimatta naiset ovat vahvoja ja suoraselkäisiä, vasta vanhuus saa heidät murtumaan. Silloin on tytärten aika ottaa vastuu, kunnes vanhuus heidätkin aikanaan murtaa.

Minulle päällimmäinen kokemus lukemisen jälkeen on se, että tässä on tärkeä tarina joka on ollut ehdottoman välttämätöntä kertoa. En osaa sanoa miksi. Jotenkin sitä tempautui heti ensiriveiltä näiden vahvojen naisten mukaan ja kulki heidän kanssaan, kenties ajatteli samalla omia isoäitejään, äitiään ja itseään, oman sukunsa naisia, pohti oman sukunsa tarinaa.