Leon Leyson: Poika joka pelastui

Leon Leyson (yhdessä Marilyn J. Harranin ja Elisabeth B. Leysonin kanssa): Poika joka pelastui
Englanninkielinen alkuperäisteos Boy on the Wooden Box (2013)
Suomentanut Annika Eräpuro
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2014 (ilmestyy tammikuussa)
Pyytämättä saatu arvostelukappale





Mikäpä sattuisi osuvammin kohdalleen, kuin lukea tarina juutalaisvainoista selviytyneestä pojasta Vainojen uhrien muistopäivänä. Kyseessä oli todellakin sattuma, huomasin vasta kirjan aloitettuani mikä päivä tänään on.

Poika joka pelastui on Leysonin - alkuperäiseltä nimeltään Leib Lejzonin - omaelämäkerrallinen kuvaus lapsuus- ja nuoruusvuosista ensin vapaassa Puolassa, sitten getossa, myöhemmin orjatyövoimana ja lopulta vapaana. Leyson oli syntynyt vuonna 1929, joten jo hänen lapsuuttaan leimasivat levottomuuden ja epävarmuuden tunne sekä sodan uhka. Aluksi sota oli kaukainen asia eikä se lähestyessäänkään pelottanut, vaikka sitä sen olisi todellakin pitänyt tehdä.

Näin jälkikäteen ajatellen vanhempani ja monet muut tekivät hirveän virheen olettaessaan, että toisen maailmansodan myötä Narewkaan saapuvat saksalaiset olisivat samanlaisia kuin ne, joita oli nähty ensimmäisessä maailmansodassa. He luulivat, että saksalaiset olisivat samanlaisia ihmisiä kuin ketkä tahansa, tavallisia asevelvollisuuttaan suorittavia miehiä, jotka kaipasivat kotiin vaimojensa ja lastensa luo ja arvostivat kaikenlaista vieraanvaraisuutta. Vuonna 1939 Puolaan hyökkääviin saksalaisiin suhtauduttiin siltä pohjalta, millaisia heitä edeltävät olivat olleet, aivan niin kuin minuun suhtauduttiin siltä pohjalta, millainen isoisäni oli. Meillä ei ollut mitään syytä ajatella toisin. Mihin muuhun me loppujen lopuksi olisimme voineet luottaa kuin omaan kokemukseemme?

Olot muuttuivat ankarammiksi koko ajan. Leon joutui lopettamaan koulunkäynnin ja menemään töihin, hän menetti ystävänsä, perhe pakotettiin muuttamaan ahtaaseen gettoon, nälkä ahdisti, väkivalta kauhistutti. Satunnaiset ilon hetket muuttuivat yhä harvemmiksi, lopulta miltei olemattomiksi.

Kirjan teho perustuu vahvaan kuvaukseen ja lapsen tunteisiin. Vaikka kaikkia asioita ei tiedä tai ymmärrä, monet eleet tai yksittäiset tapahtumat jättävät painavan jäljen sekä Leoniin että lukijaan.

Hänen kallisarvoiset piippunsa. Selässäni kulki kylmiä väreitä. Herra Luftig oli tullut siihen tulokseen, että mikä hänen päämääränsä sitten olisikaan, hän ei tarvitsisi piippujaan. Se oli huolestuttava merkki.

(...)

Kun astuin ulos geton hautakivillä koristeltujen muurien sisäpuolelta  ja kävelin taas pitkin Krakovan katuja, tyrmistyin nähdessäni, että elämä vaikutti aivan samanlaiselta kuin ennen gettoon joutumistani. Tuntui aivan siltä kuin aika olisi jotenkin vääristynyt tai kuin getto olisi jollain toisella planeetalla. Tuijotin puhtaita, hyvin pukeutuneita ihmisiä, jotka kulkivat kiireissään paikasta toiseen. He vaikuttivat niin normaaleilta, niin onnellisilta. Eivätkö he edes tienneet, mitä me olimme saaneet kärsiä vain muutaman korttelin päässä? Oliko se mitenkään mahdollista? Mutta miksi he muuten eivät olisi tehneet mitään auttaakseen meitä? Raitiovaunu pysähtyi, ja matkustajia nousi kyytiin meidän läsnäolostamme piittaamatta. He eivät osoittaneet kerta kaikkiaan minkäänlaista kiinnostusta meitä kohtaan - keitä me olimme, minne me olimme menossa tai miksi. Se, että kurjuutemme, vankeutemme ja tuskamme ei merkinnyt näille ihmisille mitään, tuntui minusta yksinkertaisesti käsittämättömältä.
 
Jos vainojen aikaa voi mitenkään sanoa kenenkään osalta onnekkaaksi, Leonin ja hänen perheensä osalta se oli sitä. Kaksi perheen pojista menehtyi, mutta muut kolme lasta sekä vanhemmat selviytyivät. Välillä he joutuivat toisistaan eroon mutta pääsivät aina takaisin joko yhden tai useamman perheenjäsenen kanssa. Tärkein tekijä tässä oli Oskar Schindler, natsi mutta poikkeuksellinen sellainen. Hän palkkasi ensin isän, myöhemmin pojat ja lopulta äidinkin tehtaaseensa, ja piti huolta että nämä myös pysyivät siellä. Työtä tekevinä he olivat arvokkaita ja välttivät - toisinaan viime tingassa - kaasukammion tai ammutuksi tulemisen. Toinen tärkeä tekijä oli Leonin rohkeus. Useammin kuin kerran hän vaaransi henkensä pystyäkseen olemaan yhdessä muun perheen kanssa.

Leyson ei ole kaunistellut kertoessaan raskaista vuosista. Väkivalta, nälkä, jano, kylmyys, epätoivo, pelko, ikävä ja kaikki muu tuodaan lukijan silmien eteen sellaisena kuin se on ollut ensin lapsen, sitten teinin näkökulmasta katsottuna. On koskettavaa, suorastaan hirvittävää lukea siitä, miten pojan maailma ja usko mihinkään hyvään romahtaa kerta toisensa jälkeen.

Jos olisin sillä hetkellä tiennyt, etten näkisi häntä enää uudelleen koko sinä vuonna, en varmaan olisi lähtenyt hänen luotaan. Ja jos olisin jäänyt, me molemmat ja myös muut hänen parakkinsa asukit olisivat saattaneet maksaa sen hengellään.  

Lopulta sota loppui ja perhe pääsi palaamaan Krakovaan. Maailma ei kuitenkaan ollut vielä kaunis paikka. Juutalaisia pelättiin ja vihattiin yhä, eivätkä Leysonit voineet jäädä. He eivät voineet palata Narewkaan, koska sitä ei enää ollut. Kaikki asukkaat oli teloitettu. Perhe eli pakolaisleirissä ja hajaantui. Leon vanhempineen muutti Yhdysvaltoihin, veli ja sisar Israeliin. Vähitellen kukin löysi paikkansa maailmassa ja koki sitä, mitä Leon oli vuosia sitten miettinyt:

Junan jyskyttäessä kohti  itää annoin itselleni luvan tehdä jotakin sellaista, mitä en ollut tehnyt vuosiin: ajatella tulevaisuutta. Viimeisen kuuden vuoden aikana sen miettiminen oli merkinnyt vain sitä, miten selviäisin hengissä seuraavasta tunnista, mistä löytäisin seuraavan ruuanmurun, miten väistäisin seuraavaa kosketusta kuoleman kanssa. Nyt tulevaisuus merkitsi paljon enemmän. Voisin palata kouluun. Voisin saada kodin ja kylliksi ruokaa. Jonakin päivänä voisin ehkä taas tuntea olevani turvassa.

Painoin kirjan kiinni kädet täristen. Olin kyynelten partaalla, olo oli kolkko ja tyhjä. Vaikka toisesta maailmansodasta on kirjoitettu satoja kirjoja, Leysonin kirjalla on siinä joukossa oma merkittävä paikkansa. Nuoren pojan näkökulma tuo hädän käsittämättömän lähelle.

Otin paljon sitaatteja siksi, että haluan antaa kirjan puhua puolestaan. Toinen puoli on se, että lukukokemus vetää sanattomaksi, tuntuu ettei löydy sellaisia sanoja joilla tätä kuvailisi, kaikki sanat jäävät liian laimeiksi.

Kirjan lopussa on valokuvia perheestä sekä Leysonin kertomus siitä, miten hän alkoi vasta kauan tapahtumien jälkeen kertoa niistä julkisesti. Hän kiersi puhumassa eri tilaisuuksissa, hänestä tehtiin lehtijuttuja ja tehtiinpä puolen tunnin tv-ohjelmakin. Kaikki se oli pohjana kirjalle, jota hän ei koskaan nähnyt valmiina. Hän kuoli päivää sen jälkeen, kun oli antanut käsikirjoituksen kustannustoimittajalle.