Vuoden 2018 parhaat kirjat: Blogistanian palkinnot

On taas se aika vuodesta, kun bloggaajat valitsevat edellisen vuoden parhaat kirjat. Kun selailin postauksiani niin koin pienen yllätyksen: olen lukenut sellaisia kirjoja että saan jokaiseen kategoriaan kolmen kärjen :) Helppoja valinnat eivät olleet tälläkään kertaa, eivät ne koskaan ole. Mutta listani näyttää tältä:

Blogistanian Finlandia

3 pistettä Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin. Kertakaikkisen upea runokokoelma, sellainen jota voi lukea uudelleen ja uudelleen, ja olla aina yhtä haltioissaan. 

2 pistettä Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä. Ajatuksia herättävä, kaikkia aisteja kutittava kiihkeä tarina.

1 piste Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Kaunis ja kauhea kuvaus tulevaisuuden maailmasta, jossa loppu on lähellä ja vain harva selviää.

Blogistanian Globalia

3 pistettä Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa. Kirja, jonka ei olisi halunnut loppuvan. 

2 pistettä Pierre Lemaitre: Tulen varjot. Hienon tarinan yhtä hieno jatko-osa, kuitenkin täysin oma kokonaisuutensa joka toimii myös yksinään. Samaan aikaan traaginen ja hauska. 

1 piste Kai Aareleid: Korttitalo. Ehkä vuoden suurin yllättäjä, koskettava ja vangitseva. 

Blogistanian Tieto

3 pistettä Michelle Obama: Minun tarinani. Vaikuttava kertomus siitä, kuinka kovalla työllä ja päättäväisyydellä voi nousta vaatimattomista oloista huipulle. 

2 pistettä Mårten A. Strøksnes: Merikirja. Meri on aina yhtä kiehtova elementti. Matka on vähintään yhtä tärkeä kuin tavoite ja sen saavuttaminen.

1 piste Satu Rämö: Islantilainen kodinonni. On aina kiinnostavaa lukea ihmisten elämästä vieraassa kulttuurissa. Satu Rämö osaa kirjoittaa siitä tavalla, jota on hauskaa lukea. 

Blogistanian Kuopus:

3 pistettä Salla Simukka: Sytytä valot! Sammuta valot! Kirjallinen riemuvoitto, nuortenkirja joka uppoaa myös aikuiselle kuin veitsi voihin. 

2 pistettä Lars Mæhle: Kuka tuli sisälle ulkokengät jalassa. Hauska ja jännittävä tarina päiväkodin mysteeristä. Oivallinen opus lukemista aloitteleville. 

1 piste Linda Bondestam: Hyvää yötä maa. Persoonallinen kuvakirja. Yksityiskohtainen ja tutkimaan houkutteleva kuvitus tukee yksinkertaista mutta yllätyksellistä tarinaa. 

Näin tällä kertaa. Kiva päästä lukemaan myöhemmin tänään, mitä kirjoja muut bloggaajat nostavat esiin. Kynä ja paperi on jo valmiina listaamaan lukuvinkkejä...

Kristin Hannah: Satakieli

Kristin Hannah: Satakieli
Englanninkielinen alkuteos The Nightingale (2015)
Suomentanut Kaisa Kattelus
WSOY 2019
568 s.

Toisen maailmansodan aikaan sijoittuvia kirjoja on saatu yksi lisää. Kristin Hannahin Satakieli seuraa ranskalaisten siskosten elämää ja valintoja raskaiden sotavuosien aikana. Kun kotimaa on miehitetty, asiaa voi käsitellä hyvin eri tavoin.

Vianne, siskoista vanhempi, on vaimo ja äiti. Kun puoliso Antoine joutuu sotaan, Viannen ainoa päämäärä on selviytyä. Se ei ole helppoa, sillä vuosien vieriessä ruokakupongeilla saa yhä vähemmän, kotiin majoittuu miehittäjiä, ystäviä kuolee ympäriltä. Sisar Isabelle tekee Viannen elämän hankalaksi, sillä tämä haluaa kapinoida, ei alistua ja hyväksyä tilannetta.

Isabelle on reilusti Viannea nuorempi, levoton sielu. Hänet on heitetty ulos koulusta jos toisestakin huonojen käytöstapojen takia. Isabelle ei saata ymmärtää, miksi pitäisi opiskella turhanpäiväisiä asioita sen sijaan että osallistuisi sotaan ja auttaisi maataan. Hiukan sattumalta hän ajautuu vastarintaliikkeen pariin ja löytää sieltä tehtävänsä.

Isabelle istui kuusi tuntia pöydän ääressä rue de Saint-Simonin asunnossa. Sisään tuotiin muita verkoston jäseniä, joille annettiin tehtäviä: vaatteiden kokoamista pakenijoille ja tarvikkeiden hankkimista. Piti tutkia karttoja, laatia reittejä ja aloittaa pitkä ja epävarma turvatalojen järjestäminen matkan varrelle. Jossain vaiheessa suunnitelma alkoi tuntua todellisuudelta eikä vain uhkarohkealta idealta. 

Vasta kun monsieur Lévy mainitsi ulkonaliikkumiskiellon alkamisesta, Isabelle työnsi tuolinsa kauemmas pöydästä. Toiset yrittivät taivutella häntä jäämään yöksi, mutta sellainen olisi vain herättänyt isän epäluulot. Hän lainasi Anoukilta mustan merimiestakin ja puki sen ajatellen tyytyväisenä, että sen ansiosta hän sulautuisi ympärstöön.

Kirjassa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta... Olen lukenut paljon kertomuksia toisesta maailmansodasta, niin fiktiivisiä kuin muistelmia. Satakielen tapahtumat tuntuvat todelta, mutta olisin kaivannut jotain lisämaustetta. Nyt tuntuu siltä kuin lukisin silminnäkijöiden kuvauksia. Tuntuu että tämä fiktiivinen tarina ei tuo mitään uutta, ei mitään lisää siihen, mitä olen lukenut tietokirjoista ties kuinka monta kertaa. Lukiessa tiesin koko ajan, miten tapahtumat tulevat etenemään. Ketkä rakastuvat, mitä tapahtuu kun nimilista on kirjoitettu, että ensimmäinen Viannen taloon asutettu saksalainen on mukava ja toinen ilkeä. Olisin toivonut, että edes joku henkilöhahmoista olisi käyttäytynyt yllättävästi, rikkonut kaavaa. 

Lopussa Vianne sanoo: "Naiset vain selviytyvät. Me kävimme varjosotaa. Meille ei järjestetty sodan jälkeen paraateja, me emme saaneet mitaleja eikä meitä mainita historiankirjoissa. Me teimme sodan aikana sen, mitä täytyi, ja kun se oli ohi, siivosimme jäljet ja aloitimme elämän alusta." Niin siis ketkä naiset? Anouk esiintyy ohimennen pari kolme kertaa. Viannen ystävä Rachel - juutalainen joten viedään pois. Lihakaupan rouva Fournier - juutalainen joten viedään pois. Juorukello Hélene - juutalainen joten viedään pois. Niin hienosti sanottu naisten selviytymisestä, paitsi että tässä kirjassa ovat vain Vianne ja Isabelle, kaikki muut naiset ovat joko ohimenijöitä tai poiskuljetettavia. 

Tämä olisi varmaankin ollut enemmän minun kirjani, jos pohjalla olisi vähemmän lukukokemuksia aiheesta. 

Vaikka minä en kirjaan ihastunut, se ei tarkoita sitä että muiden pitäisi ohittaa se. Tässä on paljon hienoa kuvausta, etenkin pelastusretki / pakomatka Pyreneiden yli sekä lopun keskitysleiriaika ovat sykähdyttäviä. Rakkaustarinoiden ystävät pääsevät huokailemaan :) 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Satakielen kohtaan 25, "kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin". Hannahilta on suomennettu muutakin, joten aion antaa toiselle kirjalle mahdollisuuden. 

Tämän ovat lukeneet myös muun muassa Leena Lumi, Anne ja Jonna.

Salla Simukka: Sytytä valot! / Sammuta valot!

Salla Simukka: Sytytä valot! / Sammuta valot!
Tammi 2018
77 s. + 66 s.

Vuosi vuodelta, kirja kirjalta olen vakuuttuneempi siitä, että Salla Simukka on kirjallinen nero. Hän on Se Kirjailija, joka pystyy kirjoittamaan mitä tahansa, millaista genreä tahansa. Hän uusiutuu, eikä kirjoita samaa kirjaa yhä uudelleen. Tästä hyvä osoitus on kirjapari Sytytä valot! / Sammuta valot!

Alaotsikkona kirjan eri puolilla on "pieniä kauniita tarinoita" ja "pieniä kauheita tarinoita". Idea on kertakaikkiaan loistava: molemmissa on 10 tarinaa, toiset positiivissävytteisiä, toiset negatiivisia. Tarinat muodostavat keskenään pareja tai vuoropuheluita. Aiheet ja teemat ovat hyvinkin vaihtelevia, mutta silti tuntuu että lukee kokonaisuutta, ei silppua. Luin kirjan niin, että vuorottelin. Ensin siis kaunis tarina numero 1, perään kauhea tarina numero 1. Voi olla, että näin kirjasta saa irti vielä enemmän kuin jos lukisi ensin kaikki kauniit tarinat  ja sitten kauheat tarinat. Kun on kauniin tarinan joskus hyvinkin hempeissä tunnelmissa, on pudotus kauheaan välillä raju. 

Pidän valtavan paljon siitä, miten Simukka vaihtaa sujuvasti tunnelmasta toiseen. Joskus tarina on täysin sama (numero 10, Koru) mutta vain loppu erottaa sen, onko tarina kaunis vai kauhea. Taidokasta! Yksi suosikeistani on tarinapari numero 6, Ranneke ja Huvipuisto. Alla olevassa sitaatissa käy hyvin ilmi se, millaisesta kirjasta on kyse:

Mä ajattelin, että sä olet mun huvipuisto.

Mun tivoli.

Sä olet kaikki sen laitteet.

Sä olet mun maailmanpyörä, joka nostaa mut korkealle ja 

saa näkemään kauas.

Ja vaikka mua huimaa sun kanssa, mä haluan kyytiin ker-

ran toisensa jälkeen.

Sä olet mun vuoristorata, jossa ei ole koskaan tylsää.

Vatsanpohjasta ottaa ja tekisi mielu kiljua ulos kaikki se

riemu, joka mun sisälle kertyy, kun sä vaan katsotkin mua. 

(Ranneke)

Minä olen se huvipuisto, jota et koskaan haluaisi kaupun-

kiisi, ja se kiertävä tivoli, jonka toivoisit kiertävän lähi-

tienoosi kaukaa.

       Miksikö? Anna kun kerron sinulle.

       Mutta varoitan: vaikka tietäisit totuuden, et voisi estää

minua. Minä tulen silloin, kun minua huvittaa. Ja lähden

vasta, kun olen saanut tarvitsemani.

Ilmestyn yhdessä yössä, yllättäen, kuin materialisoitui-

sin sumusta tai yöllä näkemistäsi painajaisista. Kukaan 

ei muista, että olisi nähnyt minusta ennakkomainoksia,

mutta kun olen paikalla kaikkine laitteineni, ei olemassa-

oloani kyseenalaisteta tai lupieni perään kysellä.

       Kaikki haluavat tulla käymään luonani.

       Kun porttini avataan, ihmisjono luikertelee sisään. Hei-

dän poskensa hehkuvat ja silmänsä kiiltävät. He tahtovat

viihtyä ja tulla huvitetuiksi. 

(Huvipuisto)

Vinkkasin tätä seiskaluokkalaisille teemana uudet nuortenkirjat. Lähti heti lainaan (samoin kuin lähtee aina Simukan Jäljellä, jota vinkkaan kaseille genrevinkkauksen scifi-osiossa). Tarinat ovat lyhyitä, ja fontti helppolukuista. Sitaattiin laitoin rivijaot siten kuin ne kirjassa ovat. Tärkeintä on kuitenkin se, että vaikka yksittäisen tarinan sivumäärä on vähäinen, on sen sisältö täyttä tavaraa ja joskus kattaa koko elämän. 

Tämä on niitä kirjoja, joissa sanat eivät riitä kertomaan kuinka hienosta kirjasta on kyse. Sanonkin vaan että tekee kuulkaa mieleni hyppiä tasajalkaa, tuulettaa raivokkaasti ja huutaa että lukekaa tämä!

Helmet-lukuhaasteeseen tämä osuu kohtaan 13, kotimainen lasten- tai nuortenkirja.

Blogeissa tätä on luettu paljon, postauksen ovat tehneet muun muassa Niina T., Heidi P. ja Susanna.

       

Pirjo Toivanen: PROSECCOA, per favore!

Pirjo Toivanen: PROSECCOA, per favore!
Kuvat Reijo Toivanen
Stresa 2018
111 s.

Minä olen matkakirjaihminen, siitä ei pääse mihinkään. On valtavan kiinnostavaa lukea sekä yksittäisten matkojen kuvauksia että tarinoita pidempiaikaisesta oleskelusta ulkomailla. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen esimerkiksi Matti Rämön pyöräilykirjoja, Outi Nyytäjän Ranska-kuvauksia, Kirsi Pihan Medicien naapurissa -kirjaa, Anneli Vainion Ranska-kirjoja sekä Satu Rämön Islanti-kirjoja.

Yksi uusimmista tulokkaista on Toivasen pariskunnan kirja, jossa se näyttävät millaista on elää pienessä Stresan kylässä pohjois-Italiassa. Toivasilla on pitkä kokemus ulkomailla asumisesta, ja Stresassakin heillä on ollut asunto jo parikymmentä vuotta. Kylä on tuttu, niin myös paikallinen kulttuuri. Kirjassa ei niinkään pohdita asioita syvällisesti, vaan keskitytään kertomaan yksittäisistä sattumuksista. Kulttuurierot ovat takuuvarmoja sen suhteen, että niistä saa kirjaan hauskoja sattumuksia. Esimerkiksi avainten lukumäärä ja saunan rakentaminen ovat asioita, joissa riittää kummasteltavaa puolin ja toisin. 

Jos emme ole paikalla, postiljooni saattaa kirjoittaa kuitin, jolla lähetystä voi kysellä. Lappunen voi joutua väärään luukkuun, sillä laatikot on aakkostettu sukunimillä paitsi meidän laatikkomme Reijon etunimellä. Olemme saaneet tietää, että Stresassa on toinenkin Reijo, sattumalta samalla kadulla. 

Häneen emme olisi tutustuneet eikä hän olisi saanut kirjettään, ellemme olisi soittaneet hänen ovikelloaan. Postiamme on löytynyt englantilaisten Land-nimisten naapuriemme luukusta. Heidän laatikkonsa on samalla rivillä, pari laatikkoa vasemmalle. Vaikka nimemme eivät muistuta toisiaan, ne ovat italialaiselle postinkantajalle yhtä lailla vieraita.  

Toimittamatta jääneet postipaketit kulkeutuvat Gravellonaan, parinkymmenen kilometrin päähän, koska kylän postissa ei ole varastotilaa. Nykyisen kilpailutuksen vuoksi kansallisen postin rinnalle on ilmestynyt joukko toimijoita, jotka saattavat ostaa paikallisjakelun postilta tai ei, mutta jos emme vastaa summeriin, paketti joutuu ties minne. Emme tiedä mikä toimija ja missä, emme välttämättä tiedä edes odottaa lähetystä. Jos jakelija ei löydä vastaanottajaa, kirje tai paketti palautuu alkupisteeseen.

On kiva lukea pieniä tarinoita monipuolisista tilanteista. Lukija pääsee mukaan niin torille, junaan kuin vaellusretkille. Toisaalta olisi ollut kiva, jos erinäisiä sattumuksia olisi ollut enemmän, tai niistä olisi kerrottu laajemmin. Välillä tulee olo, että mennään pikakelauksella eteenpäin. Kirjassa ei ole järin paljoa sivuja, ja valokuvien osuus on suurempi kuin tekstin.

Valokuvat ovat ehdoton plussa. ne tuovat kylän ja sen elämän konkreettisemmaksi, lähelle. On helppo ymmärtää, miksi Toivaset alunperin ihastuivat Stresaan. Kirjan nimestä huolimatta viini jää taustalle, hyvä niin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 37, "pienkustantamon julkaisu". Stresa on kustantamokentällä varsin tuore tulokas, ja ainakin vielä pieni joskin toiminta lienee jo vakiintunut.