Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus

 

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus

Ranskankielinen alkuteos L’Énigme de la Chambre 622 (2020)

Suomentanut Kira Poutanen

Tammi 2020

648 s.

 

Joël Dicker on kirjoittanut vetävän ja ovelan romaanin, jossa lukija on pitkään epätietoinen monista asioista ja jossa yllätyksiä riittää loppuun asti. Tapahtumat kulkevat pääasiassa kahdessa tasossa, nykyhetken lisäksi ollaan ajassa 15 vuotta sitten. Silloin on tapahtunut asioita, jotka ovat joko jatkuneet tähän asti tai saaneet alkunsa tuolloin ja kehittyneet vuosien aikana huippuunsa. Loppua kohti vauhti kiihtyy, ja piipahduksia muillekin aikatasoille tapahtuu tuon tuosta.

Yksi päähenkilöistä on Joël-niminen kirjailija, joka saapuu Sveitsiin ja asettuu Plade de Verbier -hotellin huoneeseen 623. Pian hän huomaa, että viereinen huone on numeroltaan 621 B, sen vieressä on 621. Miksei huonetta 622 ole? Samassa hotellissa asuva Scarlett houkuttelee Jöelia mukaansa selvittämään, mistä on kyse. Eikö selvitystyöstä tulisikin hyvä kirja? Kaksikko pistäytyy tarinassa silloin tällöin, muutaman sivun kerrallaan, pohtimassa mitä he ovat saaneet selville, mitä puuttuu ja keneltä voisi saada tietoja.

Toinen päähenkilö on Macaire Ebezner, pankkiiri, joka on varma valinnastaan pankin seuraavaksi toimitusjohtajaksi. Kun hän kuulee, ettei valinta suinkaan ole varma, hän miettii mitä hän voi tehdä. Keneen pitäisi yrittää vaikuttaa ja miten, jotta paikka olisi hänen?

Tarinaa seurataan myös Macairen vaimon Anastasian sekä toisen pankkiirin, Levin näkökulmasta. Mukana on myös pankin johtokuntaa, poliiseja sekä luksushotellin henkilökuntaa ja vieraita. Se mikä alkoi 15 vuotta sitten, on päättyvä nyt - eikä kaikkien kannalta onnellisesti. Moni henkilö juonittelee, mutta ei lainkaan havaitse tulevansa itse vastaavien juonittelujen kohteeksi. Moni selkeän oloinen asia saa uusia käänteitä muuttuen aivan toisenlaisiksi kuin miltä aiemmin näytti. Ihmisten motiivit paljastuvat vähitellen kiepauttaen tarinaan aina uuden suunnan.  

”Miksi viimeinen Suurviikonloppu ja silloin tapahtunut murha kiinnostaa teitä?” vartija kysyi.

”Se on kirjailijan syytä”, Scarlett sanoi ja nyökkäsi minuun päin, ”hän valmistelee aiheesta kirjaa.”

”Sinuahan tämä juttu tuntuu eniten kiinnostavan”, minä huomautin.

”Mutta murhaa ei ole ratkaistu”, vartija muistutti.

”Niin juuri”; Scarlett sanoi. ”Haluamme saada selville, mitä tapahtui.”

”Myönnän, että se kiinnostaa minuakin. Juttu on painanut mieltäni kaikki nämä vuodet. Jään puolen vuoden kuluttua eläkkeelle, ja minusta tuntuu, että jotain on jäänyt tekemättä… Haluaisin kovasti käsittää, miten tähän päädyttiin. Työntekijän ei pitäisi puhua tällaisia. Älä vain laita nimeäni kirjaan, voin joutua vaikeuksiin!”

”Voin käyttää sinusta nimeä Vartija, jos sopii”, minä sanoin ja vedin pienen muistikirjani esiin kirjatakseni kertomuksen ylös.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Pidän siitä että tarina saa monenlaisia käänteitä, jotka tuntuvat samaan aikaan uskomattomilta ja loogisilta. Vaikka tavaraa on paljon, kokonaisuus on hallittu. Lukijana tunsin koko ajan pysyväni kärryillä siitä, keitä henkilöt ovat ja missä paikassa ja ajassa he milloinkin ovat. Pidän yllätyksellisyydestä, siitä kuinka ihmisistä paljastuu loppuun asti vielä uusia puolia. Pidän tarinan oveluudesta, eli siitä kuinka huijarit tulevat itse huijatuiksi, ja kuinka moni asia onkin lopulta eri lailla kuin mitä lukijana olin luullut. Hauska yksityiskohta on se, että vaikka alusta asti selvitetään murhaa, uhrin henkilöllisyys kerrotaan vasta monen sadan sivun jälkeen.

Jos jotain olisi saanut olla vähemmän, niin prameita ulkoisia puitteita ja Anastasian äidin kohkaamista tyttärien saattamisesta rikkaiden miesten vaimoiksi. Jossain kohtaa vähän puuduttaa, kun on täydellisesti istuvia vaatteita täydellisillä vartaloilla, taloudenhoitajia ja kokkeja ja autonkuljettajia, kaviaariaamiaisia ja samppanjajuhlia, kymmentä kieltä sujuvasti puhuva henkilö…

Muuten Huoneen 622 arvoitus on paketti minun makuuni. Se on viihdyttävä, yllättävä, hauskakin. Henkilöhahmot ovat samaan aikaan ihania ja ärsyttäviä, kuitenkin ärsytys on sen verran pientä että heille toivoo hyvää. On erityisen hauskaa lukea hahmojen päämäärätietoisesta etenemisestä kohti tavoitetta ja siitä, kuinka näppärästi he ohittavat tai raivaavat pois tielle osuvia esteitä. Jotka eivät siis aina olekaan esteitä, vaikka näyttävät siltä.

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tässä kaupungissa tuulee aina, Luetut.net ja Kirjaimia.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 10, ”kirjan nimessä on numero”. Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 6, ”kirja kertoo rakkaudesta” tai 37, ”kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa”.

Kirja joka maasta -projektini saa Sveitsin.

Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa

 

Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa

Ruotsinkielinen alkuteos Som en fjäder i vinden (2021)

Käsikirjoituksesta suomentanut Tuula Kojo

Otava 2021

316 s.

Viola ja Lilly ovat naapurit ja parhaat ystävät. Jo lapsuudessa 1940-luvulla heillä on hyvin erilaiset elämäntilanteet, mutta se ei ole ystävyyden este. Viola on ainoa lapsi, kun taas Lillyllä sisaruksia riittää. Violan kotona syödään lihaa ja leivotaan pullaa, Lillyn kotona puutetta on lähes kaikesta. Lillyllä on vastuuta pikkusisarusten vahtimisessa ja muissa kotitöissä, kun taas Viola voi vapaammin mennä ja tulla. Tytöt ovat kuitenkin yhdessä kaiken mahdollisen ajan. Nuoruusvuosina väleihin tulee pieniä säröjä, mutta silti he ovat aina toistensa tukena. Kunnes Lilly yhtäkkiä lähtee, eikä Viola kuule hänestä vuosikymmeniin. Eräänä elokuisena päivänä puhelin kuitenkin soi, ja puhelinsoitosta alkaa matka ystävysten elämäntarinoiden viimeisiinkin salaisuuksiin.

Hän tönäisee syrjään laatikon, jossa lehtileikkeet ovat. Siitä on jo kauan kun hän viimeksi pani siihen jotain uutta. Hän vain lakkasi etsimästä ja lukemasta, Lillyn tekemiset eivät enää kiinnostaneet häntä. Eivätkä ehkä lehdistöäkään. Jos nykyisin jossain ilmestyykin jokunen kuva, se liittyy vain ilkeään juoruun. Kuvissa Lillyllä on usein aurinkolasit silmillä. Hän on arka eikä ilmeisesti uskalla enää kohdata maailman katsetta.

Ennen vanhaan Lillyn kauniit ruskeat silmät säihkyivät aina. Ne uhkuivat metkuja ja elämäniloa. Niitä Viola ei ole nähnyt vuosiin. Hän miettii, miltä ne mahtavat nykyisin näyttää. Onko silmäkulmissa ryppyjä, kuten hänellä itsellään? Roikkuvatko silmäluomet vai onko Lilly käynyt leikkauttamassa ne, kuten niin moni on tehnyt?

Ei varmaan, niin turhamainen Lilly ei koskaan ollut. Viola ei ainakaan muista sellaista. Mutta ehkä Lillystä tuli turhamainen, elämä muuttaa ihmisiä. Pahasta voi tulla hyvä, iloisesta surullinen, kauniista ruma. Ihminen pysyy harvoin entisellään.

Nykyhetki on 12.8.2019, menneisyys on aina myös 12.8. mutta vuosiluku vaihtuu. Tuo elokuun päivä on Lillyn äidin kuolinpäivä, se on kuolemapäivä mutta myös Lillyn nuorimman veljen Sturen syntymäpäivä. Mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä enemmän päivä on ilon päivä, vaikka äiti aina onkin muistoissa. 

Kun Lillyn ja Violan tiet ovat eronneet, heidän elämänsä jatkavat hyvin erilaisina. Lilly on menestyvä laulaja, mutta kovin kylmä ja yksinäinen. Viola on lämmin perheenäiti. Lilly alkaa jo unohtaa elokuun kahdennentoista, eikä sillä ole Violallekaan enää suurta merkitystä.

Tapahtumia seurataan enimmäkseen Violan näkökulmasta, mutta välillä myös Lillyn, onneksi. Saadaan lukea 1940- ja 50-lukujen lapsuudesta ja nuoruudesta, 1960-luvun aikuisuudesta, 2010-luvun vanhuudesta. Yhteiskunnalliset olot, ilmapiiri ja muutokset kulkevat kuin huomaamatta osana tyttöjen, naisten tarinaa. Kaikkiin tilanteisiin ei ole helppo sopeutua, ja uhrauksia on vaadittu niin monelta ihmiseltä. Vastoinkäymisistä huolimatta elämä ei ole ollut pelkästään kurjaa, vaan iloa on riittänyt. Myöhempiä vuosikymmeniä kuorruttaa yksinäisyys ja kaipaus, kuitenkin niin että tarinan lämpö säilyy.

Tapahtumien kulku on varsin ennalta-arvattava, samoin kuin eräs suuri salaisuus. Kerronta on kuitenkin vetävää ja eloisaa, joten minua ei ennalta-arvattavuus haitannut. Mielestäni tuo on erittäin hyvä ratkaisu, että tarina etenee tiettynä päivänä eri vuosina. Maltilliseen sivumäärään on saatu mahdutettua sekä Violan että Lillyn elämänkaari ilman että lukija hautautuisi tapahtumavyöryn alle. Lundberg näyttää, että monista tärkeistä ja isoista asioista on mahdollista kertoa tiiviisti tai viitteenomaisesti, silti niin että kaikki olennainen on mukana.

Kuin höyhen tuulessa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kaksi sivullista, LM-Mummin kirjastossa ja Kirjamuuri.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "kirjassa liikutaan ajassa". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 11, "kirja kertoo köyhyydestä" ja 21, "kirja liittyy johonkin vuodenaikaan".

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

 

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

WSOY 2021

71 s.

Luin runokokoelman muutama päivä sitten, ja olen sen jälkeen yrittänyt jäsentää lukemaani. En tunne kuitenkaan päässeeni siinä erityisen pitkälle. Yhä vaan hihittelen lempikohdilleni, muistelen yllättäviä yhteyksiä, koen selittämätöntä riemua. 

Erämajan runoissa liikutaan metsässä, kohdataan eläimiä ja kasveja, erityisesti mustikoita. Kieli on leikkisää, kuitenkin sellaista että se pitää sisällön kasassa eikä sorru omaan näppäryyteensä. Se ei jätä lukijalle hölmistynyttä oloa vaan riemastumista siitä, että miksei kukaan ole keksinyt tällaista aiemmin. Se on elävää, saaden ainakin minut tuntemaan kuin olisin ihan oikeasti metsässä, kulkisin kosteilla alueilla saappaat jalassa, noukkisin mustikan sieltä täältä, kuuntelisin ja haistelisin. 

Tässä yksi kokonainen runo sekä muutamia pätkiä, kohtia joihin ihastuin erityisen paljon: 

Ja päivä nytkähti eteenpäin kuin bussi, se lähti pysäkiltä kohti seuraavaa.

Ihmiset heilahtivat vähän.

(...)

Kykin vielä tovin mitä se on mannerten mittakaavassa ei mitään.

Hyristen häärin lähteiden äärellä onko tämä yksityisalue.

Mies vaihtaa mäntyä asettelee jalkansa harkiten vaijerirataa.

Ei ole ranneketta minulla tavallaan eksyin tähän.

(...)

(...)

Elämä kantaa? Ei kannata kokeilla

siivetönnä lentää, miten tämän nyt selittäisi ja kenelle,

muurahaisella on kovin pienet korvat.

(...)

Ja jos minä seilaisin maailman meret, mutta en mustikoista tietäisi,

turhia olisivat tuulet ja purjeet, reelingit, mainingit ja merimieslaulut,

turhia sataman valot ja rommi, rantakapakoiden keinuvat hymyt.

(...)

Haluaisin saada kahvisi läikkymään, ilmestyn keittiöön höyhenten peitossa:

tiedä, olen telkkä. Älä pelkää, mutta läikytä vähän,

elämäsi siivekäs saapuu. 

Tämä on kokoelma joka ainakin minun kohdallani vaatii useamman lukukerran, enkä tiedä osaanko siltikään koskaan pukea sanoiksi tuntemuksiani. Olen ällistynyt, häikäistynyt, kertakaikkisen iloinen. Vaikka kieli on leikkisää, runot eivät ole sanoilla leikittelyä vaan mukana on vakavia asioita elämän eri puolilta, on yksinäisyyttä, pelkoa, kuolemaa, sopeutumattomuutta, vapauden kaipuuta. 

Olen nyt täällä metsässä on elämän ja tunteiden kirjo lämpimään metsänpeittoon kiedottuna. Se kutsuu lukijan mukaan fyysiseen ja psyykkiseen metsään, mielen- ja kielenmaisemaan. Ota kuppi mustikkateetä ja lähde mukaan!

Kokoelma on luettu myös blogissa Tuijata, Kulttuuripohdintoja.

S. J. Bennett: Windsorin solmu

 

S. J. Bennett: Windsorin solmu

Englanninkielinen alkuteos The Windsor Knot (2020)

Suomentanut Kaisa Haatanen

WSOY 2021

349 s.

Olkoon niin. Ei tässä voinut 'alkaa ragee', kuten Harry oli kertonut hänelle nykyään sanottavan.

Englannin kuningatar Elisabet II on sekä harmissaan että utelias. Illanvietto Windsorin linnassa on päättynyt yhden vieraan kuolemaan. Kuinka kummassa näin on päässyt tapahtumaan? Turvallisuuspalvelu tutkii asiaa, mutta kuningatar tekee tahollaan omia selvityksiään. Julkisesti hän ei voi osallistua, tietenkään, mutta hän voi hienovaraisesti tuuppia asioita haluamaansa suuntaan. Oikeana kätenä hänellä on apulaisyksityissihteerinsä Rozie, joka voi liikkua vapaasti linnan ulkopuolella ja käyttää aikaa tiettyjen ihmisten etsimiseen ja tapaamiseen. Myös eläköityneestä poliisipäälliköstä on apua. 

Eikä Charles. Hän oli palannut jo illalla Highgroveen Camillan kanssa. (Kuningatar pyrki olemaan objektiivinen ja harkitsemaan kaikkia mahdollisuuksia, ja Charles oli kuitenkin järjestänyt koko illallisen.) Samoin Etonin provosti oli palannut koulurakennuksessa olevaan kotiinsa vajaan kilometrin päähän. Mutta Brodskyn seikkailu arkkitehtinaisen kanssa oli osoittanut, että vaati vain hiukan kekseliäisyyttä, jotta pystyi liikkumaan esteettä henkilökunnan ja vieraiden huoneistojen välillä. Tässä vaiheessa epäiltyjen listasta tuli melko koominen, koska sillä oli yhä Sir David Attenborough ja Canterburyn arkkipiispa. Ei - kerta kaikkiaan, ei. Jos ei näihin miehiin voinut luottaa, voisi saman tien luovuttaa tykkänään. 

Kirja aloittaa uuden sarjan Hänen majesteettinsa tutkimuksia, ja minä ainakin toivon sarjan saavan oikein monta osaa. Tämä avausosa on hauskaa ja viihdyttävää luettavaa. Kuningatar on samaan aikaan sekä arvovaltainen, vähän pelottavakin majesteetti että huumorintajuinen isoäiti. Hän hoitaa velvollisuudet ja tapaamiset tunnontarkasti, mutta mielessään on usein varsin vallaton. Hän pitää langat tiukasti käsissään, mutta tekee sen niin ovelasti että monikaan ei tajua sitä. 

Jännitystä ei juuri ole, mutta kiinnostavuutta sitäkin enemmän. Kuningattaren mukana päästään palatsin yksityisiin osiin, saadaan pilkahduksia perheestä, nähdään silmäys päivittäisistä rutiineista, tutustutaan Obaman pariskunnan vierailun valmisteluihin ja niin edelleen. Kuningatar on äärettömän sympaattinen hahmo, joka tuntuu ainoana kiinnittävän huomiota siihen, että uhri oli ihan oikea ihminen. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Windsorin solmun kohtaan 46, "kirjassa syödään herkkuja". Toffeeta, pikkuleipiä, skonsseja, tortillasipsejä... Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 20, "kirjassa on ammatti jota ei enää ole tai joka on harvinainen" ja 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. 

Jatkoa odotellessa! Epäilen vahvasti, että en jaksa odottaa toisen osan suomennosta vaan luen sen englanniksi heti kun se ilmestyy kirjastoon tai kirjakauppaan. Ymmärtääkseni se on tulossa aika pian, tämän syksyn aikana.