Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Ranskankielinen alkuperäisteos Au revoir là-haut (2013)
Suomentanut Sinikka Aulanko
Minerva 2014
546 s.






Sanottakoon heti alkuun, että Näkemiin taivaassa oli juuri niin hyvä kuin odotin, jollei jopa parempi. Lähtökohdat eivät olleet välttämättä kolmekymppiselle naislukijalle otollisimmat: ensimmäisen maailmansodan loppuhetket ja vuodet sodan jälkeen, kolme miestä joiden elämät kietoutuvat toisiinsa. Takakansiteksti ja kansikuva olivat kuitenkin niin lupaavat että en voinut ohittaa kirjaa. Ja jäin koukkuun välittömästi.

Kuvio on oikeastaan aika klassinen. Sotamies näkee ylempiarvoisensa toimivan halpamaisesti. Julma ja häikäilemätön kapteeni huomaa sotamiehen huomanneen hänen tekosensa ja yrittää tappaa tämän siinä onnistumatta. Myöhemmin heidän teidensä kohdatessa kapteeni Henri d'Aulnay-Pradelle pyrkii parhaansa mukaan hankaloittamaan Albert Maillardin elämää, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Albertilla on onnea ja toisaalta hän on tyytyväinen varsin vähään. 

Albert tutustuu vaikeasti vammautuneeseen Édouard Péricourtiin. Édouard on erakoitunut eikä halua lähelleen ketään. Kuitenkin ja ehkä yllättäenkin he ystävystyvät. Ajat ovat hankalat, töitä on vaikea saada eikä rahaa ole. Albert ja Édouard punovat hurjan suunnitelman, jolla he tulevat keräämään pienen omaisuuden. Suunnitelma tulee yllättämään suuren joukon ihmisiä, ei vähiten kapteeni Pradellea. 

Hän tunsi suurta mielihyvää suunnitelmastaan, hän eli sen ympäröimänä ja oli sitä täynnä, hänen koko olemassaolonsa riippui siitä. Hänessä piilevät agitaattorin ja provokaattorin voimat löysivät jälleen toisensa, ja hän oli taas oma itsensä. 

Albert oli siitä riemuissaan. Tätä Édouardia hän ei ollut aiemmin tavannutkaan, nähnyt vain etäältä silloin juoksuhaudoissa; Édouardin herääminen henkiin tuntui palkitsevan hänen ponnistuksensa. Mitä hänen suunnitelmaansa tuli, se oli Albertin mielestä niin toteuttamiskelvoton, ettei hän toden teolla kantanut siitä huolta. Hänen silmissään se oli pelkkää haihattelua. 

Kahden ystävyksen välille oli kehkeytynyt voimainkoetus, jossa toinen kävi päälle ja toinen sinnitteli vastaan.

Pidin kirjan tunnelmasta, siitä että siinä on lämmön ja ilon tuikahduksia kaiken kurjuuden keskellä. Yksittäiset riemun hetket kantavat sekä henkilöhahmoja että lukijaa eteenpäin. Ahdistus ja toivottomuus eivät käy ylitsepääsemättömiksi. Lisäksi etenkin Albertin ja Édouardin toiminnassa on usein jotain humoristista. Édouardin valitsema naamio saattaa naurattaa Albertia, vuokraemännän pieni tytär lakkaa Édouardin varpaankynnet, arka Albert riehaantuu välillä muutamaksi sekunniksi...

Näkemiin taivaassa on yksi niistä kirjoista, jotka ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ihmiset ja ihmiskohtalot ovat surkeita, yksinäisyys vaivaa, niin rikkaat kuin köyhät saavat pelätä puolestaan, kaikki on epävarmaa. Mutta kaiken yllä on tietty lämminhenkisyys, joka jättää lukijalle hyvän olon.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Leena Lumi, Annami, Suketus ja Tuijata.   

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Terry Hayes: Vaeltaja

Terry Hayes: Vaeltaja
Englanninkielinen alkuperäisteos I am Pilgrim (2012)
Suomentanut Sami Rouhento
Bazar 2015
810 s.







Vaeltaja on melkoinen tiiliskivi, mutta sisältö on sen verran hyvä että koostaan huolimatta se on varsin nopealukuinen.

Tarina alkaa New Yorkista, josta löytyy tunnistamattoman naisen ruumis. Rikospaikalla on salaistakin salaisempi agentti, mies joka on valinnut nimekseen Vaeltajan. Hän huomaa nopeasti, että kyseessä on jotakin ihan muuta kuin pikaistuksissa tehty murha. Tarkat silmät ja vaistot johdattavat hänet terroristijahtiin, Saraneeniksi kutsutun miehen jäljille.

Tapahtumia seurataan myös Saraseenin näkökulmasta, mikä on ehdottomasti hyvä asia. Lukijalle muistutetaan, että pahuus ei välttämättä ole synnynnäistä, vaan väkivalta synnyttää väkivaltaa. Saudi-Arabiassa Saraseenin isä teloitetaan julkisesti tämän ollessa teini-ikäinen, mikä johdattaa pojan koston syviin kierteisiin. Jo nuorena hänestä tulee tehokas taistelija, mikä yhdistettynä vahvaan uskonnollisuuteen ja kostonhaluun tekee hänestä vaarallisen. Hänellä on suunnitelma ja keinot toteuttaa se ilman että tiedustelupalvelut ja satelliitit pystyvät aavistamaan mitään. 

Alun murha jää nopeasti sivuseikaksi kun Vaeltaja lähtee Saraseenin jäljille. Pienin askelin hän pääsee lähemmäs, kunnes lopulta miehet kohtaavat. 

Pysäköin auton kauas liikkeistä ja löysin neljä etsimääni kauppaa vierekkäin. Valitsin niistä kurjimman näköisen, sen jossa ei ainakaan näyttänyt olevan käytössä videotallennusta tai valvontakameroita. Ostin ne kaksi esinettä, joiden vuoksi olin ajanut kahdessatoista tunnissa yli tuhat kilometriä Aasian laidalta vanhaan itäblokkiin: surkean halpiskännykän ja anonyymin prepaid-liittymän.

Palasin autolleni. Siinä, yhden ainoan katuvalon alla pienen ja tuntemattoman bulgarialaiskaupungin laidalla, keskellä peltoja ja alaikäisiä mustalaishuoria, soitin puhelinnumeroon jonka suuntanumeroa ei ollut olemassa.

Täytyy tunnustaa, että sivumäärän ja takakannen perusteella olin vähän epäileväinen kun aloin lukea. Pysyykö tarina kasassa, kun siinä liikutaan laajalla maantieteellisellä alueella ja monessa eri aikatasossa? Kyllä se pysyy. Aikatasoja on todellakin monta, mutta ne kaikki ovat tärkeitä antaen Vaeltajalle tai Saraseenille lisäulottuvuuksia. Kummastakin yksinäisestä hahmosta opitaan paljon ja ymmärretään, miksi toinen on "hyvisten" puolella ja toinen "pahis".

Hayes on sijoittanut lukujen lopuihin monia koukkuja, tyyliin "minulla ei ollut aavistustakaan, että taloa lähestyi tietä pitkin auto". Monesti koukut vievät lukijaa harhaan, lukija tarttuu loogiseen vaihtoehtoon tulevista tapahtumista mutta tapahtuukin jotain muuta tai koukun vihjaus ratkeaakin vasta myöhemmin. Yllätyksellisyys ja tihenevä jännitys pitävät otteessaan koko kirjan ajan. Tykkäsin!

Ulla kirjoittaa Vaeltajan olevan paras agenttijännäri ikinä, ihan niin varma en uskalla olla mutta ehdottomasti kirja on yksi parhaimmista jännityskirjoista pitkään pitkään aikaan.

Tämäkin pääsee Kirja joka maasta - haasteeseeni, kohtaan Saudi-Arabia. Sen verran paljon tapahtumista sijoittui sinne että ratkaisu hyväksyttäköön. 

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY 2015
282 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale







Islanti on yksi maista, joissa joskus haluan käydä. Matti Rämön pyöräilykirja kasvatti matkakuumetta ja sitä lisäsi myös Islantilainen voittaa aina.

Satu Rämö kertoo oman elämäntarinansa, sen miten hän opiskelijana kesätöissä kohtasi joukon islantilaisia, miten hän myöhemmin rakastui islantilaiseen mieheen ja päätyi asumaan tuolle pienelle saarelle omaperäisten saarelaisten joukkoon. Hän kertoo hauskasti islantilaisista perinteistä ja kummallisuuksista, hämmästelee islantilaisten suunnatonta omanarvontuntoa, ihmettelee islantilaisten maailmankatsomusta. 

Kirja on jaettu kahdeksaan osaan, jotka käsittelevät Islannin eri puolia. Paljon tulee tietoa maantieteestä, ilmastosta, taloudesta ja niin edelleen, mutta myös sellaisista asioista joita lukija ei osaa kaivata ennen kun saa niistä lukea.

Ensinnäkin joulupukkeja on jopa kolmetoista. Islantilainen joulukalenteri avataan 12. joulukuuta. Tuolloin pukeista ensimmäinen, nimeltään Aidantolppakamu laskeutuu kotivuoreltaan ihmisten keskuuteen. Aidantolppakamun lempipuuhaa on lampaiden kiusaaminen.

(...)

Islantilaisten mielestä Islanti on maailman paras maa. Täällä on maailman paras juomavesi, maailman hienoimmat maisemat, maailman parasta turskaa ja pääkaupungissa maailman parhaat musiikkifestivaalit.

Islantilaisille maailman parhaus näyttää sietämättömän helpolta. Minne ikinä he menevätkään, kultainen aura tuntuu laskeutuvan heidän harteilleen. Jos maailma olisi Ankkalinna, Islanti olisi epäilemättä sen Hannu Hanhi.

Islantilaiset eivät hämääntyneet pankkikriisistäkään kuin hetkeksi. He olivat onnekkaita; koko muun Euroopan pysäyttänyt tulivuorenpurkaus ei aiheittanut Islannissa ongelmia, ja hyvin pian maa vilisi tulivuorituristeja. Talous kääntyi taas nousuun ja islantilaiset myhäilivät tyytyväisinä. 

Rämön kirjoitustyyli on hauska ja mukaansatempaava. On kiinnostavaa lukea hänen kokemuksistaan maasta, myös niistä hankaluuksista mitä matkan varrella on sattunut. Matkailuinfoa kirjasta ei juuri saa mutta sitä varten on matkaoppaita. Islantilainen voittaa aina on kiehtova luotaus islantilaiseen kulttuuriin, ihmisiin, saareen joka on tehnyt karuista olosuhteista valttikortin.

Tämän kirjan laitan Kirja joka maasta - haasteen Islanti-kohtaan.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava 2014
286 s.







Huhheijaa, olipahan kirja!

Jos on mahdollista rakastua fiktiiviseen kissaan, niin se tapahtui minulle. (Ja nyt sivuutetaan kaikki se mit kissa symboloi tässä kirjassa.) Bekim tapaa häijyn mustan kissan baarissa ja pian asunnottomaksi jäänyt kissa muuttaa hänen luokseen. Kissa on ilkeä, vaativa, väkivaltainen ja valtaa koko ajan enemmän tilaa. Mutta silti se on hassu ja vastustamaton. Bekimin tarjotessa aamupalaa kissa toteaa: "En todellakaan syö mitään vitun puuroa." Kissa tulee Bekimin elämään yllättäen ja yhtä yllättäen se siitä katoaa. Juuri kun aloin kaivata kissaa Bekim kohtaa Kosovossa toisen, oranssivalkoisen kissan. Pienen, ehdottomasti rakastavan, puhumattoman, ihan päinvastaisen kuin musta kissa. Tämäkin kissa katoaa jättäen Bekimin taas yksin.

Kirjassa seurataan rinnakkain Bekimin elämää Suomessa sekä hänen vanhempiensa eloa Kosovossa. Vanhemmat avioituvat pian ensitapaamisen jälkeen ja elävät näennäisen rauhallista ja onnellista elämää. Ajat kuitenkin muuttuvat; Titon kuoleman jälkeen serbien valta kasvaa ja albaanit joutuvat ahtaalle. Emine ja Bajram sekä heidän viisi lastaan joutuvat lähtemään kotoa. Uudeksi asuinmaaksi valikoituu Suomi, siksi että sinne päästäkseen ei tarvitse täyttää hirmuista pinoa lomakkeita. Elämä Suomessa on vaikeaa ja perheen sisällä jännitteet kasvavat. 

Aikuinen Bekim ei ole tekemisissä vanhempiensa eikä sisarustensa kanssa. Hän elää yksin mutta ei ole yksinäinen. Miehiä käy hänen elämässään, mutta pysyväksi siihen tulee käärme. Lapsena Bekim pelkäsi käärmeitä, ja hän pelkää niitä vähän vieläkin. Mutta silti hänen on saatava käärme, kuningasboa, kuristajakäärmeistä uljain. Terraario on käärmeelle liian pieni ja vastenmielinen, niinpä se saa luikerrella asunnossa vapaasti. Myös sen jälkeen, kun kissa on asettunut taloksi. 

Vasta hetken kuluttua se alkoi liikkua. Se lainehti eteenpäin tasaisesti kuin tyynessä aallokossa. Liike oli epätodellista, arkaa ja hidasta mutta silti määrätietoista ja eläväistä. Se tunnusteli pöydän- ja sohvanjalkoja, nosteli päätään katsellakseen ikkunalaudan kasveja, ikkunasta avautuvaa talvista maisemaa, valkohuppuisia puita, harmaiden pilvien muodostamaa kumpuista taivaanlakanaa ja kirkkaanvärisiä taloja.

Tervetuloa, sanoin sille ja hymyilin, niin, tervetuloa uuteen kotiisi. Kun se hetken kuluttua kiertyi itsensä ympärille pöydän alle kuin ääntäni säikähtäneenä, minua alkoi hävettää paikka, johon olin tuonut sen. Entä jos se ei viihtyisikään täällä, jos se kokisikin olonsa kahlituksi, uhatuksi, surulliseksi, yksinäiseksi? Riittäisikö sille se, minkä minä pystyin antamaan? Tämä pieni asunto, nämä kylmät lattiat ja muutamat huonekalut. Se oli elävä olento, josta olin nyt vastuussa ja joka ei puhunut kanssani kielellä, jota ymmärtäisin. 

Tarina on huikean hyvä, monitasoinen. On hyvä, että Bekimin ja hänen vanhempiensa elämää kuvataan rinnakkain. Nähdään ja koetaan, kuinka paljon asiat ja olot voivat muuttua vain yhden sukupolven aikana. Kuinka vanhemmat elävät omaksumansa kulttuurin ja uuden maan vaatimusten ristitulessa, ja kuinka lapset etääntyvät vanhempiensa alkuperästä sopeutuen uuteen. Bekimille Kosovo on kuitenkin aina tietyllä tapaa osa kotia, vaikka siellä käydessään hän tuntee olonsa enemmän vieraaksi.

Kissani Jugoslavia käsittelee isoja asioita mutta onnistuu tekemään sen lukijaa tukahduttamatta. Siinä on monia suuria elementtejä; viha, rakkaus, pelko, yksinäisyys, homoseksuaalisuus, muutokset, pettymykset... Vaarana on, että moinen kattaus uuvuttaa lukijan. Statovci kuitenkin annostelee niitä sopivina paloina keventäen tilannetta pienillä yksityiskohdilla ja ilon hetkillä. 

Kirjaa on luettu blogeissa valtavan paljon, arvion ovat kirjoittaneet muut muassa Hyllytonttu, Kirsi, Lukuneuvoja, Kaisa, Omppu ja Katja Jalkanen 

Tämän luettuani päätin aloittaa ihan oman Kirja joka maasta - haasteen. Se jatkuu todennäköisesti vuosia, niin paljon on maita ja maailmankarttakin muuttuu. Matkan varrella kohtaan varmasti monta maata, johon sijoittuvaa kirjaa on vaikea löytää. Mutta toiveikkaana aloitan tien, ja yritän muistaa laittaa sopivat kirjat haasteeseen...

torstai 16. huhtikuuta 2015

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia
Otava 2015
287 s.









Hannu Väisänen on yksi niitä kotimaisia kirjailjoita, joilta en ole lukenut mitään mutta joiden kirjoja olen katsellut sillä silmällä että pitäisi joskus kokeilla. Kirjaston uutuushyllystä löytyi Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Liepeen lyhyt kirjaesittely oli sen verran lupaava että pakko oli ottaa luettavaksi.

Ja kyllä muuten kannatti. Kertomukset ovat erinomaisia, tykkäsin jokaisesta. Kaikissa on joku hahmo, joka on jollakin tapaa poikkeava. Lukija haastetaan miettimään, mikä on persoonallista eli vähän outoa mutta hyväksyttävää, ja mikä omituista eli liian outoa ja siksi epätoivottua. Tarinat ovat toisaalta hauskoja, juuri hahmojen hassujen tapojen takia. Samalla ne ovat hurjan surullisia, koska yksinäisyys on niin kouriintuntuvaa.

Sisällä talossa ei oikeastaan ollut muuta kuin viilipurkkeja. Kaupasta ostettuja, tai luultavimmin kaupan takaa, lastauslaiturilta kerättyjä viilipurkkeja, joita käytettiin viilinjuuren tekoon, niiden lisäksi kaikenlaisia metalli-, lasi- ja keramiikkapurkkeja. Toisissa hapatettiin maitoa, toisissa idätettiin ties mitä, kurkkua, perunaa, porkkanaa. Purkkeja oli pöydillä, lattialla, ikkunalaudoilla. Varsinaisia huonekaluja en nähnyt missään.

Itse tehty viili

(...)

Mies istuu parvekkeella tupakoimassa, yllään paksu toppahaalari ja kädessään rukkaset. On sellainen helmikuun puolivaloton, kangistava päivä jonka läpi ei pääse kuin torkkumalla. Sellainen päivä jolloin väreillä ei ole arvoa eikä merkitystä. Parveke on talon toisessa kerroksessa. Kolmatta ei ole. Mies likistää rukkasessaan tupakkaa josta imaisee savuja harvakseltaan. Miten suorana savupylväs nouseekaan teräksenharmaalle taivaalle. Jos se olisi rukous, sitä kuunneltaisiin.

Mies Kouvolasta

Vaikka kertomuksissa ollaan eri puolilla maailmaa, eri ikäisten ihmisten seurassa, on kokoelma tiivis. Massasta poikkeaminen, yksinäisyys ja ulkopuolisuus ovat yleismaailmallisia ilmiöitä. Harva on kuitenkin niin tarkka kuvaaja kuin Hannu Väisänen. Hän ei tuomitse eikä pilkkaa vaan käsittelee hahmoja lempeästi, antaen näille oikeuden olla omia itsejään. 

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi 
Norjankielinen alkuperäisteos Vinterstengt (2011)
Suomentanut Tiina Sjelvgren
Sitruuna Kustannus 2015
354 s. 






Suljettu talveksi on Lasiavain-palkintonsa ansainnut. Se on vetävä, jännittävä perusdekkari. Se on suomennettu todennäköisesti palkinnon takia, mikä on toisaalta harmi, sillä kyseessä on sarjan seitsemäs osa. Välillä lukiessa huomaa, että näin on, tulee olo että lukijan pitäisi tietää joitain asioita aiemmista osista. Henkilöhahmoja ei esitellä kovinkaan perusteellisesti vaan lukijan on pääteltävä yksittäisistä lauseista ja lausahduksista, millainen historia hahmoilla on. 

William Wisting kollegoineen saa tutkittavakseen mökkimurhan. Tapaus osoittautuu visaiseksi ja saa eriskummallisia käänteitä. Heti aluksi ruumis katoaa löytyäkseen myöhemmin ja pian taivaalta tipahtelee kuolleita lintuja. Ruumiitakin löytyy lisää. Wisting saa lisähuolia, kun hänen tyttärensä Line tulee vedetyksi mukaan, monellakin tapaa. Kaiken lisäksi tutkinta laajenee ja Wisting joutuu lähtemään ulkomaille ottamaan selkoa asioista. Vähitellen palaset kuitenkin alkavat loksahdella kohdilleen.  

"Oletko kunnossa?" hän kysyi. 

Line nyökkäsi ja Wisting ymmärsi, että niin todellakin oli. Hän oli todistanut vastaavaa ennenkin. 

Wisting astui muutaman askeleen kauemmaksi ja käänsi katseensa veneeseen. Se hankasi sileäksi hioutuneita rantakiviä vasten ja keinui levottomasti puolelta toiselle aina aallon lyödessä rantaan.

Veneen peräpäässä makasi kuollut mies. Lokkien jäljiltä hänellä oli suuria märkäpaiseita kasvoissa. 

Veneessä oli niin paljon vettä, että se ulottui miestä lantioon saakka. Hänen musta takkinsa oli auki. Sen alla oli harmaa villapaita, joka oli yltä päältä veressä. 

Pidin erityisesti mökkialueesta ja sen kuvaamisesta. Syysmyrskyt, voimakkaat aallot, tunkeileva pimeys ja takkatuli ovat mitä mainioimpia tunnelmanluojia. Pidin siitä, mitä Line kokee ja tuntee asetuttuaan karuun mökkiin. Kuvauksista tuli mieleen saaristo, vaikka sellaisessa ei ollakaan.

William Wisting on jotenkin sympaattinen poliisihahmo, vaikka hän onkin vähän teflonia. Se johtuu ehkä siitä, että kyseessä on tosiaan jo seitsemäs kirja. Horstilla on kaikki syy olettaa lukijan lukeneen myös aiemmat osat ja tutustuneen Wistingiin silloin, siksi tässä ei anneta paljoakaan uutta tarttumapintaa. Toisaalta Wisting on miellyttävä hahmo, koska hän on kerrankin poliisi ilman sen suurempia perhe- tai päihdeongelmia. Hän on tyttärestään välittävä isähahmo, jolla sujuu hyvin myös kollegoiden ja pomon kanssa. 

Suljettu talveksi ei ole vuosisadan lukukokemus eikä tarjoa mitään ennennäkemätöntä, mutta toimii. Ja saa kaipaamaan lisää Wistingin tutkimuksia. 

Kirja on luettu myös blogeissa Mummo matkalla, Kirjallisia ja Luin viimeksi.  











sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner
Englanninkielinen alkuperäisteos Stoner (1965)
Johdanto John McGahern
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Bazar 2015
306 s.





Stoner on varmasti yksi kirjakevään puhutuimmista teoksista. Se on ollut vuosikymmeniä unohduksissa mutta Anna Gavaldan ihastuttua siihen se on noussut lentoon ja lähtenyt valloittamaan maailmaa. Epätavallinen historia sai minut kiinnostumaan kirjasta. 

Lukemisesta jäi hyvin ristiriitainen olo. Ensimmäiset sivut olin ihastunut. Yksi syy on kieli; kiitos suomentajalle sanavalinnoista! Eletään 1900-luvun alkua niin silloin ollaan kyökissä, kerätään kanankuikkaloiden munia, pukeudutaan palttooseen  ja niin edelleen. 

Noin puoliväliin asti luin Stonerin tarinaa innostuneena. Tuntui, että tässä on todella hieno kuvaus nuoren Williamin lähdöstä kotitilalta opiskelemaan, oman alan löytämisestä, aikuiseksi kasvamisesta, perhe-elämästä. Nautin tunnelmasta, joka on vahva ja vangitseva. Kirja on intiimi ja intensiivinen, samalla hyvin aistivoimainen.

Stoner teki peltotöitä päivän tai pari auttaen isää ja tämän pestaamaa mustaa renkiä, mutta lämpimänkosteiden multapaakkujen pehmeys jalkojen alla ja vastakynnetyn maan haju sieraimissa eivät herättäneet hänessä kotiinpaluun tai tuttuuden tunnetta. Hän palasi Columbiaan ja käytti loppukesän valmistellen uutta luentosarjaa, jonka aikoi pitää tulevana lukuvuonna. Hän vietti suurimman osan kustakin päivästä kirjastossa, palasi kohti asuntoa ja Edithiä joskus vasta myöhään illalla, kun kuusaman sakea tuoksu leijui lämpimässä ilmassa ja sirot kanukanlehdet kahisivat ja värisivät aavemaisesti pimeässä. Stonerin silmiä kirveli heikosti erottuvien tekstien tuijottamisesta, hänen mielensä oli raskas siitä mitä se oli omaksunut ja hänen puutuneita sormiaan pisteli vanhojen nahkakansien ja lehtien pitelemisestä, mutta hän oli vastaanottavainen maailmalle, jonka läpi hän hetken aikaa käveli, ja sai siitä iloa. 

Puolenvälin jälkeen tapahtui jotain. Hermostuin ja kyllästyin. Ärsyynnyin  henkilöhahmoista, tai hahmoille. Mietin, miksei Stonerin ympärillä ole juuri yhtään ihmistä, kenen kanssa olisi luontevat suhteet. Hänellä on muutama ystävä, mutta ystävyyssuhteet näyttävät kovin pinnallisilta. Mietin myös, miksi Stoner on sellainen vässykkä että antaa kohdella itseään miten tahansa. Tuntui, että petyin uudelleen ja uudelleen. Ehdin miettiä olisiko Grace erilainen mutta ei, petyin siihenkin mitä hänestä tulee. 

Kaksijakoinen fiilis tulee varmasti juuri tästä. Tarina on sinänsä hyvä mutta kun en pidä yhdestäkään henkilöhahmosta. Itse Stoner väläyttää joskus mutta ei riittävästi jotta pitäisin edes hänestä. Olisin kaivannut enemmän ilon hetkiä. 

Mietin, kuinka paljon tämänhetkinen elämäntilanteeni vaikutti lukukokemukseen. Toista kertaa vuoden aikana olen vaihtamassa paikkakuntaa, asuntoa ja työpaikkaa. Asunnon etsiminen stressaa, ärsyttää jo valmiiksi kun taas pitää pakata tavarat, roudata ne uuteen paikkaan, purkaa laatikot ja etsiä tavaroille paikat, yöunet ovat jääneet monena yönä vähiin. Tässä tilanteessa Stoner saattoi olla väärä valinta luettavaksi. 

Kirjabloggaajien facebook-ryhmästä muistan lukeneeni, että Stonerin alun saatetta ei kannata lukea aluksi vaan lopuksi. Onneksi muistin. En ymmärrä, miksi saate on laitettu kirjan alkuun. Siinä paljastetaan kaikki kirjan tapahtumat ja pohditaan teemoja. Eli suoraan sanottuna pilataan lukukokemus kun mitään ei jätetä lukijan itsensä tulkittavaksi. 

Stoneria on luettu blogeissa paljon ja useimmiten myös tykätty hurjasti. Siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Lukutoukka, Leena Lumi, ArjaUlla, Suketus ja Tiina.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Lukuhaaste: Matti Rämö: Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin

Matti Rämö: Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin
Piirrokset Cira Almenti
Minerva 2015
370 s.





Voi sentään. Nyt olen lukenut kaikki tähän mennessä ilmestyneet Matti Rämön pyörävaelluskirjat. Mitä tämän jälkeen? Vai aloittaisiko sarjan alusta? 

Kesällä 2013 Rämö vietti puolitoista kuukautta tien päällä polkien Helsingistä Istanbuliin. Kuten aiemmista kirjoista tuttua on, hän ei suinkaan valinnut nopeinta tai yksinkertaisinta reittiä. Suorin tie olisi ollut likimain viivasuora, mutta eihän maantieteilijä sellaiseen tyydy :) Ei, hän päättää matkata Ukrainaan ja sieltä laivalla Mustanmeren yli Georgiaan. Istanbuliin päästäkseen hänen on vielä poljettava koko Turkin läpi. Sillä ei ole väliä, että valittu reitti edellyttää yhteydenottoa matkatoimistoon, viisumirumbaa, jännitystä monen maan tullissa, aikatauluyllätyksiä ja niin edelleen. Rämö tuntuu olevan luonteeltaan seikkailija, joka ei tyydy helppoihin ratkaisuihin. Matkanteko on tärkeämpää kuin perillepääsy, ja retki on onnistunut vain jos siinä on yllätyksiä, aikataulumuutoksia ja pienoisia vaikeuksia. Kun on koettelemuksia, ovat onnen hetket sitä voimallisempia.

Pidän Rämön kaikissa kirjoissa siitä, miten niissä yhdistyy yksittäisen ihmisen matkailu ja yhteiskunnalliset aiheet. Rämö on matkustanut paljon ja tuntee eri kulttuureja, mikä välittyy kirjoista. Hän kertoo eri maiden historiasta samalla kun kuvailee miltä missäkin näyttää nyt ja millaista on tavallisen asukkaan arki. Hän ihmettelee ja kummastelee mutta ei arvostele.

Heti patovallin jälkeen on muutaman korttelin pientaloalue, jonka sijainti yllättää, sillä se on aivan Latvian suurimman voimalaitoksen kupeessa. Polkaisen maantielle, jonka risteyksessä on huoltoasema. Ehdin häivähdyksen ajan miettiä juomahankintoja, mutta samassa jyrkkä alamäki imaisee karavaanin hurjaan laskuun, jota en malta pysäyttää. Alhaalla mäen juurella on risteys, ja käännyn etelään. Kitkuttelen itkän mäen ylös Väinäjoen jokilaaksosta, ennen kuin tie tulee tasangolle. Asfaltti on hyvää, ja jaksan rehkiä eteenpäin.

Päivän viimeisen etapin keskeyttää kuitenkin pieni heinittynyt hautausmaa, jota seisahdun tutkimaan. Muutaman aarin karu hautausmaa on aivan linja-autopysäkin vieressä, ja sitä rajaa yksenkertainen metalliputkiaitaus. Parisataa matalaa kiviristiä nousee hädin tuskin esiin korkeiden voikukanvarsien seasta. Isommassa muistokivessä kerrotaan saksaksi, että paikalla on 142 saksalaisen ja 130 venäläisen sotilaan maalliset jäännökset ensimmäinen maailmansodan vuosilta 1914-1918. Monessa ristissä on vuosi 1915, jolloin suuren sodan itärintamalla saksalaisjoukot hyökkäsivät tsaarin Venäjälle. Muistokiveenmon vuonna 1940 kaiverrettu lisäkommentti, jossa todetaan sotilaiden kuolleen, koska he uskollisesti täyttivät velvollisuuttaan isänmaalle. Vaikka he kaikki kuolivat vieraalla maalla kaukana kotoa. 

Tässä kirjassa matkareitti on aika yllättävä. Valko-Venäjän diktatuuri ja sodassa oleva Ukraina eivät todellakaan ole tavanomaisia kohteita. Ennen matkaa Rämö toki miettii, missä on turvallista liikkua ja missä ei. Hän pyöräilee lisäksi Transnistriassa, josta ainakaan minä en ole aiemmin kuullutkaan. 

Transnistria on Neuvostoliiton hajoamisen jakojäännös, yksi niistä. Puolen miljoonan asukkaan Transnistria on 200 kilometriä pitkä ja 20 kilometriä leveä kaistale Dnestrjoen laaksossa joen itärannalla. Maalla on oma parlamentti, residentti, valuutta ja puolustusvoimat. Se on kuin itsenäinen valtio, mutta sen itsenäisyyden ovat tunnustaneet vain kolme muuta Neuvostoliiton jakojäännöstä, nimittäin Abhasia, Vuoristo-Karabah ja Etelä-Ossetia.   

Pidän Rämön kirjoista erittäin paljon. Niissä on jotain rauhoittavaa, suorastaan meditatiivista. Lukemisen haluaa aloittaa kiireettömänä hetkenä ja sitä haluaa pitkittää. Kirjojen ei halua loppuvan. Vaikka matkoilla tapahtuu paljon kaikenlaista, on päällimmäinen tunne kuitenkin rauha. Rauha itsen ja maailman välillä, mutta myös oma sisäinen rauha. Matkalla ollessa keskittyy siihen hetkeen, jolloin arjen huolet jäävät taka-alalle. Vaikka Rämö kohtaa joka matkalla jotain hankaluuksia, ärtymys on vallalla vain hetken. Sen jälkeen tulee seesteinen olo; tälle ja tuolle asialle ei voi enää mitään joten jätetään ne taakse ja suunnataan odottavaisena eteenpäin. 

Kiehtovaa kirjoissa on se, että Rämö valitsee tietoisesti pieniä kyliä ja teitä vältellen turistikohteita ja valtateitä. Mukana olevat kartat ovat välillä vähän epätarkkoja ja paikalliset opasteet mitä sattuu - jos niitä on ollenkaan - mutta se ei haittaa. Hän kysyy neuvoa ja useimmiten saa ohjeita, vaikka elekieli olisi ainoa yhteinen kieli. Tähän on pakko sanoa, että hiukan kateellisena luen matkoista. Olisi huikeaa tehdä edes yksi pitkä pyöräretki, vaikka viikonkin mittainen. Tarvisin kuitenkin mukaan seuraa, kentien isommankin porukan. Olen ollut piilossa silloin kun teltanpystytys- ja muita erätaitoja on jaettu... Lisäksi asia nyt vaan on niin, että maailmassa on ihan liian paljon paikkoja, missä nais(t)en ei ole turvallista liikkua millään kulkuvälineellä, ei yksin eikä joukolla.   

Matkoillaan Rämö näkee ja kokee asiat eri lailla kuin "tavallinen" suurkaupunkiin matkaava turisti. Itse asiassa hän ei missään vaiheessa tunnu olevan turisti taas yhdellä kesälomareissulla, ei. Matti Rämö on kotonaan tien päällä, polkupyörän satulassa, matkalla kohti henkistä hyvää oloa.

Tällä kirjalla osallistun Ainon ideoimaan Idän pikajuna - haasteeseen, kiitos Aino kun muistutit haasteesta! Tarkoitus on kuluvan vuoden aikana lukea kirjoja, jotka sijoittuvat alkuperäisen Orient Express - junan asemien mukaisesti. Koska lähdin haasteeseen yllättäen niin etenen "väärässä" järjestyksessä: aloitin päätepysäkiltä niin yritän edetä pysäkkijärjestyksessä lähtöasemalle Pariisiin :) 

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Johanna Vesikallio: Lillan: Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä

Johanna Vesikallio: Lillan: Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä
Otava 2014
347 s.








Politiikka ei ole sydämen asia minulle, enkä yleensä lue poliitikkojen elämäkertoja. Elisabeth Rehn on kuitenkin poikkeustapaus. Hänen elämäkertansa on yksi kirjoista, joiden lukemista odotin kovasti. Enkä pettynyt. 

Johanna Vesikallio on haastatellut kirjaa varten paitsi Rehniä itseään myös hänen perheenjäseniään, muita poliitikkoja sekä esimerkiksi Rehnin ulkomaanmatkoilla mukana olleita tulkkeja. Tavoitteena on ollut koostaa mahdollisimman monipuolinen ja totuudenmukainen kuva Rehnistä, mitään kaunistelematta ja peittelemättä. 

Elisabeth Rehnin ulkonäkö pettää pahasti. Hän näyttää herttaiselta ja lempeältä, naiselta jota elämän varjopuolet eivät tavoita. Hän näyttää kiltiltä perhetytöltä. Pinnan alla on kuitenkin paljon paljon muuta. 

Perheen nuorimmaksi tyttäreksi syntynyt Märta Elisabeth sai heti lempinimekseen Lillan. Isä toimi kunnanlääkärinä ja piti joskus tyttäriään mukana kotikäynneillä. Elisabeth siis näki jo nuorena elämän moninaisen kirjon. Se ei kuitenkaan estänyt häntä kujeilemasta ja keppostelemasta siinä kuin kuka tahansa lapsi:

Gunnel muistaa, että kerran Elisabeth oli ulkona talon takaparvekkeella ja poltti Norttia, kaikkea piti kokeilla. Mistä lie vohkinut sen, sisko ihmettelee vieläkin. Isä tuli parvekkeelle vetämään omat sauhunsa potilaiden välissä. Lillan hyppäsi alas parvekkeelta saaden tumpin olkaansa, sekin arpi pysyi kymmeniä vuosia. Lillan oli silloin 4-vuotias, eikä ole juuri polttanut sen jälkeen.

Teini-iässä kohtaaminen Oven kanssa johti pitkään avioliittoon ja suureen joukkoon jälkeläisiä. Lasten syntymän jälkeen Elisabeth lähti kansanedustajaehdokkaaksi. Siitä alkoi hänen hurjan pitkä, yhä jatkuva työsarkansa, ensin politiikassa ja myöhemmin monissa kansainvälisissä tehtävissä. 

Ehkä kaikkein mielenkiintoista oli lukea poliittisesta pelistä. Elisabeth on ollut RKP:n outolintu, kansansuosikki jota ei kuitenkaan haluttu näkyviin. Puolustusministeriksi hän päätyi monien vaiheiden jälkeen, puoluekonkareiden vastustamana. Ensimmäinen presidenttiehdokkuus, jolloin hän pääsi toiselle kierrokselle, hoitui vapaaehtoisten amatöörien voimin koska puolue ei halunnut tuhlata rahojaan kampanjointiin. Vesikallion haastattelemat puoluetoverit kertovat, miksi näin oli. 

Suosion huipulla oleminen ja siellä pysyminen vaikuttivat tietenkin perhe-elämään. Aviomiehen yrityksen mentyä konkurssiin ja perheen jouduttua muuttamaan pikkumökkiin ei pahaa oloa voinut näyttää päällepäin. Julkisuudessa oli oltava vahva, iloinen. Vaikka lehdistö kuinka riepottelisi, tunteita ei saanut näyttää.  

Lasten haastatteluissa paljastuu äidillinen äiti, joka kuitenkin oli paljon poissa. Ja joka reissaa edelleen tekemässä maailmaa paremmaksi, vaaroja kaihtamatta. 

Joskus Laukkala joutui sanomaan vartioitavalleen, että tuonne ei mennä tai täältä lähdetään nyt kiireesti pois, jos tilanne näytti uhkaavalta. Useimmiten rouva uskoi saman tien, mutta väitti joskus Heljolle vastaan, että kyllä hän nyt menee ja katsoo mitä tuolla tapahtuu. Heljon ei auttanut muu kuin jatkaa perustelujaan tilanteen vaarallisuudesta tai seurata perässä.

Kirjan alaotsikko on todellakin kuvaava; Elisabeth Rehnin elämä on ollut ja on edelleen hyvin epätavallinen. Hänen kansainvälinen verkostonsa on uskomattoman laaja. Naisena hän on ehkä päässyt tapaamaan myös sellaisia henkilöitä joita miehen olisi ollut vaikea tai mahdoton tavata. Hän on kuullut tarinoita, joita miehelle ehkä ei kerrottaisi. Hän on taistellut paremman maailman ja tasa-arvon puolesta jo vuosikymmeniä. Se ei kuitenkaan ole ilmaista eikä pelkkää hyvää, vaan hän on samalla menettänyt paljon ja jäänyt monesta asiasta paitsi. 

Mielestäni kirja toteuttaa Elisabeth Rehnin toiveen täydellisesti. Esipuheessa hän kirjoittaa: "[V]aatimukseni oli, että juuri heitä on kuultava, joiden tiedän minua rankastikin kritisoivan ja jotka eivät ole minua missään nimessä arvostaneet. Itselleni kirja siis merkitsee tietoa siitä, mitä mieltä minusta oikeastaan on oltu ja ollaan, missä olen onnistunut ja missä täysin epäonnistunut." Juuri näiden kriittisten äänien ja kommenttien takia kirja vaikuttaa hyvin rehelliseltä ja paljaalta, siltä että mitään ei pidetä piilossa eikä totuutta kaunistella. 

Elisabeth Rehn täyttää 80 vuotta ensi maanantaina 6.4. Paljon onnea ja terveyttä tuleviin vuosiin! Ja, må hon leva uti hundrade år!