Saksankielinen alkuteos Jeden Tag, jede Stunde (2011)
Suomentanut Tiina Hakala
Otava 2012
285 s.
Omasta hyllystä löysin tämmöisen opuksen, tiesin kyllä sen olemassaolosta mutta sitä en tiedä, miksi se on lojunut siellä vuosikausia lukematta. Ehkä aina on ollut jotain kiireisempää tai jotain kiinnostavampaa.
Rakkaustarinoita on maailma täynnä, toiset enemmän ja toiset vähemmän siirappisia. Kanssasi aina on sekä että, sekä niin siirappista että melkein tulee hampaisiin reikiä ihan vaan lukemalla, toisaalta tarinassa on myös niitä sarvia ja hampaita.
Kroatialaiset Dora ja Luka tapaavat ensi kertaa päiväkodissa. Dora on kahden vanha, Luka viisi. Ensikohtaaminen on dramaattinen: Luka pyörtyy ja Dora säntää auttamaan. Siitä alkaa vuosikymmeniä kestävä side, joka on kuin kuminauha. Dora muuttaa perheensä kanssa Ranskaan, ja vähitellen Kroatia unohtuu. Ei ihan kokonaan; jossain on muisto ihanista lapsuuspäivistä - ja Lukasta. Menestyksen kynnykselle päässeenä näyttelijänä Dora kuitenkin keskittyy nykyhetkeen. Kunnes taiteilija Luka saapuu Pariisiin pitämään näyttelyä. Tiet kohtaavat - Luka pyörtyy ja Dora säntää auttamaan. Yhteys on taas luotu, rakkaus leimahtaa ja loimuaa. Hetken he ovat kaksin maailmassa, mutta maailma ei anna armoa. Luka palaa Kroatiaan ja yhteinen aika haalistuu. Kunnes Dora pölähtää kroatialaiseen hotelliin ja tapaa vastaanottovirkailijan - Luka on pyörtymäisillään ja Dora säntää auttamaan. Ja niin edelleen.
Luka makaa sileällä kalliolla ja roikottaa jalkojaan vedessä. Hän odottaa Doraa. Hänen tekisi mieli jäätelöä. Mansikkaa ja sitruunaa tietenkin, ei suklaata. Hän hymyilee. Ei missään tapauksessa. Aurinko lämmittää vain hänen oikeaa poskeaan.
Ei enää juoksentelua paljasjaloin. Ei tarjottuja jäätelöitä. Ei tuttuja kasvoja. Ei pyöreitä tikkareita. Dora tietää, että kuva on tuhriutunut. On liian myöhäistä. Mitään ei voi enää pelastaa eikä ketään. Ja jos hän kuolisi nyt, se ei haittaisi.
Luka makaa sileällä kalliolla ja roikottaa jalkojaan vedessä. Hän odottaa Doraa. Päätä särkee hieman. Olo ei ole mukava. Hän ei halua. Olla olevinaan. Olla kuin ei pelkäisi.
Ei enää rantaleikkejä. Ei kakulla palkittuja käyntejä Marija-tädin, sen tosi hyvän leipurin luokse. Joka leipoi heille, vain heille, suklaakakun joka oli melkein musta ja jossa oli paljon suklaakreemiä ja suklaakuorrutetta. Ei satamaa. Ei laivoja. Kuvasta ei erota enää mitään. Tuhottu. Tyystin. Kaikki.
Luka makaa sileällä kalliolla. Kuin ei mitään olisikaan. Ei yhtikäs mitään. Koskaan enää.
Tässä on vaihteeksi kirja, josta en osaa sanoa tykkäsinkö vai en. Tykkäsin toisteisuudesta, joka ylläolevassa sitaatissa tulee esiin. Muualla toistoa on harvemmin, niin että tarinan ajassa saattaa kulua vuosia ennen kuin tapahtuma tai ajatus toistuu sanasta sanaan samana kuin aiemmin, toistuakseen uudelleen vielä myöhemmin. Jostain syystä pidän sellaisesta, nimenomaan niin että samaa on vähän pidempi pätkä eikä yksittäinen lause. Toisteisuus tuo tunnun siitä, että tarina on kahdeksikko, tai kenties jono kahdeksikkoja, ketju. Doran ja Lukan tiet kohtaavat, erkaantuvat, kaartuvat toisiaan kohti, kohtaavat hetkeksi, alkavat erkaantua, ovat kaukana toisistaan, kääntyvät toisiaan kohti, kohtaavat, lähtevät erkanemaan...
Samalla tarina on kuitenkin ärsyttävä. Lapsina Luka ja Dora ovat okei, mutta aikuisina omituisia. Jotenkin tuntuu siltä, kuin he eivät olisi koskaan kasvaneet aikuisiksi. Yhteinen aika on seksiä ja ihme hihkumista, liidellään pää pilvissä. Tiedetään että pitäisi puhua vakavista asioista mutta niin ei tehdä. Sitten yhtäkkiä häippästään, hyvästejä jättämättä, ollaan tahoillaan ja riudutaan sydänsuruissa.
Tällä hetkellä päällimmäinen fiilis on, että ärsyttävyys ja kulmikkuus ovat hallitsevampia kuin kauneus ja pehmeys. Saa nähdä, muuttuuko tuntemus kun aika kuluu ja etäännyn lukukokemuksesta.
Helmet-lukuhaasteeseen sain tästä kohdan 39, "maahanmuuttajan kirjoittama kirja". Dragnic on kasvanut Kroatiassa mutta muuttanut sieltä Saksaan.
Tätä on luettu blogeissa paljon, arvion ovat kirjoittaneet muun muassa Hanna, Anneli, Aletheia ja Tuulia.
Minua kiinnosti tämä kirja juuri Kroatian takia, mutta se jäi varmaan aika nopeasti kesken. En muista tarkkaan syytä, mutta olisiko se olkut juuri tuo siirappisuus?! Olin ostanut sen kirpputorilta, ja takaisin kirpputorille se päätyi... Harmi kyllä, koska kroatialaista kirjallisuutta ei varmaan ole kovin paljon suomennettu. Pari kirjaa hyllyssäni on.
VastaaPoistaMitä kirjoja hyllyssäsi on? Kroatia kiinnostaa, en ole siellä koskaan käynyt mutta kaverini on. Tässä kirjassa yhteiskunnan kuvaus jäi sen verran taustalle, että en edes muista enää muuta kuin että jonkun äiti puhui Kroatiasta isänmaana mitä perheen isä piti paheksuttavana.
PoistaMinulla on hyllyssäni Miljenko Jergovic: Buick Rivera ja Dubravka Ugresic: Kiputilahallitus. Jälkimmäisen olen lukenut kerran, pidin siitä ja olen jo kauan aikonut lukea uudestaan. Se kertoo Jugoslavian alueelta paenneista nuorista aikuisista Amsterdamissa. Buick Rivera kertoo kahdesta bosnialaisesta pakolaisesta, jotka tapaavat sattumalta USA:ssa, toinen on muslimi ja toinen serbi. Sitä en ole vielä lukenut, löysin sen kerran aivan sattumalta kirpputorilta. En ollut koskaan kuullutkaan tästä kirjailijasta. Pakolaistarinoita siis molemmat.
PoistaKiputilahallitus kuulostaa tutulta nimeltä, mutta en sitä ole lukenut. Ehkä törmännyt blogipostaukseen. Jergovicilta luin viime keväänä Sarajevolaisen Marlboron mutta en silloin kiinnittänyt huomiota siihen että häneltä on julkaistu muutakin.
PoistaKiitos vinkistä! Sarajevolainen Marlboro on näköjään ilmestynyt viime vuonna, mutta on mennyt minulta täysin ohi. Kävin lukemassa bloggauksesi siitä, ja se vaikutti kiinnostavalta. Se on ehdottomasti luettava!
PoistaTämä meni minun tunnefiiliksiin että pamahti ja taisin tarvita monta nenäliinaa kirjan seurassa.
VastaaPoistaJoskus vaan käy niin, että kirja, ajankohta ja tunteet napsahtavat täysillä yksiin. Ne ovat hienoja hetkiä ja kokemuksia. Jotain tässä oli mikä jättää jäljen, niin että muistan kymmenen vuoden päästä että tuon olen lukenut.
Poista"Kanssasi aina" piti otteessaan niin pahasti, etten saanut yhtenä yön nukuttua (voi johtua jostain muustakin). Luen aina ennen nukkumista, koska se vie toisiin maailmoihin.. nukahdan paremmin.
VastaaPoistaMutta taidan olla niin romantikko itse että toivoin kaiken aikaa että tulisi hyvä loppu. Keskenhän tuo
taisi jäädä. Hyvää elokuva ainesta.
Totta, voisi toimia elokuvana mitä mainioimmin! Nyt kun palasin postaukseen, kirjan nimi ei tuonut mitään muistikuvia, mutta kun luin tekstini niin mietin että mitäpä jos lukisin kirjan uudelleen, ja katsoisin millaisia tuntemuksia se herättäisi nyt, eri vuodenaikaan ja erilaisessa elämäntilanteessa.
Poista