Neiti Marplen jäljillä

Neiti Marplen jäljillä 

Englanninkielinen alkuteos Marple: Twelve New Stories (2022)

Suomentanut Saara Pääkkönen

WSOY 2023 

366 s. 

12 naiskirjailijaa on kukin kirjoittanut omannäköisensä version neiti Marplen tekemistä tutkimuksista. Mukana on monia suomeksi käännettyjä tekijöitä, kuten Elly Griffiths, Ruth Ware, Jean Kwok, Karen McManus ja Lucy Foley. Itselleni täysin tuntemattomia olivat Alyssa Cole, Natalie Haynes ja Dreda Say Mitchell.

Novellit vievät neiti Marplen keskenään hyvinkin erilaisiin ympäristöihin. Viihdyin hänen mukanaan kylissä ja kartanoissa, mutta en pitänyt hänen viemisestään New Yorkiin ja Hongkongiin. En kerta kaikkiaan pysty näkemään neiti Marplea taiji-harjoituksissa. 

Roistot ovat mitä kekseliäimpiä, mutta eivät yllätä neiti Marplea. Neiti havainnoi tarkasti ja näkee sen mitä sanoja yrittää piilottaa. Ankara ajattelutyö tuottaa poikkeuksetta tulosta. Osa tarinoista on yllättäviä, osa varsin perinteisen dekkarikaavan mukaisia. Mukana on paljon humoristisuutta, mikä toimi ainakin minulle. Novelleiden neiti Marple vastasi varsin pitkälle päässäni olevaa kuvaa, sitä jonka näyttelijä Geraldine McEwan on sinne liimannut. 

Yksi murha pappilassa on valitettava juttu; toinen vaikuttaa jo suorastaan huolimattomuudelta, tai pahemmaltakin. Minun oli turha selitellä, että kuollut palvelustyttö keittiössä ei ollut meidän palvelustyttömme. Se valitettava tosiasia, että hän oli aiemmin toiminut siinä roolissa, sai Sa Mary Meadin kielet heilumaan vilkkaammin kuin kettua jäljestävän koiralauman hännät.

(Val McDermid: Jo toinen murha pappilassa.)

Hänen olisi pitänyt olla huoneessaan Martinique New York -hotellissa; itse asiassa hän näkin huoneensa ikkunan tämänhetkiseltä seisomapaikaltaan suojakorokkeella. Kuten useimpien vanhojen naisten, neiti Marplen usein oletettiin pysyvän jossain tietyssä paikassa, aivan kuin hän olisi ollut kynttilänjalka tai sohvatyyny; hänellä oli kuitenkin mitä kummallisin tapa päätyä juuri sinne, missä hän halusi olla.

(Alyssa Cole: Neiti Marple Manhattanilla.)

Susan kiiruhti mäkeä ylös jäykät kävelykengät vinkuen. Mutta mutkasta kääntyessään hän näki postinkantaja Williamsin laskettelevan alamäkeen polkupyörällään. Hän kiristeli ärtyneenä hampaitaan vastatessaan miehen iloiseen vilkutukseen. Kyllä kai Williams joskus toimitti kirjeitäkin eikä toiminut vain Janen henkilökohtaisena viestipalveluna? Paperinkuivat lehdet rahisivat Susanin jalkojen alla hänen pohtiessaan, miten tyypillistä neiti Marplea olikaan palkata kotiapulainen, joka seurusteli postinkantajan kanssa. Ja jos kylässä ei olisi ollut postinkantajaa, neiti Marple olisi epäilemättä hankkinut puutarhurin, joka oli jakelupojan veli. Uutiset tavoittivat aina neiti Marplen, tavalla tai toisella.

(Natalie Haynes: Purkautuva neule.)

Tykkäsin, kaikkinensa tämä oli nopealukuinen ja viihdyttävä. Osassa novelleista arvasin juonikuvion alusta lähtien, osa yllätti erityisen ovelilla käänteillään. 

On aina pieni riski herättää henkiin jonkun muun luoma hahmo, mutta tässä kokoelmassa ollaan onnistuttu oikein hyvin. Yksi tärkeä tekijä on aika ja kieli. Ollaan ilman nykyteknologiaa ja liikutaan automobiililla. Tee, leivonnaiset, käytöstavat ja juorut ovat hyvin tärkeitä. Väkivaltaiset kuolemat ovat siistejä; verta on yhdessä lauseessa ja sitten kuulustellaan ja ajatellaan. Onnistuminen perustuu etenkin siihen, että neiti Marple on uskottava, hän ei poikkea liian paljon Christien neiti Marplesta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "kirja, jolla on vähintään kolme tekijää".

Neiti Marplen jäljillä on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Sivumerkkejä.

Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli

 

Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli

Englanninkielinen alkuteos I'm Glad My Mom Died (2022)

Suomentanut Saara Pääkkönen

Johnny Kniga 2023

341 s.

Olen teho-osastolla kuolevan äitini luona ja olen ihan varma, että hän elpyy kuullessaan, että hänen jouduttuaan sairaalaan pelko ja suru ovat ruokkineet anoreksiamotivaatiotani niin, että olen viimein päässyt painotavoitteeseen, jonka äiti minulle asetti. Neljäkymmentä kiloa. Olen uutiseni tehosta niin varma, että nojaudun tuolissani taaksepäin ja ristin mahtipontisesti jalkani. Odotan, että äiti herää. Ja odotan. Ja odotan.

Jennetten äidistä ei koskaan tullut näyttelijää, joten tytär sai toteuttaa äidin haaveen. Pienestä asti Jennette tottui tekemään kaiken juuri niin kuin äiti halusi, osittain myös pitääkseen äidin hyväntuulisena ja välttääkseen suuren draaman. Äiti jyräsi kaikki tieltään, jos ei muuten niin vetoamalla syöpään, jota oli sairastanut vuosikausia. Äidille kelpasi vain täydellinen, ja Jennette teki kaikkensa ollakseen äidille mieliksi. 

Menestyksekäs ura lapsi- ja teininäyttelijänä ei kuitenkaan tuonut Jennettelle mielihyvää. Äidin varjo häälyi yllä koko ajan. Mutta sitten kun äiti kuoli Jennetten ollessa parikymppinen, meni vuosia ennen kuin Jennette löysi itsensä. Tie omaan itseen ei ollut helppo, kesti kauan ennen kuin hän ymmärsi ettei äidin käytös ollut normaalia vaan vahingollista ja väkivaltaista. 

En ota tähän pidempää sitaattia, vaan muutaman sellaisen yksittäisen pätkän, jotka ravistelivat minua perusteellisesti:

"Älä ole hölmö, sinähän rakastat näyttelemistä. Se on lempijuttusi koko maailmassa", äiti sanoo äänensävyllä, joka saa sanat kuulostamaan uhkaukselta. 

En voi paljastaa äidille, että pidän violetista, koska äiti suosii vaaleanpunaista. Hänen sydämensä särkyisi, jos yhtäkkiä ilmoittaisin, ettei lempivärini enää olekaan sama kuin hänen. On kunnia olla äidille niin tärkeä, että hän menisi aivan tolaltaan, jos minulla olisi ikioma lempiväri. Se on todellista rakkautta. 

Toisinaan äiti vie minut ja Scottien suihkuun yhtä aikaa. Scottie on tässä vaiheessa jo melkein kuusitoista. Olen hirveän vaivautunut, kun äiti suihkuttaa meitä yhdessä, ja niin on päivänselvästi Scottiekin. Yleensä me vain vältämme katsomasta toisiimme, ja Scott suuntaa ajatuksensa muualle piirtelemällä Pokémoneja huurtuneeseen lasiseinään. Hänen versionsa Charizardista on melko hyvä. Äiti sanoo, että hän suihkuttaa meidät yhtä aikaa, koska hänellä on liikaa tekemistä. Kerran Scott kysyi, voisiko hän pestä itse itsensä. Äiti alkoi nyyhkyttää ja sanoi, ettei halunnut pikkuisensa kasvavan isoksi, joten Scott ei enää koskaan kysynyt toista kertaa. 

Avaan paketin. Siinä on Puhallus-elokuvan DVD. Äiti rakastaa Robert Redfordia. Niin minäkin, mutta äiti rakastaa häntä enemmän.

"Ajattelin, että voisimme katsoa sen tänä iltana, kun olet purkanut tavarasi."

"Okei. Kiva idea."

"Eikö olekin", äiti sanoo ja riisuu hattunsa raapiakseen kaljua päätään. "Ja sitten, hmm, ajattelin... Minulla ei ole kemoterapiaa huomenna, joten voisin jäädä yöksi. Siis jos se olisi sinusta kivaa."

Hän katsoo minua suurin, kostein silmin ja vääntelee käsiään hermostuneesti. Tiedän heti, mitä on luvassa. Äiti ei aio jäädä vain yhdeksi yöksi. Äiti aikoo jäädä epämääräisen pitkäksi aikaa. Äiti aikoo muuttaa minun luokseni. En halua hänen jäävän yöksi.

"Tietysti voit jäädä yöksi", minä vastaan.

"Pienen tytön ei pitäisi joutua huolehtimaan koko perheestään", isoisä sanoo minulle eräänä iltapäivänä. 

Mutta kukaan ei puuttunut asiaan. Isä ja samassa talossa asuvat isovanhemmat katsoivat vierestä, miten äiti ei piitannut kuin Jennettestä ja muun muassa "auttoi" tätä sairastumaan anoreksiaan. En tiedä pelkäsivätkö he äidin raivokohtauksia vai mistä oli kyse. 

Takakannessa sanotaan kirjan olevan "koskettava, hauska ja riipaisevan rehellinen". En tiedä kuka tekstin on kirjoittanut, mutta kuulisin erittäin mielelläni mikä kirjassa hänen mielestään oli hauskaa. Tai sanokaa te, jos olette kirjan lukeneet, kertokaa edes yksi hauska asia ja osoittakaa, että en ole tajunnut jotain. Minun mielestäni tämä on hirvittävän surullinen, monin paikoin ahdistava. Loppuun päästyäni olen helpottunut, että Jennette ylipäänsä elää vielä, ja näyttää päässeen jossain määrin jaloilleen. 

Ei helppo kirja, mutta ehdottomasti lukemisen väärti. Äiti on hallitseva, mutta mukana on myös armoton kuvaus lapsi- ja teinitähteydestä, koekuvauksista koekuvausten perään, roolista menestyvässä tv-sarjassa ja roolin vangiksi jäämisestä, siitä kun tekee asioita joissa on hyvä mutta joista ei nauti, siitä kun ei tiedä mitä muuta haluaa kuin oksentaa juuri syömänsä ruuan. 

Onneksi äitini kuoli on luettu myös blogeissa Tarinannuppuja ja Amman kirjablogi.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on identiteetin muutos. 

 

Valérie Perrin: Vettä kukille

Valérie Perrin: Vettä kukille

Ranskankielinen alkuteos Changer l'eau des fleurs (2018)

Suomentanut Saara Pääkkönen

WSOY 2023

473 s.  

Ensin Violette Toussaint oli miehensä kanssa puominvartijana, tarkoittaen sitä että Violette hoiti paitsi kodin myös jokaisen puomin noston ja laskun. Kun Ranskan viimeinen käsikäyttöinen puomi automatisoitiin, Toussaintit menettivät työpaikkansa. Pian Violette löysi heille uuden toimen hautausmaanhoitajina, tarkoittaen sitä että Violette hoiti paitsi kodin myös hautausmaan. 

Yhtäkkiä Philippe katosi, ja sen jälkeen Violette on hoitanut hautausmaata yksin. Hän tuntee sen vainajat mutta myös haudoilla käyvät omaiset. Hänen elämänsä on hyvin pitkälti hautausmaalla, ja ystäväpiirikin liittyy siihen. Pappi, haudankaivajat, hautausurakoitsijat - siinäpä se. 

Kunnes eräänä päivänä Violetten oveen koputtaa mies, jolla on kummallinen pyyntö. Hänen äitinsä haluaa tulla haudatuksi juuri tälle hautausmaalle, tietyn miehen viereen. Tästä käynnistyy liki viisisataasivuinen tarina yksinäisyydestä, hylätyksi tulemisesta, kaipauksesta, menetyksistä, surusta - mutta myös ystävyydestä ja rakkaudesta. Tarinassa on sekä haikeutta että lämpöä.

Minä keksin itselleni suojelusenkelin. Syntymäni päivänä enkeli vain ehti paikalle vähän myöhässä. Ja sitten minä kasvoin isoksi. Ymmärsin, ettei suojelusenkelini koskaan saisi vakituista työsopimusta, että hän useinkin kolkuttelisi työvoimatoimiston ovelle ja, niin kuin Brel laulaa, ryyppäisi "pahaa viiniä joka ilta". Minun robertconradini ei ikääntynyt arvokkaasti.

Leppäkerttu-urakka pitää minut kiireisenä kymmenen päivää, jos en tee mitään muuta. Jos ajankohtaan ei satu hautajaisia. Kun sijoittelen leppäkerttuja ruusupensaisiin yksi kerrallaan, minusta tuntuu kuin avaisin ovet auringolle, päästäisin sen sisään hautausmaan jokaiseen kolkkaan. Kuin antaisin valolle valtuutuksen tai kulkuluvan. Sehän ei estä ketään kuolemasta huhtikuussa tai käymästä luonani vierailulla.

En taaskaan kuullut hänen tuloaan. Hän on selkäni takana. Julien Seul tarkkailee minua liikkumattomana. Kauanko hän on seissyt siinä? Hän puristaa äitinsä uurnaa rintaansa vasten. Hänen silmänsä säkenöivät kuin kuuran peittämä musta marmori talviauringossa. En saa sanaa suustani.

Hänen näkemisellään on minuun sama vaikutus kuin vaaleanpunaisella silkkualushameella mustan villamekon alla. En hymyile, mutta sydämeni jyskyttää kuin lapsi juuri suljetun lempileipomonsa ovella.

Ai että mikä kirja! Tarina on kauhean surullinen mutta silti huikean kaunis. On todella koskettavaa lukea, kuinka Violette tuntee niin uudet kuin hautausmaalla pidempään olleet vainajat, kuinka hän arvostaa jokaisen elämää. Hänellä on oma taakkansa kannettavana, taakka joka sitoo hänet sinne missä hän on. Hänen elämäntarinansa purkautuu pikkuhiljaa, vetäen lukijan lempeästi mutta päättäväisesti mukaan kiviselle polulle. 

Helmet-lukuhaasteessa täytän kohdan 30, "kirja on ollut ehdolla kirjallisuuspalkinnon saajaksi". Ranskassa se on ollut paitsi ehdolla myös voittanut palkintoja. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Kirjat kertovat ja Kirjasähkökäyrä. 

Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää

 

Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää

Ranskankielinen alkuteos La vraie vie (2018)

Suomentanut Saara Pääkkönen

WSOY 2021

189 s.

Mietin, oliko meillä koskaan ollut yhtään onnellista hetkeä yhdessä.

Huh, nyt käsiin osui hurja kirja! Takakansiteksti vihjaa, että ikäviä asioita on luvassa, mutta silti sisältö yllätti minut todella. Alusta asti kuviossa on perheväkivaltaa, joka pahenee koko ajan. Perheen isä on fyysisesti isokokoinen ja psyykkisesti hallitseva hahmo, joka usein etsii etsimällä syitä pahoinpidellä vaimoaan. Nimetön päähenkilö on tyttö, joka ajattelee äitiään tahdottomana amebana. Tyttö ihmettelee, miten vanhemmat ovat koskaan päätyneet yhteen. Isä katsoo televisiota ja juo viskiä, äiti hoitaa vuohia. Pikkuveli Gilles on tarinan alussa niin normaali, kuin väkivaltaisen kodin lapsi saattaa olla. Mutta kun hän näkee kauhean onnettomuuden, hän muuttuu ilottomaksi, tunteettomaksi. Vuosien kuluessa Gilles alkaa vaikuttaa yhä häiriintyneemmältä. Tyttö puolestaan keskittyy kouluun, etenkin luonnontieteisiin. Hän haluaa kehittää romuautosta koneen, jolla voi Paluu tulevaisuuteen -elokuvan tyyliin matkustaa ajassa. Hän haluaa palata aikaan ennen onnettomuutta, hän haluaa saada veljensä takaisin ennen kuin tämä katoaa häneltä kokonaan. 

"No mitä?"

Valahdin hervottomaksi. Isä tiiraili minua olohuoneen oviaukosta. Katsoin häneen. Ruumiini muuttui suureksi verilammikoksi, joka ryöppysi putouksena portaita alas. Jäljelle jäi vain kaksi lattialle pudonnutta alastonta silmämunaa, jotka katsoivat isään. Yhtäkkiä käsitin, miltä äidistä täytyi tuntua kun isän raivo yltyi. Yhtäkkiä käsitin, millaista on olla ameba. Olisin tuhat kertaa mieluummin ollut ameba kuin kärsinyt kohtalon, jota isä minulle kaavaili. Suustani ei tullut äännähdystäkään. Eiväthän verilammikot puhu. 

Tämä on kirja, joka vetää aika lailla sanattomaksi. Koska sivuja on vajaat pari sataa, tunnelma kiristyy kiivaaseen tahtiin eikä lukijalla ole yhtään aikaa hengähtää. Toisaalta haluaa lukea nopeasti eteenpäin päästäkseen loppuun, saadakseen selville miten perheen käy. Toisaalta pelottaa lukea, kun ei yhtään osaa kuvitella mitä vielä on tulossa. 

Perheellä ei ole yhteisiä ilon hetkiä, mutta tytöllä sentään jotain. Hän on erittäin hyvä luonnontieteissä, ja opiskelee - isältä salaa tietenkin - professorin luona edistyneenpää fysiikkaa. Se on hänelle helppoa, ja hän uskoo pystyvänsä rakentamaan aikakoneen. Teini-ikään tultuaan hän alkaa kiinnostua naapurin miehestä, ja saa tältä vastakaikua. Hän pääsee oikeastaan päivittäin tilanteisiin, joissa kotiasiat voi unohtaa hetkeksi ja tulevaisuus näyttää mahdolliselta. 

Kansiliepeestä luin, että kirjasta on tekeillä elokuva. Nyt tuntuu siltä, että en halua nähdä sitä. Oikeaa elämää on syvästi järkyttävä tarina, jonka visualisoimista en kaipaa sen enempää kuin mitä lukiessa päässäni näin. 

Vaikka tarina on karu, lukemisesta jäi myös olo että jestas, onpa hyvä kirja! Ajattelin ottaa tämän mukaan lukiolaisten kirjavinkkauksiin, ehkä myös yläkouluun. Yhtä karuja mutta vaikuttavia lukukokemuksia ovat tarjonneet esimerkiksi Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo sekä Sergio Augusto Sánchezin Sade piiskaa asfalttia.

Löysin kirjasta postaukset blogeista Annelin lukuvinkit, Lukutuulia ja Kirja vieköön.