Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää

 

Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää

Ranskankielinen alkuteos La vraie vie (2018)

Suomentanut Saara Pääkkönen

WSOY 2021

189 s.

Mietin, oliko meillä koskaan ollut yhtään onnellista hetkeä yhdessä.

Huh, nyt käsiin osui hurja kirja! Takakansiteksti vihjaa, että ikäviä asioita on luvassa, mutta silti sisältö yllätti minut todella. Alusta asti kuviossa on perheväkivaltaa, joka pahenee koko ajan. Perheen isä on fyysisesti isokokoinen ja psyykkisesti hallitseva hahmo, joka usein etsii etsimällä syitä pahoinpidellä vaimoaan. Nimetön päähenkilö on tyttö, joka ajattelee äitiään tahdottomana amebana. Tyttö ihmettelee, miten vanhemmat ovat koskaan päätyneet yhteen. Isä katsoo televisiota ja juo viskiä, äiti hoitaa vuohia. Pikkuveli Gilles on tarinan alussa niin normaali, kuin väkivaltaisen kodin lapsi saattaa olla. Mutta kun hän näkee kauhean onnettomuuden, hän muuttuu ilottomaksi, tunteettomaksi. Vuosien kuluessa Gilles alkaa vaikuttaa yhä häiriintyneemmältä. Tyttö puolestaan keskittyy kouluun, etenkin luonnontieteisiin. Hän haluaa kehittää romuautosta koneen, jolla voi Paluu tulevaisuuteen -elokuvan tyyliin matkustaa ajassa. Hän haluaa palata aikaan ennen onnettomuutta, hän haluaa saada veljensä takaisin ennen kuin tämä katoaa häneltä kokonaan. 

"No mitä?"

Valahdin hervottomaksi. Isä tiiraili minua olohuoneen oviaukosta. Katsoin häneen. Ruumiini muuttui suureksi verilammikoksi, joka ryöppysi putouksena portaita alas. Jäljelle jäi vain kaksi lattialle pudonnutta alastonta silmämunaa, jotka katsoivat isään. Yhtäkkiä käsitin, miltä äidistä täytyi tuntua kun isän raivo yltyi. Yhtäkkiä käsitin, millaista on olla ameba. Olisin tuhat kertaa mieluummin ollut ameba kuin kärsinyt kohtalon, jota isä minulle kaavaili. Suustani ei tullut äännähdystäkään. Eiväthän verilammikot puhu. 

Tämä on kirja, joka vetää aika lailla sanattomaksi. Koska sivuja on vajaat pari sataa, tunnelma kiristyy kiivaaseen tahtiin eikä lukijalla ole yhtään aikaa hengähtää. Toisaalta haluaa lukea nopeasti eteenpäin päästäkseen loppuun, saadakseen selville miten perheen käy. Toisaalta pelottaa lukea, kun ei yhtään osaa kuvitella mitä vielä on tulossa. 

Perheellä ei ole yhteisiä ilon hetkiä, mutta tytöllä sentään jotain. Hän on erittäin hyvä luonnontieteissä, ja opiskelee - isältä salaa tietenkin - professorin luona edistyneenpää fysiikkaa. Se on hänelle helppoa, ja hän uskoo pystyvänsä rakentamaan aikakoneen. Teini-ikään tultuaan hän alkaa kiinnostua naapurin miehestä, ja saa tältä vastakaikua. Hän pääsee oikeastaan päivittäin tilanteisiin, joissa kotiasiat voi unohtaa hetkeksi ja tulevaisuus näyttää mahdolliselta. 

Kansiliepeestä luin, että kirjasta on tekeillä elokuva. Nyt tuntuu siltä, että en halua nähdä sitä. Oikeaa elämää on syvästi järkyttävä tarina, jonka visualisoimista en kaipaa sen enempää kuin mitä lukiessa päässäni näin. 

Vaikka tarina on karu, lukemisesta jäi myös olo että jestas, onpa hyvä kirja! Ajattelin ottaa tämän mukaan lukiolaisten kirjavinkkauksiin, ehkä myös yläkouluun. Yhtä karuja mutta vaikuttavia lukukokemuksia ovat tarjonneet esimerkiksi Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo sekä Sergio Augusto Sánchezin Sade piiskaa asfalttia.

Löysin kirjasta postaukset blogeista Annelin lukuvinkit, Lukutuulia ja Kirja vieköön.