Elävää kuvaa: Perikato

Perikato (Der Untergang) 2004
Ohjaus: Oliver Hirschbiegel
Rooleissa: Bruno Ganz (Hitler), Julianne Köhler (Eva Braun), Alexandra Maria Lara (Traudl Junge), Ulrich Noethen (Joseph Göbbels), Corinna Harfouch (Magda Göbbels)
150 min.





Kävin katsomassa Perikadon elokuvateatterissa, siitä on todellakin jo kymmenen vuotta kun se ilmestyi. Muistin sen olleen vaikuttava kokemus, siksi halusin katsoa elokuvan uudelleen.

Elokuvasta kohuttiin aikanaan paljon. Suurin syy oli se, että siinä toista maailmansotaa on kuvattu natsinäkökulmasta. Ei kuitenkaan koko sotaa, ei koko maassa. Toiminta keskittyy berliiniläiseen bunkkeriin, jossa Hitler lähipiirineen elää sodan loppuhetkiä. Hitler itse uskoo vankkumattomasti armeijaansa, vaikka armeijan upseerit ovat toista mieltä. Venäjän armeija marssii kohti Berliiniä, kohti hallintokorttelia, kohti bunkkeria. Hitler ei suostu kuuntelemaan tosiasioita vaan syyttää kaikkia petoksesta. Kun hän lopulta hyväksyy väistämättömän, sen että Saksa häviää sodan eikä hänen unelmoimaansa suurvaltaa koskaan tule, hän tappaa itsensä. Samaan ratkaisuun päätyvät monet muutkin, vain osa bunkkerissa olleista lähtee joko pakoon tai antautumaan.

Elokuvan voima ja vangitsevuus on Bruno Ganzin näyttelijäntyössä. Hän on mestari sekä äänenkäytössään että eleissään. Pienillä liikkeillä hän ilmaisee suuria tunteita, etenkin pettymystä ja hiljaista raivoa. Toisaalta hän pystyy esittämään pelottavaa raivoa, jota saksan kielen konsonanttivoittoisuus tukee huimasti. 

Otin tähän muutaman kuvan elokuvasta, ne ovat pelkistetty versio Ganzista mutta sellaisinaankin kertovat paljon. (Pahoittelen kuvien huonoa laatua, televisiottomana katson elokuvat läppärin pieneltä näytöltä ja kuvaaminen sujuu kännykkäkameralla - ei siis mikään ihanteellinen yhdistelmä.)

Myös muut näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Etenkin Corinna Harfouch on jääkylmänä Magda Göbbelsinä suorastaan karmiva. Vaikka hän tietää tappavansa ja lopulta tappaa lapsensa eleettömästi, hän murtuu vain kerran, silloin kun Hitler on vetäytynyt kammioonsa tekemään itsemurhan.

Elokuvateatterissa oli näytöksen päättymisen jälkeen hyvin hiljaista. Lopputekstit olivat pyörineet pitkän aikaa ennen kuin ihmiset nousivat ylös ja lähtivät. Sanaakaan ei kuulunut. Hiljaiseksi elokuva vetää edelleen. Osaltaan ahdistus voi selittyä sillä, että suuri osa tapahtumista sijoittuu bunkkeriin, joka vaikka onkin kooltaan iso niin koostuu monista pienistä kopperoista ja kapeista käytävistä. Ulkona ollaan vain vähän ja sekin vähä on pommitusten, laukausten, veren ja haavoittuneiden huutojen värittämää. Toisaalta ahdistusta tuottaa se, että hyvän juonen tapaan katsoja tuntee sääliä epäonnistuvaa päähenkilöä kohtaan. Tulee olo että hetkinen, tuo on Hitler, kaikenlainen sympatia on sopimatonta. Itselleni tuli olo, että rautaisen diktaattorin kuorensa alla, omassa kopperossaan piilossa muiden katseilta, Hitler oli kuin hylätty kiukutteleva pikkupoika. Siinä missä lapsi ei saanut kaupassa tikkaria, Hitler ei saanut koko maailmaa.