Kuvitus: Noora Katto
Karisto 2014
28 s.
Ilahduin valtavasti viime syksynä, kun huomasin että Anneli Kannon ja Noora Katon iki-ihana kuvakirjasarja Viisi villiä Virtasta saa jatkoa. Kaikki viisi ovat jo saaneet oman kirjansa, nyt alkaa toinen kierros.
Viisivuotias Paavo Virtanen on veljensä Pertun kanssa kutsuttu kaverinsa joonan syntymäpäiville. Pojat ovat onnessaan, koska he pääsevät matkaan ilman saattajaa. Isosisko Veera tarjoutuu tulemaan mukaan mutta pojat eivät halua; he selviävät kahdestaan koska ovat jo niin isoja ja matkakin on lyhyt.
Juhlissa on kivaa niin kuin kaverisynttäreillä kuuluukin olla. Kotiinlähdön aikaan Paavo ja Perttu huomaavat, että ulkona on tullut pimeä. Perttua pimeys arveluttaa mutta Paavo on rehvakkaan rohkea. Rehvakkuus ja rohkeus kuitenkin karisevat, etenkin kun Perttu puhuu superhämähäkeistä, rosvoista, kummituksista ynnä muista pelottavista asioista. Paavo yrittää vakuuttaa Pertulle, ettei kummituksia ja hirviöitä ole olemassa, mutta lopulta pimeässä lähestyvä varjo saa hänetkin pelkäämään. Pojat kokevat huisin jännittäviä hetkiä ennen kuin "ihmissusi" paljastuu Veeraksi.
"- Minkä takia te juoksitte minua pakoon ja hyppäsitte hankeen? Pelkäsittekö?
- Me vain leikittiin, Paavo väittää.
- Näitkö sinä ihmissutta? Perttu kysyy.
- Ei ole ihme, vaikka pelottaisikin, Veera vakuuttaa. - Aikuisetkin pelkäävät joskus pimeää. Mutta pimeä on hieno juttu.
Kotipiha on salaperäinen viidakko.
Tuttu huone muuttuu jännittäväksi.
Kissasta tulee leopardi ja vaatekasasta kummitus.
Pimeä on maailman toinen puoli, outo ja tuntematon."
Veeran kanssa Paavoa ja Perttua ei enää pelota.
Sarjan kaikki kirjat ovat olleen kertakaikkisen ihastuttavia. Kanto kuvaa lapsiperheelle tuttuja asioita, mutta hän tekee sen lapsen näkökulmasta ja onnistuu loistavasti. Erilaisia tunteita tuodaan esiin, ja ne kaikki ovat sallittuja. On ihan okei pelätä, olla kateellinen tai murjottaa, mutta kuitenkin kirjat päättyvät hyväntuulisuuteen.
Kirjat sopivat paitsi lapselle myös aikuiselle. Paavo Virtanen ja pimeys muistuttaa myös meitä, ettei valaisematon tienpätkä ole pimeällä sen vaarallisempi kuin valoisallakaan. Kukapa ei olisi lukenut illalla nukkumaan mennessä jännittävää kirjaa, ja lukuvalon sammutettuaan kuunnellut levottomana milloin sateen ropinaa, milloin hiiren rapistelua vintillä, milloin mitäkin. Auringon laskettua maailma ei oikeasti muutu, vaikka se siltä tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti