Jørn Lier Horst: Pimeä laskeutuu

 

Jørn Lier Horst: Pimeä laskeutuu

Norjankielinen alkuteos När det mørkner (2016)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2022

175 s.

Fanitan Wisting-sarjaa, eikä Pimeä laskeutuu vähennä fanitustani. Vaikka tämä on pituudeltaan enemmänkin pienoisromaani, tuo tarina lisää ulottuvuuksia Wistingin hahmoon. 

Tarinassa eletään William Wistingin uran alkuaikoja vuonna 1983, jolloin hän tekee paljon lisävuoroja pystyäkseen elättämään perheensä. Kaksoset ovat muutaman kuukauden ikäisiä, mikä aiheuttaa rahantarvetta mutta samalla tuo huonon omantunnon, kun Wisting on niin paljon töissä. Peruspoliisin työ vaihtuu yllättäen ensiaskeliin rikostutkijana, kun Wisting pankkirosvoja jahdatessaan päätyy vanhalle ladolle tutkimaan vanhaa autoa. Autosta löytyy luodinreikiä mutta ei ruumista. Miksi auto on ladossa ja kauanko se on ollut siellä? Keitä henkilöitä autoon liittyy, ja kuka muistaa vuosikymmeniä vanhoja asioita - ja kuka on valmis kertomaan tietonsa? 

"Me leikimme täällä lapsena", Heian muisteli. "Silloin tavaraa ei ollut näin paljon. Heiniä vain, enimmäkseen." Hän osoitti kattoparruja. "Kiipesimme noiden päälle ja ottelimme vastakkain niin kauan että toinen putosi heinäkasaan", hän jatkoi ja työntyi kahden perunalaatikon välistä. "Näistä laatikoista rakensimme käytäviä tai pinosimme niitä päällekkäin kerrostaloiksi."

"Milloin se oli?" Wisting kysyi. 

Knut Heian pyyhkäisi tukkaansa. 

"Joskus 30-luvun alkupuolella", hän vastasi. 

"Oliko auto täällä jo silloin?" Rupert Hansson kysyi ja käänsi taskulampun valokiilan peremmälle. 

Heian nyökkäsi. 

"Se on ollut täällä niin kauan kuin muistan. Leikimme usein pressun alla, istuimme ratin takana. En yltänyt polkimille vaikka istuin aivan penkin reunalla", Heian nauroi. "Olin varmaan viiden tai kuuden, joten kyllä se 30-lukua oli. Joka tapauksessa ennen sotaa."

"Ja auto on ollut täällä koko ajan senkin jälkeen?" Rupert Hansson varmisti. 

"Ainakin minun tietääkseni", Heian vastasi. "Setäni omisti tämän paikan ja teki lähinnä metsätöitä. Tila siirtyi minun isälleni vuonna 1954. Sen jälkeen latoa ei ole käytetty. Meillä on lähempänä taloa tarpeeksi latoja, tätä ei tarvittu."

Pystyyn nostettu aaltopeltilevy sulki tien. Heian nosti sen sivuun. Lattialla peltilevyn takana oli ohut patja, likainen ja tahrainen, ja sen jalkopäässä haalistunut, kokoon taitettu villahuopa. 

Kirjassa ei ole dekkariksi paljoa sivuja, mutta sen kertoma vanha rikostapaus on kiehtova. Samalla on kiinnostavaa seurata Wistingin ensimmäistä rikosjuttua sen tutkijana. Ainakin minulle tulee olo, että hän on ollut alusta asti samanlainen tutkija; kiinnostunut pienistäkin yksityiskohdista, kärsivällinen, huolellinen, ihmisiä kunnioittava. 

Horstilla ei ole onneksi koskaan ollut tarvetta revitellä Wistingin kanssa, vaan tyyli on pysynyt. Kun homman osaa, ei tarvita raakaa väkivaltaa, ei verellä seiniin kirjoitettuja viestejä eikä päähenkilön päihdeongelmaa pitämään lukijaa koukussa. Horst jos kuka osaa kuvata arjen iloja ja huolia koskettavasti, maanläheisesti. Olen tainnut ennenkin sanoa, että Wisting on kuin kuka tahansa, hän voisi olla naapurini tai vaikka isäni - ehkä juuri se tekee hänestä niin lämpimiä tunteita herättävän. 

Pimeä laskeutuu on luettu myös blogeissa Mummo matkalla, Kirjoja hyllystäni ja Kirjasähkökäyrä.