Ali Standish: Outoja tapauksia Baskervillen koulussa

 

Ali Standish: Outoja tapauksia Baskervillen koulussa

Englanninkielinen alkuteos The Impropable Tales of Baskerville Hall (2023)

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Tammi 2024

334 s.

Nuori Arthur Conan Doyle estää tragedian, ja pian hänelle tulee kutsu Baskervillen koulun oppilaaksi. Hän ei ole lainkaan halukas lähtemään, sillä hän kokee olevansa vastuussa perheestään. Isän työ kuvittajana ei etene, koska alkoholi kiinnostaa enemmän, joten Arthur pyrkii hakemaan töitä ja siten tuomaan rahaa äidille. Vanhemmat kuitenkin vaativat häntä opiskelemaan. Baskervillen koulu on ainutlaatuinen mahdollisuus. 

Arthur ihmettelee, kuinka hänet on hyväksytty kouluun johon hän ei ole edes hakenut. Seuraavana aamuna hän kuitenkin matkustaa ohjeen mukaan puistoon, josta ilmalaiva nappaa hänet mukaansa. Ensimmäiset jännittävät hetket hän kokee jo matkalla, ja ennen kuin koulu alkaa hän havaitsee jonkun olevan pielessä. Uusien ystäviensä Irene Eaglen ja Jimmie Moriartyn kanssa he päätyvät yhä syvemmälle mysteerien maailmaan, apunaan mitä mainioimmat Tasku ja Grover.

Arthur ei ollut melkein koskaan väärässä. Koulussa hänellä oli mitä ärsyttävin tapa ratkaista tehtävät ensimmäisenä ja kaiken lisäksi oikein. Luokkatoverit tiesivät, ettei se ollut hänen vikansa - hänen mielensä vain toimi niin. 

Mutta jos Arthur Conan Doylelta olisi tuona kirpeänä syyskuisena päivänä kysytty, värähtelikö ilmassa jotain, vaistosiko hän seikkailun - ja vaaran - lähestyvän, hän olisi ilman muuta pitänyt kysyjää povarina, joka yrittää huijata itselleen lantin. 

Arthurkin, kuten kävi ilmi, saattoi silti toisinaan erehtyä. 

Tämä on jännittävä ja koukuttava tarina, jossa on kevennyksenä monia hauskoja yksityiskohtia. Varsinaista luokkahuoneessa elettävää kouluelämää ei juuri ole, niin paljon tapahtuu asuinhuoneissa ja koulun ulkopuolella. Ehkä sen takia suurin osa koulun henkilökunnasta jää ainakin tässä sarjan avausosassa aika etäisiksi ja pieneen rooliin. Lapsihahmot sen sijaan tulevat tutummiksi, ja he ovatkin kiinnostava katras. Pidän etenkin Taskusta, Groverista ja Arthurista. Tasku ja Grover ovat erikoislaatuisessa joukossa erityisen kummallisia, varsinkin Grover kuolemaintoilullaan. Mielenkiinnolla odotan myös sitä, mitä Tobias-susi tekee jatkossa, nouseeko se yhdessä emäntänsä apulaisrehtori rouva Hudsonin kanssa jossain kohtaa merkittävämpään rooliin. Toivottavasti!

Aikuislukija saattaa olettaa luvassa olevan paljon Sherlock Holmesia, mutta ei vielä tässä osassa, ehkä tulevissa enemmän. Tohtori Watson saa opettajista eniten tilaa. 

Pidän kovasti itse koulusta miljöönä. Kapeat portaikot ja pikkuiset tornihuoneet, loputtoman tuntuiset käytävät, suurikokoinen ruokakonttori herkullisine ruokineen, iso puutarha sokkeloisine polkuineen... Siis paljon mahdollisuuksia salaisuuksille, salakuuntelulle, salakäytäville ja niin edelleen. 

Helmet-lukuhaasteissa laitan kirjan vuoden 2025 haasteeseen kohtaan 36, "kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa" ja vuoden 2026 haasteeseen kohtaan 46, "trilogian ensimmäinen osa". Toinen osa on suomennettu viime vuonna ja kolmas saadaan suomeksi tänä syksynä. Oletan että kyseessä on oikeasti kolmiosainen trilogia eikä esimerkiksi kahdeksanosainen. Ainakin kirjailijan kotisivu viittaa kolmiosaisuuteen.  

Kirja on luettu myös blogeissa Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä ja Lukutoukan luetut sivut. 

Gisèle Pelicot: Hymni elämälle - Ei enää häpeää

 

Gisèle Pelicot yhteistyössä Judith Perrignonin kanssa: Hymni elämälle - Ei enää häpeää

Ranskankielinen alkuteos Et la joie de vivre (2026)

Suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2026

235 s.

Pari vuotta sitten tuskin kukaan välttyi näkemästä Gisèle Pelicot'n kasvoja, kun hän kohtasi aviomiehensä ja 50 muuta miestä oikeussalissa. Aviomies oli huumannut hänet, päästänyt miehiä raiskaamaan hänet ja kuvannut teot. 200 kertaa yli kymmenen vuoden aikana. 

Kirja alkaa marraskuisesta aamusta, jolloin Pelicot'n pariskunta menee poliisiasemalle kuultavaksi. Gisèle olettaa että asia liittyy kahden kuukauden takaiseen, jolloin aviomies jäi kiinni naisten hameiden alta kuvaamisesta. Hän ei mitenkään voinut valmistautua siihen, että näkisi valokuvia ja videoita itsestään, tiedottomassa tilassa ja seksuaalisen väkivallan kohteena. Eikä hän voinut mitenkään valmistautua siihen, miten asian paljastuminen vaikuttaa hänen perheeseensä eikä siihen, millainen ryöpytys tutkinta ja etenkin oikeudenkäynti on. 

Aviomiehen tekojen paljastuttua Gisèle pyrkii vaalimaan hyviä muistoja, sillä ilman niitä hän luhistuu. Hän oli vain 19-vuotias tavatessaan tulevan aviomiehensä. He olivat kaksi elämän kolhimaa nuorta jotka uskoivat rakkauden pelastavan heidät. Viisikymmentä vuotta Gisèle uskoi sen menneen niin, mutta sitten ruma totuus lävähti hänen kasvoilleen. 

Kymmenen vuotta eri lääkärit katsoivat minuun sen näköisenä, että minun iässäni naisen on turha enää odottaa liikoja, että on parasta vain rentoutua ja antaa ajan tehdä tihutöitään. Mitään ei koskaan mietitty yhtään sen pidemmälle. Yhtään diagnoosia ei tehty. Ja vieressäni istuva Dominique tiesi koko ajan, mistä se kaikki johtui. 

Vaivani alkoivat kun olimme asettuneet Mazaniin. Toisin sanoen silloin kun en enää käynyt töissä ja vietimme päivät yhdessä. Miten minä olisin voinut epäillä häntä? Eläkeiän tullen olimme piirtäneet kartalle ympyrän Valencen ja Marseillen väliin. Sinne me halusimme asettua, aurinkoon. Olimme molemmat menneet töihin niin nuorina, meillä oli vielä elämää elettävänä. Dominique oli harkinnut Ariègen departementtia, mutta minä en suostunut, se oli niin kaukana kaikesta. Lähistöllä piti olla kaupunki ja luotijuna-asema, jotta pääsisin Pariisiin tapaamaan lapsia, ja talossa piti olla uima-allas, jotta he tulisivat lomillaan meille. Halusin säilyttää yhteyden lapsiin. Pyrkikö Dominique eristämään minut? Vauclusen upeat maisemat Ventoux'n vuoren juurella vakuuttivat meidät molemmat. Muutimme Mazaniin maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2013. Olimme kuusikymmentävuotiaita. Oliko Dominique suunnitellut kaiken valmiiksi? Olipa hyvinkin, kuten rikostutkinta myöhemmin osoitti. 

Tämä on kaikinpuolin kammottavaa luettavaa, mutta samalla niin äärettömän tärkeä kirja. Lukeminen herättää raivon ja turhautumisen mutta myös paljon kysymyksiä. Jos aviomies ei olisi jäänyt kiinni salakuvaamisesta, olisivatko raiskaukset loppuneet koskaan? Olisiko hän joskus antanut vahingossa tai tahallaan liian ison annoksen rauhoittavia ja unilääkkeitä? Jos hän ei olisi kuvannut tekoja, ja oikeudenkäynnissä olisi ollut sana sanaa vastaan, millainen lopputulos olisi ollut? Mitä ajattelivat ne miehet, jotka väittivät Gisèlen olleen suostuvainen? Entä ne miehet joita videoilta ja kuvista ei tunnistettu, ovatko he jatkaneet tekojaan uuden rikostoverin ja uhrin kanssa? Mitä ajattelivat ne puolustusasianajajat, jotka vielä videot nähtyään puhuvat seksiaktista vaikka uhri oli selkeästi tiedottomassa tilassa? 

Mietin myös, että maailma olisi hyvin erilainen jos Gisèle olisi vaatinut suljettua oikeudenkäyntiä. Niin hän aluksi vaatikin, mutta tuli toisiin ajatuksiin. "Kaikkien piti saada nähdä nuo 51 raiskaajaani. Raiskaajien kuului kulkea kumarassa. Ei minun." Oikeudenkäynti osoitti, että raiskaaja voi olla minkäikäinen ja -näköinen tahansa, hän voi olla aivan tavallinen perheenisä, juuri se kenestä ystävät ja perhe sanovat ettei hän ainakaan pystyisi sellaiseen. 

Aika paljon pohdin myös sitä, kuinka moni ihmetteli Gisèlen reaktiota, sitä että hän ei romahtanut täysin eikä samantien hävittänyt kaikkea aviomiehestä muistuttavaa. Jokainen ihminen on erilainen, jokainen reagoi asioihin eri tavalla eikä ole yhtä oikeaa tapaa. Kukin arvostelija voisi miettiä omalle kohdalleen, että mitä jos sinä joutuisit kohtaamaan tällaisen. Voisitko heittää viisikymmentä vuotta muistoja pois tuosta vaan? Romahtaisitko täysin vai yrittäisitkö pitää julkisivun koossa lapsiasi ja lapsenlapsiasi varten? Olisitko valmis julkisuuteen ja sen mukanaan tuomaan pyöritykseen? Olisitko valmis yhtään mihinkään? 

Olen iloinen siitä, että Gisèle Pelicot on saanut elämän ainakin jossain määrin raiteilleen. Välit tyttären kanssa ovat varsin kireät, koska tytär on vakuuttunut olevansa insestin uhri. Todisteita ei ole ja isä kiistää asian, vaikka myöntää ottaneensa sekä tyttärestään että miniöistään vähäpukeisia kuvia näiden tietämättä. Suhde kahteen poikaan on sitä vastoin varsin hyvä, ja lisäksi rinnalle on löytynyt uusi rakas. Ja vaikka poliisi tutkii yhä aviomiehen mahdollista osuutta murhatapaukseen, raiskaajat ovat kaikki vankilassa. 

Kirja on luettu myös blogissa Amman lukuhetki. 

Päivi Haanpää: Retro

 

Päivi Haanpää: Retro

Hertta 2026

205 s. 

Ysiluokkalaiset Sakke, Ami, Makkonen ja Tikku soittavat toistaiseksi nimettömässä bändissä. Biisilista on laaja mutta periaatteellinen; he soittavat vain covereita jotka ovat vanhempia kuin he itse. Varovaisia yrityksiä omiin biiseihin on. Paine kasvaa, kun bändi saa ensimmäisen keikkansa. Nuokkarin joulubileissä olisi kiva esittää myös omia tuotoksia. 

Kriisi on edessä, kun Makkonen kaatuu ja murtaa käsivartensa. Eihän Sakke voi yksin sekä soittaa kaikkia kitaraosuuksia että laulaa! Makkosen sijaiseksi löytyy matikkaryhmän Meira, tyttö jolla on ollut bändi ja joka on ollut keikalla - ja joka saa Saken sydämen lyömään lujaa. 

Me tehdään biisin lopusta äänimassaa

kaikki soi ja sulautuu

se on sotkua ja harmoniaa.

Me pyöritetään käsiä tuulimyllyinä

kuin Pete Townshend 

                                                        viuh

"Kuoliko tän laulaja ennen kuin siitä tuli vanha?" 

Ami kysyy ja raapii niskaansa kapulalla.

"Ei. Se on jotain kahdeksankymppinen", sanon.

"Eli vanha", Makkonen huomauttaa.

Ajatella

jos tekisi nyt biisin

jota muut soittaa vielä kuuskymmentä vuotta myöhemmin.

Huimaa. 

Muistan taas lyriikat, joita en ole kirjoittanut.

En sano mitään ääneen.

Ah, olipa tässä riemukas lukukokemus! En tiedä kuinka moni teini-ikäinen tietää puoliakaan kirjassa mainituista lauluista, mutta tällaiselle keski-ikäiselle tädille tuli korvamatoa toisensa perään :D

Tykkäsin kirjassa oikeastaan kaikesta. Saken vanhemmat ovat aivan huikeita, Perhetilanne-punkbändissä soittava äiti ja vähiten muusikko isä, joka pitää dinneridiscoa ruokaa laittaessaan. Neljällä pojalla synkkaa hyvin keskenään, eikä Meiran mukaan tulo sotke kuvioita niin pahasti kuin voisi olettaa. On jotenkin ihanan huoletonta, kun suurimmat ongelmat ovat ettei ole omia biisejä ja ettei Sakke syystä tai toisesta uskalla tai halua kertoa ihastumisestaan muille. 

Ihana hyvänmielen säeromaani, joka sopii loistavasti niin nuorten kuin aikuisten lukulistalle. 

Kirja on ensimmäinen osa Sakari ja Meira -duologiasta, on kiinnostavaa nähdä mitä teosparin toinen osa eli B-puoli sisältää. Silloin ollaan ysiluokan keväässä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 12, "kirjan nimestä ei voi päätellä, millä kielellä se on kirjoitettu". 

Elin Anna Labba: Älä mene mereen

 

Elin Anna Labba: Älä mene mereen

Ruotsinkielinen alkuteos Far inte till havet (2024)

Suomentanut Outi Menna

Tammi 2026

401 s. 

Tytär Iŋgá, äiti Rávdná, täti Ánne. Kesien kotikylä Ruotsin Lapissa jää yhä uudestaan veden alle, kun voimalaitoksen pato saa järven tulvimaan, muuttumaan melkein mereksi. Yhä uudestaan kolmikko ja yhteisö heidän ympärillään vaeltaa vuorotellen länteen ja itään, talveksi pois ja kesäksi takaisin. Minne ikinä he kesäkylässä kodan rakentavat, sinne vesi kohoaa kun patoa suurennetaan seuraavan kerran. Rávdná haluaisi rakentaa talon mutta ei saa Voudilta lupaa. Saamelaisten kuuluu olla paimentolaisia, elää kodassa eikä talossa, elää kodassa ilman ikkunoita ja sähköä. 

Vuosikymmenet kuluvat, Ánne sairastuu ja kuolee, Iŋgá aikuistuu, Rávdná vanhenee ja hiipuu muistisairauteen. Voimalaitos jyllää aina vaan, vaatien lisää maata, muistuttaen että Valtio omistaa maat, tarjoten kotansa ja kotinsa menettäneille naurettavan pienen korvauksen. Ota se tai et saa mitään, siinä vaihtoehdot. Rávdná ei ikinä anna periksi, hän taistelee loppuun asti, taistelee vaikka muistisairaus on jo saanut otteen. Iŋgá puolestaan hyväksyy, ettei mahda voimalaitokselle mitään. 

Järvi oli kodassa. Ovi oli auki, ja sen kirkkaansininen väri heijastui vedenpinnasta. Liikkuiko se? Iŋgá oli varmaan nähnyt harhoja. Oli tyyntä, ja yöttömän yön auringossa järvi kimalteli kuin voi tai kalaöljy. Rasvainen ja jääkylmä. Kaikki oli sulautunut yhteen: järvi ja tunturi ja kylä, ja rannalla, joka ei ollut enää ranta, seisoi Iŋgá vaitonaisena ja liikkumatta. Hän yritti sanoa jotain mutta ei pystynyt. Ehkä järvi oli nielaissut hänen sanansa. Tuntui kuin sanat olisivat olleet pinnan alla ja kurkotelleet häntä kohti. 

(...)

Halkaise se, Rávdná ajatteli. Ajatuksen voimalla hän sinkautti Siivujávrin suoraan patoa kohti. Hukuta se omaan veteensä. Rávdná joikasi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi karjunut kovaan ääneen. Hän oli nähnyt, mikä kuoli ensimmäisenä. Puut selviytyivät ensimmäisestä vuodesta, minkä jälkeen ne mätänivät. Rannat katoaisivat. Hiekka valtaisi kaiken ja rantaviivalle kohoaisi kivenlohkareita. Tuohi murenisi kosketuksesta ja lehdet mustuisivat. Vesi tulvisi hänen taloonsa. Töllistä jäisivät jäljelle perustukset, jotka tulisivat näkyviin laskuveden aikaan ja pikkuhiljaa hautautuisivat hiekkaan. Oli niitä, jotka rakensivat taloja perinnöksi jälkipolville, ja sitten oli niitä, jotka rakensivat talonsa veden alle. 

Ihan mielettömän karu ja sydäntäsärkevä tarina, ja ihan mielettömän kaunis ja aistivoimainen kieli. Ja hurja ajatella, että vielä 1970-luvulla oltiin sitä mieltä että saamelaisten kuuluu elää ilman pysyvää asuinsijaa. Vuonna 1929 syntynyt Iŋgá osaa lukea melko hyvin ja kirjoittaa jonkin verran, mutta Rávdná ja Ánne ja moni muu ovat lukutaidottomia. Kun Yhtiö haluaa maat ja laittaa asianajajan matkaan sopimuspapereiden kanssa, on selvää että moni allekirjoittaa tietämättä mitä on allekirjoittanut. Rávdná saa 3000 kruunua, eniten kaikista, mutta mitä hän rahalla tekee kun ei saa rakentaa mitään pysyvää. 

Kotiseuturakkaus on vahva, ja vaikka maisema muuttuu, tuhoutuu, lähteminen on kivuliasta ja halu palata suunnattoman suuri. Kodin ja elämän kasaaminen aina uudelleen on kuluttavaa. 

Tästä haluaisi sanoa niin paljon, mutta samalla sitä on täysin sanaton.  

Kirjan on lukenut myös Kirjaluotsi. 

Trude Teige: Isoisä hengitti aaltojen tahtiin

 

Trude Teige: Isoisä hengitti aaltojen tahtiin

Norjankielinen alkuteos Morfar pustet med havet (2021)

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY 2026

337 s. 

Teigen edellinen suomennos kertoi meille Junin isoäidin tarinan, nyt tässä rinnakkaisteoksessa on isoisän vuoro. Nuori merimies Konrad on laivassa matkalla kohti Australiaa, kun torpedo tuhoaa laivan. Ne jotka eivät kuole sillä sekunnilla, ammutaan. Kuin ihmeen kaupalla Konrad ja Jakob jäävät eloon, mutta vain Konrad selviää pariviikkoisesta selviytymistaistelusta. Jaavan saarella hänet löydetään rannalta ja toimitetaan sairaalaan. Siellä hän kohtaa norjalaisen enkelin, sairaanhoitaja Sigridin. 

Mutta sota jyllää ja on armoton. Konrad ja Sigrid viedään eri leireille, joissa he yrittävät jaksaa sodan loppuun asti. Ympäriltä kuolee ihmisiä, läheisiäkin. Ne keitä ei vie nälkä tai sairaus, kohtaavat japanilaisten sotilaiden julmuuden. Tässä ympäristössä etenkään eurooppalaisella ihmishengellä ei ole mitään armoa. Ja jos välillä onkin hiukan toiveikkaampi olo, se katoaa ennen pitkää. 

Sota särkee niin paljon, ja vaikka Konradista tulee myöhemmin isä ja isoisä, ei se korjaa kaikkea. 

- Mikä hätänä? tohtori Melrose kysyi.

Sigrid kertoi näkemästään järkyttävästä tapauksesta. Hänen äänensä vapisi.

- Mokomat pirulaiset, tohtori Melrose sanoi. Sen pidempään hän ei aiheessa viipynyt vaan ryhtyi kertomaan sairastuvan potilaista: mikä heitä vaivasi ja ketkä heistä olisivat Sigridin vastuulla. Sigrid näki koko ajan silmissään miehen tuskaisan katseen. Häntä kuvotti. Tohtori Melrose laski hetkeksi kätensä Sigridin olkapäälle. - Haluatteko kuulla minun elämänohjeeni? Teen sen mikä on tehtävä, kestän sen mikä on kestettävä ja unohdan sen mikä on unohdettava, jotta selviäisin. 

Tämä on raskas ja todella surullinen tarina. Samalla se on tavattoman tärkeä, muistuttaen että toinen maailmansota todella tapahtui myös Euroopan keskitysleirien ulkopuolella eivätkä saksalaiset olleet ainoita jotka syyllistyivät julmuuksiin. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää ja Annelin lukuvinkit.

Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja. Mitä olen oppinut tunturissa

 

Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja. Mitä olen oppinut tunturissa

Gummerus 2025

224 s.

En ole koskaan tehnyt yksin mitään monta päivää kestävää, en vaellusta enkä pitkää kävely- tai pyöräretkeä. Ehkä juuri siksi on erittäin kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia. 

Anna Koikkalainen on tehnyt useita noin viikon kestäneitä yksinvaelluksia Lapissa. Kirjassa hän kertoo reissustaan ja siitä, millaista on olla yksin ja kohdata muita ihmisiä vain satunnaisesti. On täydellisiä hetkiä ihastuttavissa maisemissa mutta myös epävarmuutta ja koko touhun kyseenalaistamista. Isossa roolissa on ihmisen ja luonnon suhde. Kirkkaasti jää mieleen toteamus, että tunturit eivät tarvitse Koikkalaista mutta hän tarvitsee tuntureita. 

Nykyisin huomaan voimaantuvani ajatuksesta, että olen turhankulkija. Haluan vain asua vaelluksen kuplassa, maailmassa, jonka piirrän itse itselleni tunturit ääriviivoinaan. Herätä, vaeltaa, syödä, nukkua.

Yksinvaeltajalle aika on kokonaan omaa. Sitä raamittavat vain päivänkierto, valo ja pimeys. Yksinvaeltajana voin tehdä juuri sitä, mitä milloinkin huvittaa. Luen koko päivän teltassa. Makaan vain. Lasken, kuinka monta kertaa käki kukkuu. Kävelen hitaasti. Laulan. Haudutan teetä loputtomiin. Pohdin täydellisen telttapaikan kriteerejä. Tuudittaudun lintukonserttiin. 

Levon vastapainona saan tunturiretkillä tutkailla rajojani, niin ruumiillisia kuin henkisiä. Minua kiinnostaa tietää, mitä jaksan. En pidä vaelluksiani millään lailla äärimmäisenä urheiluna. Mutta tunturissa ratkon uudenlaisia ongelmia, joudun uudenlaisiin ponnisteluihin. Joudun kulkemaan teräväreunaisten kivien piikittämässä louhikossa, jossa pelkään kaatuvani. Joudun tekemään uupuneena päätöksiä, jotka määrittävät matkani kulun, jopa oman hyvinvointini. Joudun pinnistelemään jaksaakseni vielä viimeiset kilometrit- ja joskus vielä muutaman kilometrin noiden viimeisiksi luulemieni jälkeenkin, kun telttapaikkaa ei löytynytkään sieltä, mistä ajattelin. 

Päällimmäiseksi tunteeksi mieleeni jäi lohdullisuus. Vaellukselle voi lähteä, vaikka ei olisi huippukuntoon trimmattu. On ihan ok, suorastaan hyvä aloittaa vaellusura reitiltä, joka on kokonaan merkattu. Ei tarvitse suorittaa eikä tehdä urotekoja. Kokenutkin vaeltaja eksyy, Koikkalaisen tapauksessa eksyminen kuuluu asiaan eikä vaellus ole sama jos ei välillä ole vähän hukassa. 

Pidän kovasti kirjan rakenteesta. Jokainen luku on nimetty yhdellä sanalla, ja kyseisessä luvussa kerrotaan siihen liittyvistä asioista eri vaelluksilta. Yhtäkään reittiä ei kuljeta alusta loppuun, eikä mukana ole karttaa näyttämässä missä kaikkialla Koikkalainen on vaelluksillaan kulkenut. On paljon pohdintaa elämästä, luonnosta ja yksin olemisesta, ja käytännön vinkit ja ohjeet lomittuvat mukaan sujuvasti. Tulee olo että en lue retkeilyopasta vaan kokemuksia siitä, kuinka kokonaisvaltaista näennäisen yksinkertainen vaeltaminen on. 

Olen ihan fiiliksissä, ja se ehkä liittyy lukemisen ajankohtaan. Tulin toissapäivänä kotiin reissulta, jossa pyöräilimme ystäväni kanssa kaksi päivää Saariston Rengastiellä. Matkustimme yhdessä mutta olimme silti pyörien satulassa yksin. Lossi- ja lauttamatkat katkaisivat ajoa, mutta emme juuri jutelleet silloin vaan olimme omissa oloissamme. Päiväetapin jälkeen kävimme syömässä, illan makasimme majapaikassa ollen pitkiä aikoja hiljaa. En välttämättä uskaltaisi lähteä vaeltamaan tai pyöräilemään tai kävelemään moneksi päiväksi yksin, mutta olen onnekas että minulla on ystävä jonka kanssa mennä, ja jonka kanssa ei tarvitse koko ajan olla äänessä vaan molemmilla on hyvä olla silloinkin kun ollaan hiljaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen". 

Yksinvaeltaja on luettu myös blogissa Kirjakaapin kummitus. 

Jørn Lier Horst: Kuiva maa

 

Jørn Lier Horst: Kuiva maa

Norjankielinen alkuteos Tørt land (2024)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2026

334 s. 

Wisting-sarja on edennyt jo osaan numero 18, aikamoista! Suomennostahti on ollut kiivas ja hyvä niin. Sarja on kerrassaan mainio, tuttu mutta silti sellainen että osat eroavat toisistaan. Tällä kertaa Line-tytär ei ole mukana tutkinnassa, sillä hän on Amerikassa. 

Helteinen kesä on laskenut Farrisjärven pintaa useita metrejä. Pohjalta löytyy ensin nuoren miehen ruumis, sen jälkeen kadonneen nuoren tytön koru. William Wisting selvittää molempia tapauksia. Alussa ei ole lainkaan varmaa, että kyse on rikoksista, mutta Wistingin vaisto sanoo ettei ratkaisu tule olemaan yksinkertainen. 

Tarinan toinen näkökulma on Evert Hartingin, eläkeläisen joka liikkuu järven seudulla metallinpaljastimen kanssa. Hän tulee tahtomattaan paljastaneeksi salaisuuksia, joiden hän olisi toivonut pysyvän pinnan alla. Mutta sää on armoton, ja yhtä armottomasti totuuden on vihdoin tultava esiin. 

Aurinko heijastui kutistuneesta vedenpinnasta. 

"Kaksisataatuhatta lähiseudun asukasta saa juomavetensä täältä", Wisting jatkoi. "Kaksikymmentä miljoonaa litraa vuorokaudessa. Väheneminen näkyy joka päivä."

Sandell astui askeleen rakoilevalle mutapohjalle. Wisting varjosti kädellä silmiään.

"Sen paikan josta mies kaivoi kirjainkorun esiin pitäisi näkyä tähän", hän sanoi. "Se on noin kahdenkymmenen metrin päässä."

"Tuolla", Sandell sanoi ja osoitti. 

He seurasivat miehen jalanjälkiä täytetylle kuopalle. 

Ingrid Sandell kyykistyi, otti kourallisen hienojakoista maata ja antoi sen valua sormiensa välistä. 

"Mies melkein vannoi, ettei tässä ole mitään muuta metallista", Wisting sanoi.

"Kuinka syvällä koru oli?" Sandell kysyi ja otti toisen kourallisen maata.

"Noin kolmenkymmenen sentin syvyydessä", Wisting vastasi. 

Sandell nousi ja kulki vähän kauemmaksi kohti vesirajaa, missä maa oli kosteampaa. Kengät vajosivat mutaan.

"Voin tilata koirat tänne huomiseksi", Wisting sanoi. 

Tuttuun tapaan tunnelma on melankolinen kautta koko kirjan, ja surullisia kohtaloita on myös muilla kuin kuolleilla. Kesän kuumuus välittyy sivuilta, ja ehkä se vaikuttaa tutkintatiimiinkin koska tapahtumat etenevät kiireettä. Toisaalta, ei sarjaan sopisikaan puhelinlinjojen kiivas pirinä ja renkaat vinkuen tehtävät takaa-ajot. Asiat selkiytyvät vähitellen, kuitenkin niin että kuva kirkastuu tarpeeksi nopeasti jotta lukijan kiinnostus pysyy yllä. Ainakin minun oli luettava aina vielä vähän eteenpäin. 

Nyt suomennettu tarina on julkaistu Norjassa kaksi vuotta sitten, saa nähdä montako osaa vielä tulee ja myös tuleeko suomennoksiin jossain kohtaa tauko kun pitää odottaa että Horst saa seuraavan kirjan valmiiksi. Kiinnostavaa nähdä, onko Line seuraavassa osassa isommassa roolissa, ja onko myös Maren Dokken enemmän esillä kuin nyt. 

V. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä

 

V. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä

Englanninkielinen alkuteos The Invisible life of Addie LaRue (2020)

Suomentanut Maria Lyytinen

WSOY 2025

560 s.

Vuonna 1714 Addie pakenee metsään rukoilemaan jumalia. Hän ei keksi muutakaan keinoa välttää avioliittoa. Häntä on varoitettu rukoilemasta koskaan niitä jumalia, jotka vastaavat pimeän tullen. Liian myöhään hän tajuaa tehneensä juuri niin. 

Varjon kanssa tehty sopimus tarkoittaa sitä, että Addie on vapaa mutta kukaan hänet tavannut ei selkänsä käännettyään muista häntä. Elämästä tulee kurjuuden täyttämää. Varjo palaa aina kysymään, joko Addie on valmis luopumaan sielustaan, mutta ei, Addie ei suostu antamaan periksi. Kolmesataa vuotta hän taistelee, kunnes eräänä päivänä tapaa kirjakaupassa Henryn. Hän olettaa kaiken olevan niin kuin edelliset vuosisadat, mutta seuraavana päivänä hän kokee järkytyksen: Henry muistaa hänet. 

Tutustumme myös Henryn tarinaan, joka on ajallisesti lyhyt mutta varsin surullinen sekin. 

Mutta sellaista ei ole luvassa, eikä hän halua nähdä sitä samaa tyhjää ilmettä, seurata vierestä, kun poika yrittää täyttää aukkoja, joiden paikalla kuuluisi olla muistikuvia hänestä, olla todistamassa, kun poika kokoaa itsensä ollakseen harjaantuneen välinpitämätön. Tyttö on nähnyt saman esityksen jo tarpeeksi monta kertaa, osaa eleet ulkoa, joten hän livahtaa sängystä ja tallustelee paljain jaloin olohuoneeseen.

Hän näkee itsensä eteisen peilistä ja havaitsee saman, minkä kaikki: nuo seitsemän pisamaa nenällään ja poskillaan kuin tähtikuviona. 

Hänen ikioma tähdistönsä.

Hän kumartuu ja henkäisee peiliin. Piirtää sormenpäillään huuruun kirjoittaakseen siihen nimensä. A-d-

Mutta sen pidemmälle hän ei pääse, ennen kuin kirjaimet katoavat. Ei se kirjoitusvälineistä ole kiinni, yrittipä hän ilmaista nimensä miten hyvänsä, kertoa tarinansa miten hyvänsä. Sillä yrittänyt hän ainakin on, lyijykynällä, musteella, maalilla, verellä. 

Adeline.

Addie.

LaRue.

Mikään ei auta.

Kirjaimet rapisevat tai haalistuvat. Äänteet tarttuvat kurkkuun.

Tämä ei ole perinteistä fantasiaa mutta ei haittaa, tunteita kyllä herättää ja myös paljon ajatuksia. Kolmesataa vuotta on järisyttävän pitkä aika tulla aina uudelleen unohdetuksi, ihmeellistä että Addien pää kestää. Toisaalta hän on päättäväinen, ja välillä tuntuu että vaikka hän olisi valmis antamaan periksi niin ihan vaan piruillakseen sanoo Varjolle ei, en ole vielä valmis. Kaksikon valtapeli jatkuu jatkumistaan, ja välillä sitä miettii että kuka leikkii ja kenellä. Henry tuo kuvioon lisämausteen, mutta onneksi tarina ei käänny seksinhuuruiseksi vaan pysyy sekä tunnelmaltaan että jännitteeltään samankaltaisena. 

Kirjastoluokitus on aikuisille, mutta kyllä tämä varmasti sopii etenkin vanhemmille teineille. Addie on tarinan alussa vähän päälle parikymppinen, ja siltä hän näyttää jatkossakin vaikka ikää kertyy vuosisatoja. On hurjaa seurata sitä, kuinka epäluuloisesti häneen suhtaudutaan kaupungista toiseen, vuosisadasta toiseen. Tietysti kun kukaan ei muista hänen tulleen majapaikkaan, kauppaan, kahvilaan, niin hänen läsnäolonsa herättää kummastusta. Hänen on myös mahdotonta saada asuntoa tai työpaikkaa, eli selviytyäkseen hän joutuu käyttämään epärehellisiä keinoja. 

Tarina on tosi koukuttava ja loppua kohti myös yllättävä. Jäi olo, että kaipaisin jatko-osaa vaikka tässä jo taidettiin kertoa kaikki. 

Kirja on luettu myös blogissa Kulttuuri kukoistaa. 

Ismo Kopra: Mykkä todistaja. Mitä vainajat kertovat rikostutkijalle

 

Ismo Kopra: Mykkä todistaja. Mitä vainajat kertovat rikostutkijalle

WSOY 2026

270 s. 

Dekkariviikon päätteeksi hypätään tietokirjallisuuden puolelle. Ismo Kopra liittyy niiden eläköityneiden poliisien joukkoon, jotka ovat kirjoittaneet kirjan joistakin uransa merkittävimmistä tapauksista. Kopran näkökulma eroaa muista siten, että hän keskittyy uhrien tunnistamiseen niin henkirikoksissa kuin luonnonkatastrofeissa. Aina kaikki vainajat eivät saa identiteettiä, esimerkiksi sotarikosten uhreja tutkitaan hyvinkin vaillinaisin tiedoin ja vihamielisissä oloissa.

Kopra käsittelee kirjassaan vain kymmenkunta tapausta, mikä on enemmän hyvä kuin huono ratkaisu. Nyt jokainen niistä saa riittävästi tilaa eikä jää pintaraapaisuksi. Lukemisen jälkeen on helppo muistaa, mitä on käsitelty. 

Isoja onnettomuuksia uhrimääriltään ovat Estonia, Thaimaan tsunami, Bosnian joukkomurhat sekä Tuusulan ja Jokelan kouluampumiset, muissa viidessä käsitellyssä jutussa uhreja on yksi. Sillä ei kuitenkaan ole väliä koskeeko tunnistamisen tarve yhtä ihmistä vai satoja, prosessi on sama. 

Vainajan vähäisissä varusteissa ei ollut mitään, mikä olisi antanut viitteitä hänen henkilöllisyydestään. Vainajan taskuista ei löytynyt puhelinta, avaimia, pankkikortteja, ajokorttia, passia eikä ylipäätään mitään, mikä olisi helpottanut tunnistamisessa. Koska kyseellä oli kuitenkin epäilemättä törkeä henkirikos, uhrin tunnistaminen oli ensiarvoisen tärkeää. Mikäli uhrin henkilöllisyys olisi tiedossa. voitaisiin hänen lähipiiriinsä kohdistaa tutkintaa. Missä uhri oli viimeksi nähty? Kenen seurassa ja milloin? Kuka oli ollut häneen yhteydessä? Kehen tai keihin uhri itse oli ollut viimeksi yhteydessä? Mitä kertovat puhelintiedot? Kuka on soittanut? Kenelle on soitettu? 

(...)

Omassa ajatusmaailmassani suurin ja uhrien omaisten kannalta järkyttävin päätös Estonian onnettomuustutkinnassa oli se, että Ruotsi ei lopulta suostunut nostamaan hylkyä. Teknisesti se ei olisi ollut mitenkään ylivoimaisen vaikeaa. Varsinkin Ruotsissa omaiset painostivat tutkinnasta päättäviä voimakkaasti siitä, että tietenkin hylky pitää nostaa. Onhan se täysin luonnollista, että omaiset haluavat läheisensä haltuunsa ja saattaa heidät haudan lepoon. Oli täysin käsittämätöntä, että vaikka uhrien omaiset tiesivät tarkalleen, missä heidän läheisensä olivat, heitä ei voitu noutaa pois. He eivät olleet kadoksissa, vaan kaikki tietyssä ja samassa paikassa. 

Tämä on monin paikoin tosi surullista luettavaa, minua itketti useamman kerran. Etenkin Estonian ja Thaimaan tsunamin tapaukset muistotilaisuuksineen ovat koskettavia. Orivedellä syntyneenä ja Tampereella asuvana minuun osui syvälle Oriveden metsävainaja, josta vieläkin iloitsen että hänelle löytyi lopulta nimi. Kilometrien päässä tiestä ja asutuksesta löytynyt nainen oli pitkään nimetön henkilö, josta ei tiedetty kuka hän oli ja miksi hänen elämänsä päättyi kiven juurelle. Tapauksesta kirjoitettiin useita kertoja niin paikallis- kuin maakuntalehdessä, ja luulen että moni muukin tunsi helpotusta kun nainen viimein sai henkilöllisyyden ja päätyi omaistensa luo. 

Luen true crimea varsin valikoivasti, ja yksi syy nirsoiluun on se etten kestä rikollisten nousua julkkiksiksi. Sen sijaan tällaisesta pidän, missä keskiössä on uhri ja missä sekä uhreja että heidän omaisiaan käsitellään erittäin kunnioittavasti. Rikollisten motiivit nostetaan esiin mutta heistä ei tehdä millään tavalla esikuvan kaltaisia tai sankareita. 

Hélène Gullberg: Suojatti

 

Hélène Gullberg: Suojatti

Ruotsinkielinen alkuteos Adepten (2023)

Suomentanut Hanni Salovaara

Docendo 2025

393 s. 

Jälleen uusi ruotsalainen dekkarisarja! Tämä saa päähenkilökseen Majja Skogin, erakkoluonteisen taideasiantuntijan. Kun taidetta ja antiikkiesineitä täynnä olevan Hammarnäsin kartanon isäntä Sten Hammar murhataan, Majja saa tehtäväkseen arvioida kokoelman. Walliuksen huutokauppakamari ja poliisi eivät tiedä, että Majjan osaaminen on nimenomaan Stenin ansiota. Kaksikon välinen yhteys on ollut poikki jo vuosia, mutta silti kartanoon palaaminen on pelottavaa. 

Tukholmalaispoliisi Karin Klinga on tullut työvaihtoon Östhammariin. Hän oletti tutkivansa traktorivarkauksia ja vastaavia eikä ollut varautunut siihen että heti ensimmäisenä vastaan tulee murhatutkinta. Yhteistyö Majjan kanssa sujuu yllättävän hyvin heti alusta, ja myös poliisikollegoiden kanssa homma toimii kohtalaisen hyvin alkukankeuden jälkeen. 

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Kadulta kuului korviahuumaava ärjyntä, aivan kuin niissä Formula 1 -kilpailuissa, joista ukko oli äsken puhunut. Kun toimittajat käänsivät päänsä äänen suuntaan, Karin livahti ulos. Hänen autolleen ei ollut montakaan askelta, mutta hän ehti nähdä vaaleanpunaisen monsterin pysäköintialueella ja kuulla kierroksia lisäävän moottorin äänen. Ei tarvinnut olla moottoreista kiinnostunut ollakseen vaikuttunut. Kun Majja sammutti moottorin ja astui autosta, jotkut taputtivat hänelle käsiään ja toiset naureskelivat. Karin istui kumarassa autossaan ja väläytti Majjalle pitkiä valoja. Pian ovi avautui, ja Majja liukui sisään. 

"Kiitos avusta", Karin sanoi vaihdekepin yllä kyyristellen. 

"Eipä kestä."

"Entä auto?"

"Pysäköity poliisiaseman eteen. Tuntuu suhteellisen turvalliselta paikalta."

Tämä oli varsin kiva tuttavuus, kurkistus taidemaailmaan ja huutokauppakamarin toimintaan oli virkistävä lisä. Kirjailija on itse työskennellyt vastaavissa tehtävissä ja on parhaillaan intendenttinä kuninkaanlinnassa, joten vahva alan osaaminen näkyy tarinassa. Minun makuuni taidejuttuja ei ollut liikaa, etenkin kun Majjan lapsuus- ja nuoruusvuosien aikainen perehtyminen aiheeseen on keskeistä tarinan kannalta. Joku muu saattaa olla eri mieltä ja kaivata enemmän varsinaista murhatutkintaa. Jännitystä olisi toki voinut olla enemmän ja alkaen aikaisemmin. 

Karin on näkyvästi esillä, samoin taas kerran oi-niin-kliseinen miespoliisi Ricky. Kliseinen sikäli, että hän on kovasti rehentelevä ja pyrkii ottamaan tukholmalaislikalta luulot pois esittelemällä omaa erinomaisuuttaan. Muu poliisikunta sekä oikeuslääkäri ja tekniset tutkijat jäävät ehkä turhankin vähälle huomiolle. 

Aion kyllä lukea ainakin seuraavan osan, Kokelas onkin ilmestynyt suomeksi viime viikolla. Kiinnostavaa nähdä, avautuuko Majja yhtään kun yhteistyö Karinin kanssa jatkuu. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 38, "kirjassa keräillään jotain."

Ja näin ollaan päästy Dekkariviikolla jo lauantaihin asti :)

Kamilla Oresvärd: Cirkusprinsessan

 

Kamilla Oresvärd: Cirkusprinsessan

Norstedts 2022

365 s.

Greta Leikler -sarjan avausosa on persoonallinen ja osittain myös yllätyksellinen tapaus. Persoonallisuus tulee siitä, että tarinaa seurataan rikoksen jälkeen ja paitsi poliisin myös rikoksesta tuomitun näkökulmasta. 

Liikemies Fredrik Wallin murhattiin, ja murhatavan sekä aiemman väkivaltaisuuden ja laitos- sekä sijaiskotihistorian perusteella hänen naisystävänsä Greta Leikler tuomittiin murhasta. Kun Greta kaksi vuotta myöhemmin pakenee vankilasta, alkaa jännittävä kissa ja hiiri -leikki. Poliisi Björn Carlsson on täysin varma Gretan syyllisyydestä ja aikoo ottaa tämän uudelleen kiinni mitä pikimmin. Greta puolestaan epäilee tietyn henkilön lavastaneen hänet murhaajaksi ja aikoo oikaista asian. 

Entisenä trapetsitaiteilijana ja veitsenheittäjänä Junkertin sirkus oli Gretalle turvapaikka, ja hän uskoo sen toimivan sellaisena edelleen. Hän tietää poliisin tutkivan sirkuksen, mutta onko hänellä muuta paikkaa mihin mennä? Uskaltaako hän luottaa sirkuslaisiin? Koko Ruotsi pitää häntä etsittynä, vaarallisena vankikarkurina ja murhaajana. Ja vaikka hän ei tiedä sitä, hänen kannoillaan on joku muukin taho. 

Björn har varit här sedan sextiden. De första poliserna kom en timme före honom. De har finkammat varenda vagn och vartenda skrymde innan föreställningen borjade utan att hitta några spår efter Leikler. Hundarna har markerat flera gånger men det har alltid visat sig vara gamla spår. Nu närmär sig klockan elva. Kollegorna har slutat för dagen, själv dröjer han sig kvar. Han hade velat stoppa cirkusen från att åka vidare och på så sätt tvinga någon av dem att träda fram och berätta var hon är. Men Maja Gräddnos sa naturligtvis nej. Den typen av kollektiva bestraffningar vill hon inte veta av. Han skakar på huvudet. Idiotiskt. Det är bara resultatet som räknas. Inget annat.

Han tittar ut över området igen. Hon är här. Någonstans. Vart ska hon annars ta vägen? Han kommer inte att ge sig förrän han hittar henne.

Greta on ihan piristävä poikkeus dekkarigenren päähenkilöissä. Sirkuksessa saatu fysiikka ja kylmäpäisyys auttavat häntä tukalissa tilanteissa. Hän pystyy arvioimaan vaihtoehtoja ja tekemään päätöksiä nopeasti. Monet hänen tekemänsä ratkaisut tekevät sen, että tilanteet kääntyvät hyvin odottamattomiksi. Minua ainakin ihastutti lukea sellaisia käänteitä, joita en muissa dekkareissa ole kohdannut. 

Björn sen sijaan on mitä tympein ja kliseisin poliisihahmo. Iät ajat poliisissa työskennellyt, liialliseen väkivaltaan taipuvainen, itseään nuorempaa naispomoa halveksiva, jonka ajatusmaailmaan mahtuu vain yksi mahdollinen tapahtumakulku, oli tapaus millainen tahansa. Toivon että hän ei enää tulevissa osissa ole mukana, tai jos on niin mahdollisimman pienessä roolissa. 

En pitänyt myöskään turvallisuusyrityksen pomosta Victoriasta. Hän on niitä kliseisiä tyyppejä, joille raha ja valta tarkoittavat ettei mistään säännöistä tai kenestäkään ihmisistä tarvi välittää, vaan voi puskea kuin juna kohti omia tavoitteita. 

Suomeksi tätä sarjaa ei ole ainakaan toistaiseksi ilmestynyt painettuina kirjoina vaan pelkkinä äänikirjoina (suomentajia Taru Luojola ja Pirjo Lintuniemi). 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjassa on sirkus tai huvipuisto". 

Tämä postaus on mukana Dekkariviikolla.

Hjorth & Thorsson: Väkivallan saari

 

Hjorth & Thorsson: Väkivallan saari

Ruotsinkielinen alkuteos Våldets ö (2026)

Suomentanut Kristiina Vaara

Otava 2026 

382 s.

Ruotsalais-islantilainen kaksikko Michael Hjorth ja Bjarni Thorsson ovat yhdistäneet voimansa ja aloittaneet Islantiin sijoittuvan Helga & Bjarki -sarjan. 

Kun nainen löytyy murhattuna hevostallista, väkivaltaosastolla työskentelevä Helga saa vastuulleen ensimmäisen ison tutkintansa. Hän ymmärtää nopeasti naisen pojan olevan kadoksissa. Avuksi etsintään tulee Bjarki, liikennepoliisi mutta myös pelastusryhmän jäsen. Kaksikon ja Salka-koiran yhteistyö sujuu hyvin. Kun löytyy toisen naisen ruumis, Bjarki ei siirry väkivaltaryhmään mutta toimii puolivirallisena apulaisena. Poliisissa alkaa kaihertaa epäily, että liikkeellä on sarjamurhaaja joka ei aio lopettaa kahteen. 

"Olet aika huonosti pukeutunut tähän hommaan. Tarvitset paremmat kengät ja paremman takin. Mieluiten myös suojahousut."

Helga tuijotti Bjarkia hetken, meni sitten poliisiautolle ja koputti matkustajanpuolen ikkunaan. Matkustajanpaikalla istuva poliisi ei aluksi vaikuttanut osaavan avata ikkunaa, mutta onnistui lopulta. 

"Pahoittelen. Anteeksi, että kysyn, mutta mikä kengänkokosi on?"

"Öö, neljäkymmentäyksi. Tai neljäkymmentäkaksi."

"Ja mikä nimesi on?"

"Öö, Atli", poliisi vastasi.

"Hyvä. Atli, voisitko tulla piipahtamaan autotallissa?"

Bjarki ei tiennyt, kuinka monta naista oli elämänsä aikana tavannut, mutta Helga oli selvästi erilainen kuin useimmat muut. Bjarki sai ajatukseensa vahvistuksen, kun Helga muutaman minuutin kuluttua avasi autotallin oven ja tuli ulos yllään suuri keltainen poliisintakki ja mustat kengät. Atli oli paitahihasillaan ja sukkasillaan. 

"Oletko nyt tyytyväinen?"

Bjarki nyökkäsi vaikuttuneena.

"Luultavasti tyytyväisempi kuin Atli". 

Tykkäsin etenkin siitä, kuinka sujuvasti kaksikon yhteistyö lähti liikkeelle vain hyvin pienen alkukankeuden jälkeen. Keskinäistä kilpailua ja nokittelua ei ole lainkaan. Kumpikin hyväksyy toisen ja ymmärtää heidän olevan erilaisia. Muuten on tietysti hidasteita, etenkin pomo eli osastonjohtaja Gísli Freyr joka on olevinaan kovinkin pätevä mutta ei uskalla tehdä päätöksiä sekä vanhan liiton poliisi Benni, joka ei sulata Ruotsissa varttunutta Helgaa. 

Pidän myös siitä, että vaikka Helga ja Bjarki välillä venyttävät sääntöjä niin he eivät rymistele menemään päättömästi vaan touhussa pysyy tolkku. He osaavat katsoa nykyhetkeä pidemmälle ja piittaavat seurauksista. Eivätkä he ole kaksin muuta maailmaa vastaan, esimerkiksi tekninen tutkija Yvette sekä poliisikollega Lárus ovat hyvinkin mukavia ja avuliaita. 

Tämä on kyllä erinomaisen hyvä avausosa, ehdottomasti luen myös jatko-osat. 

Ja näin pääsimme Dekkariviikon puoliväliin. 

Robert Thorogood: The Mysterious Affair of Judith Potts

 

Robert Thorogood: The Mysterious Affair of Judith Potts

HQ 2026 

307 s. 

The Marlow Murder Club Mysteries -sarja, jota suomennetaan nimellä Thamesjoen murhat, on edennyt viidenteen osaan. Uusi tarina alkaa vain tunteja siitä, kun edellinen on päättynyt. Judithin ovelle ilmestyy nuori nainen, joka väittää Judithin murhanneen oman aviomiehensä vuosikymmeniä sitten. Nainen sanoo, että hänellä on todisteet asiasta, mikä järkyttää Judithia kovasti. Kuinka hän saa pidettyä salaisuutensa piilossa? Kun Tanika Malik poliisista yrittää herättää Judithin kiinnostuksen tuoreeseen julkkismurhaan, tämä ei innostu ollenkaan, sen sijaan Suzie ja Becks innostuvat kovasti. Judith ei voi muuta kuin lähteä vastentahtoisesti mukaan, samalla parhaansa mukaan esittäen ettei mikään ole vialla. 

Pian kuolee toinenkin julkkis, ja sen jälkeen Judithin ovikello soi taas. Tällä kertaa ovella on nainen, joka pelkää olevansa seuraava uhri ja joka väittää tietävänsä kuka murhaaja on. Kun Tanika hyllytetään poliisin tehtävästä, Judithin on ryhdyttävä toimiin. Uusi pomo Brendan ei siedä amatöörikerhoa, joten naiskolmikko toimii kuten ennen mutta ilman poliisin tukea. Tiukkoja tilanteita riittää, ja kaiken huipuksi menneisyys saa Judithin kiinni pakottaen tämän toimimaan tavalla jota kukaan ei osaa odottaa.

Brendan stopped in surprise when he saw the evidence photos that were pinned to the wall behind Judith's desk. 

"That looks suspiciously like an incident board to me," he said and crossed the room to inspect it.

"As eagle-eyed as ever," Judith said as Brendan unpinned the photo of Angela Gulliver from the wall so he could look at it more closely. 

"Why have you got a photo of a TV agony aunt here?"

"Don't you have one on yours?" Judith said, trying to make a joke of it as she took the photo from Brendan and pinned it back onto the wall.

"This isn't legal," Brendan said

"It's perfectly legal," Judith said.

"Amateurs," he scoffed.

"Amateurs with a track record of catching killers," Judith said, irritated by Brendan's belief in his superiority.

Tuttua viihdyttävää ja cozy crimeksi yllättävän vauhdikasta menoa. Naiskolmikko on keskenään hyvin erilainen mutta he täydentävät toisiaan ja onnistuvat nokkeluudellaan pääsemään pois monenlaisista hankalista tilanteista. Sana-arvoituksilla on tässä kirjassa aivan erityinen rooli, täytyy myöhemmin lukea suomennos ja katsoa miten ne on käännetty. Loppu on mielestäni muihin osiin verrattuna erityisen ovela. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirjan päähenkilö on yli 60-vuotias". 

Jan-Erik Fjell & Jørn Lier Horst: Huuto

 

Jan-Erik Fjell & Jørn Lier Horst: Huuto

Norjankielinen alkuteos Skriket (2024)

Suomentanut Anna-Maija Ihander

Otava 2026

333 s.

Heti alkuun nillitän: muutama radikaali kirjoitus- tai ajatusvirhe on muutama liikaa. Esimerkiksi Oslon lentokenttä ei ole nimeltään Gardemoen vaan Gardermoen, entisen presidentin etunimi ei ole Barak vaan Barack, eikä televisioon liity kauko-ohjain vaan kaukosäädin. Lentokenttä vielä menee mutta nuo muut eivät ole hyväksyttäviä virheitä. Ja kun kaksi ensiksi mainittua on ensimmäisellä sivulla, sitä jo alkaa pelätä mitä on tulossa. Onneksi sen jälkeen virheet jäävät vähiin.

Markus Heger -sarjan ensimmäinen osa on kahden dekkaristin yhteistyö. Tällä kertaa Jørn Lier Horstin rinnalla on Jan-Erik Fjell, jonka Anton Brekke -sarjaa on myös käännetty suomeksi. Uutta ja erilaista on se, että päähenkilö on podcastin tekijä. Markuksella on historiaa poliisikoulusta, mutta hän ei koskaan valmistunut sieltä eikä ole työskennellyt poliisina. 

Rikospodcastissaan Markus ottaa käsittelyyn vuosia aiemmin kadonneen 7-vuotiaan tytön tapauksen. Ensimmäisen jakson jälkeen ei ole tullut toista, sillä uudeksi todistajaksi ilmoittautunut henkilö ei halunnutkaan kertoa tietojaan. Kun tapauksesta kiinnostunut toimittaja katoaa, Markus ei voi antaa asian olla. Joku tietää mitä Leahille tapahtui, ja hän aikoo saada sen selville. Samalla hän tietysti joutuu kohtaamaan oman kipeän menneisyytensä. 

Hän joi äänettömästi kostuttaakseen suutaan ja antoi kuulijoille hetken omaksua sen, mitä oli juuri kertonut.

"Toista henkilöä, joka voi antaa uutta tietoa Leah'sta, ehdin puhuttaa vain hetken eilisiltana ennen kuin puhelu katkesi, mutta aion jatkaa siitä nyt. Nimittäin juuri tämä henkilö asuu talossa, jonka hetki sitten mainitsin. Ruskeassa, hieman yksinäisessä talossa, joka sijaitsee täällä tien laidassa. Näin jo, että siellä ollaan kotona. Tämä on toinen osa sarjasta Huuto, jota kukaan ei kuullut, ja minun nimeni on Markus Heger."

Hän pysäytti äänityksen ja veti takin päälleen. Hän kaivoi langattoman mikrofonin laukusta ja kiinnitti sen neuleen kaulukseen. Sitten hän astui ulos sateeseen. Vilkaisi nopeasti oikealle ja vasemmalle ja ylitti tien. Sade oli jo rankempaa. Hän suuntasi Peder Eikelandin pihalle. Tuulenpuuska rapisutti pressua, joka oli pingotettu halkopinon päälle talon seinustalla. Hän jatkoi nauhoittamista. 

Ihan kelpo mutta ei mitenkään järisyttävän hyvä dekkari. Tuntuu että viime vuosina on tullut aika paljon näitä, missä selvitetään vuosia vanhaa juttua joka lisäksi usein on lapsen tai nuoren (yleensä tytön tai naisen) katoaminen. Podcast on kiva lisä, varsinkin kun Markus nauhoittaa paljon liikkuessaan paikasta toiseen, ei pelkästään ollessaan kotona tai jonkun haastateltavansa luona. Epäuskottavaa toki on se, miten paljon hän saa selville muutamassa päivässä sellaista, mitä poliisi ei ole onnistunut kaivamaan esiin viidessätoista vuodessa. En voi olla miettimättä, miksi kaikki uudet todistajat ottavat yhteyttä Markukseen eikä kenellekään tule mieleen puhua poliisille. Jää Markuksen vastuulle jakaa tietoja eteenpäin. 

Todennäköisesti jatkan sarjan seuraaviin osiin. Kiinnostavaa nähdä, onko seuraavaksi luvassa vanha vai uusi juttu. Markus kuitenkin tekee jaksoja myös tuoreista rikoksista. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 45, "kirjassa on kiusaamista". 

Tämä postaus jatkaa Dekkariviikkoa. 

Suvi Eriksson: Linnan varjossa

 

Suvi Eriksson: Linnan varjossa

Myllylahti 2026

336 s.

Kirjabloggaajien Dekkariviikko alkaa osaltani kotimaisella esikoisteoksella. 

On ollut havaittavissa pientä buumia, että suomalainen dekkarikirjailija sijoittaa kirjansa jonnekin muualle kuin Suomeen. Suvi Eriksson vie lukijat Skotlantiin, Skyen saarelle Kyle of Lochalshin kylään. Suomalainen Emilia on löytynyt Eilean Donan -linnan rantakivikosta kuolleena. Paikallispoliisi ottaa yhteyttä Suomeen, minkä seurauksena Tuuli Puro pakkaa laukkunsa ja matkustaa Skotlantiin. 

Yhteistyö niin paikallisen poliisin kuin asukkaiden kanssa on hankalaa. Poliisi pitää kovasti ajatuksesta, että kyseessä on onnettomuus. Kyläyhteisö ei pidä turisteista, eikä etenkään turistin kuolemaa tutkivasta ulkomaalaisesta. Lisää ongelmia on luvassa, kun Suomessa tapahtuu henkirikos jossa on viitteitä Tuulin tutkimaan tapaukseen. Miten saada tieto kulkemaan maiden välissä ja miten pitää langat käsissä? 

Tuuli ei oikein tiennyt, katsoako enemmän vasemmalle vai oikealle. Toisaalta tarve pysyä tiellä haittasi maisemankatselua huomattavasti. Hän oli tietysti kuullut Isle of Skyen olevan monen mielestä Skotlannin kauneinta aluetta ja nähnyt paljon kuvia, mutta mikään niistä ei tehnyt oikeutta todellisuudelle. Sää suosi. Sadetta ei tällä hetkellä ripsinyt lainkaan, vaikka pilvet välillä roikkuivat melko matalalla. Tummanharmaat pilvet vain lisäsivät maiseman dramaattisuutta. Parin minuutin kuluttua varmasti iskisi joku monsuuni. 

Tuuli tiesi ajavansa liian hitaasti ainakin paikallisten makuun, mutta ei jaksanut nyt välittää. Tämä oli hänen ensimmäinen kertansa näissä maisemissa, ja hän ottaisi siitä kaiken irti. Blair oli neuvonut häntä ajamaan Portreen jälkeen pohjoiseen päin saaren läntistä reunaa ja takaisin palatessa itäistä. Ilmeisesti hän oli sitä mieltä, että poliisillakin oli oikeus nauttia maisemista. Yleensä Tuuli kuunteli autossa musiikkia melko kovallakin, mutta nyt tuntui, että maisemat palvelivat viihteenä ja aivot raksuttivat tutkintaan liittyviä kysymyksiä. Emilialla ei ainakaan heidän tietojensa mukaan ollut autoa käytössään. Olisiko hän saanut joltakulta kyydin hautausmaalle? Oliko hän ottanut taksin? Oliko hän käyttänyt julkisia kulkuneuvoja? 

Ei Tuuli pahemmin ehdi maisemia katsella, hän istuu joko poliisilaitoksella tai ajelee painajaismaisen kapeilla ja usein yksikaistaisilla teillä Emilian jäljissä. Kovasta urakoinnista huolimatta tapaus etenee todella hitaasti. Välillä lukijaa saattaa mietityttää, mitä paikallispoliisi oikein tekee. Tuntuu että aika usein Tuuli ehdottaa seuraavia askelia, eikä Blair joukkoineen keksi tehdä yhtään mitään itse. Toisaalta he eivät ehkä halua tehdä mitään, koska onhan se pelottava ajatus että joku heille tuttu voisi olla syyllinen. 

Tarina antaa viitteitä siitä että jatkoa voisi olla luvassa, mutta mitään vahvistusta en ole ajatukselleni löytänyt. Saa nähdä miten käy. Voisin kuvitella että saarella on paljon hyviä paikkoja, joista löytää ruumiita :D 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirjan kannessa tai nimessä on linna". En löytänyt tietoa kannen tekijästä, voi toki olla että nimi on jäänyt kirjaston viivakooditarran alle. 

Dekkariviikon logo on jälleen Yöpöydän kirjat -blogin Niinan käsialaa. 

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korean naiset

 

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korean naiset

Johnny Kniga 2026 

252 s. 

Toimittaja, dokumentaristi Jouni Hokkanen on erikoistunut Korean niemimaan kulttuuriin. Tätä kirjaa varten hän on haastatellut naisloikkareita Etelä-Koreassa mutta myös tutustunut pohjoisen naapurin propagandaan. Kirjassaan Hokkanen kuvaa vuosikymmenien aikana tapahtunutta muutosta naisten asemassa, etenkin siitä näkökulmasta kuinka he itse ovat ottaneet itselleen tilaa. Puolueelta salaa tietenkin, ja viranomaisia tarpeen mukaan lahjoen. 

Naiset salakuljettavat esimerkiksi alusvaatteita, pyörittävät mustaa pörssiä, ilmaisevat seksuaalisuuttaan avoimemmin, ovat alkaneet hankkia ajokortteja... Joutuen silti yhä pelkäämään ilmiantoja ja työleirille tai pahimmillaan teloitetuksi tulemista. Hallinnon silmissä kukaan ei saa erottua joukosta, paitsi ne nuoret naiset jotka ovat liikenteenohjaajia (joutuen siitä hommasta eläkkeelle 26-vuotiaina) tai puoluepamppuja viihdyttäviä esiintyjiä. Pinnan alla kuitenkin kuplii, sillä etenkin Etelä-Koreasta salakuljetetaan yhä enemmän elokuvia ja musiikkia. Lisäksi kansalaiset ihmettelevät esimerkiksi sitä, miksi diktaattorin tyttärellä saa olla pitkät hiukset kun muilla naisilla ei saa olla. Muuttuuko ihmettely joskus kapinaksi? 

Ko ei koskaan ollut Kim Jong Ilin virallinen vaimo, vain rakastaja. Kim Jong Ilille hän oli läheinen, mutta valtion virallisessa kertomuksessa hän oli lopulta pelkkä kiusallinen alaviite - erityisesti siksi, että hän kuuluin songbun-kastijärjestelmän alimpaan luokkaan. Hänen syntyperänsä ja menneisyytensä tanssijana olivat niin suuria tahroja, että edes pistooli kädessä poseeraaminen vallankumouksellisessa propagandafilmissä ei pystynyt puhdistamaan niitä. Hänen taustansa oli niin japanilainen, ettei yksikään virkamies uskalla sitä myöntää. On jopa esitetty hurja väite, että Ko olisi ollut japanilaisen sotilaan ja korealaisen lohtunaisen lapsi - skenaario, joka pohjoiskorealaisessa ideologiassa on niin hirvittävä, ettei sitä voi edes kuvitella. 

Tämä tarkoittaa, että Kim Jong Un on valtion virallisen ideologian näkökulmasta äpärä - avioton lapsi. Japanissa syntyneen tanssijan poika, jonka isä oli tukenut imperialistisia sotatoimia! Tämä totuus ei sovi Paektu-verilinjan legendaan, jonka mukaan Kimien dynastia polveutuu niemimaan korkeimmalta, jumalalliselta vuorelta. Siksi äidin nimi, menneisyys ja kasvot oli pakko häivyttää historian hämärään. 

On kyllä hurjaa luettavaa tämäkin. Ja kiinnostavaa, koska kovin paljoa en ole nähnyt kirjoja nimenomaan naisten asemasta. Minulla ainakin oli käsitys että naisten asema on surkea eikä heitä juuri näy, mutta näin se olekaan. Koska naisten ei tarvitse ilmoittautua työpalveluun, he pystyvät pyörittämään mustaa pörssiä ja salakuljetustoimintaa. Tiukka jännite on siinä, että naiset haluavat aiempaa enempää vapauksia mutta valtio yrittää kontrolloida kaikkia yhtä vahvasti kuin ennenkin. Kiinnostavaa nähdä, tapahtuuko Pohjois-Koreassa joskus muutos. 

Kirjassa on hyvää pohdintaa siitä, mikä maan tulevaisuus on. Kim Jong Un on tuonut joitain vuosia sitten nyt teini-ikäisen tyttärensä julkisuuteen, mikä on melkein ennenkuulumatonta. Aiemmin perilliset on esitelty kansalle vasta aikuisina. Pelkääkö Jong Un, ettei hän elä vanhaksi? Entä miten kansa ja etenkin armeija suhtautuvat naishallitsijaan, jos se on tytär Ju Ae tai sisar Yo Jong? Voiko tulla naisten välinen valtataistelu? Jos seuraava diktaattori ei ole valmiina, nouseeko kansa vaatimaan muutosta? 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "kirja, josta haluaisit keskustella muiden kanssa lukemisen jälkeen". Tästä varmaan saisi mielenkiintoisia keskusteluja. 

Heli Rantala: Summer of sock'n'roll

 

Heli Rantala: Summer of sock'n'roll 

Avain 2026

187 s. 

Kriisi. 15-vuotias Hilla ei pääse isän mukaan työmatkalle Etelä-Amerikkaan, vaan joutuu tuppukylään Sakari-enon sekatavarakaupan apulaiseksi. Paitsi että kauppa on muuttunut sukkamyymäläksi. Hyvin ankeaksi sukkamyymäläksi, jossa ovi käy turhan harvaan. Hilla haluaa tehdä pientä freesausta piristääkseen valikoimaa ja kasvattaakseen myyntiä, eno haluaa pitää kaiken ennallaan. Siispä Hilla toimii salaa ja saa asiat sekaisin. 

Kesän aikana Hilla tutustuu paikallisiin asukkaisiin, niin söpöihin kaksospoikiin kuin anarkistiseen mummokööriin ja hissukasta räväkäksi kuoriutuvan Annukkaan. He auttavat viemään ajatukset muualle, kun sukset menevät ristiin niin enon kuin jälleen kerran oharit tekevän äidin kanssa. Taustalla pauhaa Hillan fanittama Hanoi Rocks ja käsissä pyörii äidin nuoruuden päiväkirja.

Kesämyrsky tästä enää puuttuikin, jupisen ja kuulen jo ukkosen vaimean murahtelun. Jyrinä tuntuu voimistuvan pahaenteisesti, kunnes siirtyy selkäni taakse ja sammuu.

Vilkaisen olkani yli ja näen Annukan Triumph Thunderbird Stormin!

Ihmeiden aika ei ole ohi. 

Nahkatakkinen pariskunta nousee prätkän selästä. Pitkät vaaleat hiukset ryöpsähtävät esiin kypärän alta. Nainen on kaunis kuin Botticellin Venus ja jotenkin tutunnäköinen, mutta en saa mieleeni mistä. Miehen riisuttua kypäränsä suuni loksahtaa auki. 

- Annukka. Annukka! pihisen ja tökin Annukkaa hereille. 

- Mhh, Sakari?

- Ei, vaan Hilla ja...

- Hello! Käsi kädessä asteleva pariskunta huudahtaa yhteen ääneen. 

- Te tulittekin jo! Annukka hihkaisee ja pyyhkii kuolavanan poskeltaan. - Tässä on ystäväni Hilla ja tässä on...

- Michael Monroe, inahdan.

- Ai, sinä tunnetkin jo tämän mukavan nuoren miehen. 

- Kaikki tuntevat Michael Monroen! sihahdan hampaideni välistä. - Sitä paitsi tämä mukava nuorimies on sua kakskyt vuotta vanhempi! sihisen entistä pontevammin. 

- Niinkö? Hän on sitten erittäin hyvin säilynyt. 

Ai että, tässäpä on viihdyttävää ja hauskaa luettavaa, etenkin näin kesän kynnyksellä. Vähän jo säikähdin kun söpöt teinipojat ilmestyivät kuvaan, mutta onneksi tarinasta ei kehkeydy siirappista lomaromanssia eikä kolmiodraamaa vaan rentoa menoa kaikenikäisten kavereiden kesken. Hillalle sattuu ja tapahtuu, joten nauruhermoon osuvaa tilannekomiikkaa riittää. 

Hanoi Rocks oli siskoni juttu eikä minun, mutta kovasti huvittivat lukuisat bändiviittaukset. Myös muut viittaukset ovat tilanteisiin hyvin osuvia. 

Eli lämmin suositus myös aikuisille lukijoille, ei pelkästään nuorille. 

Hannu Koskinen: Kohti komeettaa. Rosetta aurinkokunnan salaisuuksia selvittämässä

 

Hannu Koskinen: Kohti komeettaa. Rosetta aurinkokunnan salaisuuksia selvittämässä

Gaudeamus 2026

359 s. 

En osaa selittää, mikä minua kiehtoo avaruusaiheisissa tietokirjoissa. Ehkä siinä vaan on taikaa, että sadat ihmiset monessa eri maassa työskentelevät yhteisen tavoitteen eteen, tavoitteen jonka toteutumiseen voi mennä kymmeniä vuosia niin että osa porukasta ei ole enää näkemässä sitä. Matkalla on aina monenlaisia vaikeuksia voitettavana, ja sitten kun alus on saatu liikkeelle on silti hirvittävän monta asiaa joka vielä voi mennä vikaan. Jännitettävää siis riittää. 

Rosetta lähti matkaan maaliskuussa 2005, saapuen kohdekomeetalleen liki vuosikymmen myöhemmin, joulukuussa 2014. Ensimmäiset ajatukset matkasta oli heitetty ilmoille keväällä 1985. Matka ideasta toteutukseen vaati paljon rahaa, erimielisyyksien ratkomista, viivästyksien sietämistä, jopa kaksi kohteen vaihtoa kun aiemmat komeettaehdotukset eivät eri syistä olleetkaan mahdollisia.  

Kirjan alussa on satakunta sivua tietoa niin fysiikan laeista kuin komeetoista ja aurinkokunnasta yleensä. Mielestäni niitä osuuksia voi halutessaan lukea valikoiden ja loikkia joidenkin kohtien yli jos tuntuu että ne eivät kiinnosta tai niitä on liian vaikea ymmärtää. Kirjassa on runsaasti kiehtovaa ja jännittävää asiaa myös siinä vaiheessa kun päästään itse Rosettan suunnitteluun ja toteutukseen. 

Kun tuhannet tutkijat ja insinöörit eri puolilla Eurooppaa suunnittelevat ja rakentavat vuosikymmenen ajan avaruusalusta, jonka on tarkoitus saavuttaa päämääränsä toisen vuosikymmenen kestävän matkan jälkeen, haasteet toimivalle tiedon hallinnalle ovat poikkeuksellisen suuret. Nyt ei ole varaa samaan kuin helsinkiläisellä katutyömaalla, jolla kaivinkone onnistuu löytämään kauan sitten kadun alle haudatun vesijohdon aivan eri paikasta kuin missä sen kauan sitten piirretyn kartan mukaan pitäisi olla.

(...)

Alus saatiin lopulta suunnatuksi radalle, jolla se saavuttaisi talviunen päättyessä komeetan radan enintään 50 000 kilometrin etäisyydellä. Tämä saattaa kuulostaa hakuammunnalta vähän sinne päin. Ottaen huomioon, että ohjausoperaatio tehtiin yli kolme vuotta etukäteen ja operaation jälkeen alus matkaisi yli 300 miljoonan kilometrin matkan omillaan, tarkkuusvaatimus ei ollut ollenkaan vaatimaton. 

Lukiessa saa kyllä hämmästyä monta kertaa, etenkin erilaisista laskutoimituksista. Onhan se nyt kertakaikkisen ihmeellistä, että avaruudessa kulkevien kappaleiden kiertoratoja tutkimalla pystytään laskemaan, minkä vuoden minä kuukautena pitäisi päästä matkaan, jos halutaan päästä x vuoden kuluttua kappaleelle y, huomioiden että matkalla hyödynnetään muutaman muun kappaleen kiertorataa jotta ne linkoavat aluksen oikeaan suuntaan riittävällä nopeudella. 

Hyvä että kirjassa on mukana jonkin verran kuvia, ne auttoivat ainakin minua hahmottamaan eri asioita ja myös erilaisia mittasuhteita. Plussaa myös siitä, että asiat on esitetty varsin yleistajuisesti ja ymmärrettävästi. En ole luonnontieteilijä ja pysyin suurimman osan ajasta kärryillä ilman hankaluuksia. 

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Venäjänkielinen alkuteos Poslednie svideteli: sto nedetskikh kolybelnykh (1985, toinen laitos 2013)

Suomentanut Pauli Tapio

Tammi 2026

365 s. 

Svetlana Aleksijevitšin kirjat sekä toistavat toisiaan että ovat hyvin erilaisia. Tällä kertaa hän on haastatellut ihmisiä, jotka suuren isänmaallisen sodan eli toisen maailmansodan aikaan olivat enintään 15-vuotiaita. Lyhyissä muisteluissa toistuvat kodin jättäminen, isän lähteminen sotaan, kaduilla ja joka paikassa nähdyt kuolleet, nälkä... Vain muutamassa tarinassa isä palaa kotiin, muuten hän joko kuolee tai jää kadoksiin. Jonkin verran menehtyy myös äitejä, sisaruksia, muita sukulaisia ja ystäviä. Ilonpilkahduksia näkyy vain muutamassa tarinassa. Ehjänä ei selviä kukaan. 

Kolhoosin lehmät ajettiin ulos ladosta, ja ihmiset ajettiin sisään. Myös meidän äitimme. Minä ja pikkuveli istuimme pensaikossa. Hän oli kaksivuotias. Hän ei itkenyt. Myös koira istui kanssamme.

Aamulla menimme kotiin. Talo oli entisellään, mutta äitiä ei ollut. Eikä ketään muutakaan. Vain me olimme jäljellä. Lähdin hakemaan vettä. Uuni oli lämmitettävä, ja veli pyysi kylpyyn. Vinttikaivossa roikkuivat naapurimme. Lähdin kylän toiselle laidalle, missä oli lähdevesikaivo ja koko kylän paras ja herkullisin vesi. Sielläkin roikkui hirtettyjä. Palasin ämpärit tyhjinä. Veli itki nälkäänsä. "Anna leipää. Anna kannikka." Kerran purin häntä, jotta hän lakkaisi itkemästä. 

Onhan tämä aivan kammottavaa luettavaa, ja myös turhauttavaa. Kuinka moni lapsi elää nyt samanlaista arkea sodissa ympäri maailmaa? Kirja on ilmestynyt jo 40 vuotta sitten, siinä muistellaan aikaa vielä 40 vuotta taaksepäin, eikä mikään ole muuttunut. Vuosikymmeniä myöhemmin Aleksijevitšin kanssa keskustellessaan ihmiset itkevät koska lapsuusmuistot tekevät yhä niin kipeää - epilogin mukaan keskusteluja on käyty vuosina 1978-2004. 

Kirjan nimi on kipeän osuva. Nämä tarinat eivät todellakaan sovi lapsille, ja silti ne kertovat asioista jotka tapahtuivat lapsille. Tarinat ovat lyhimmillään parin ja pisimmillään muutaman sivun mittaisia. Tämä on tehokasta. Kun tarinoita on sata, mukana on monta erilaista mutta silti niin samanlaista kohtaloa. Koko lapsuusaikaa ei yleensä käydä läpi vaan joku kertoo sodan alkupäivistä, joku ajasta keskellä sitä ja joku on juhlimassa voitonpäivää. Nuorin haastateltu on kaksivuotias, ja hän toki myöntää ettei tiedä mitä muistaa itse ja mitä on kerrottu hänelle. Suurin osa muistaa, enkä ihmettele. Kun näkee perheensä teloituksen tai syö variskeittoa, sitä tuskin unohtaa. 

Ihmettelin sitä, miksi kirja on suomennettu vasta nyt. Toki muutkin Aleksijevitšin teokset on suomennettu viiveellä, jopa vuosikymmeniä niiden ilmestymisen jälkeen, mutta silti. Edellinen suomennos Sinkkipojat ilmestyi 2023, sitä edellinen Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia vuonna 2018, eli ei näitä kovin usein tupsahtele. Toisaalta, en tiedä jaksaisivatko ihmiset lukea tällaista joka vuosi, mutta toisaalta, nämä herättelevät ajattelemaan mitä ihmiset ovat kokeneet ja millaisia seurauksia he kokemastaan kantavat.