Englanninkielinen alkuperäisteos All the truth that's in me
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi 2014
288 s.
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale
Kunnes kerron totuuden sijoittuu nimeämättömään aikaan, kuitenkin vuosikymmenien takaiseen menneisyyteen, aikaan jolloin liikkuminen tapahtuu hevosilla eikä nykyajan mukavuuksista ole tietoakaan. Työ on raskasta, sillä sähköä ei vielä ole.
Kirja kertoo ahdasmielisestä Roswellin kaupungista, tai ehkä pikemminkin kylästä, kuitenkin yhteisöstä jossa kaikki tuntevat toisensa ja jossa erilaisuudelle ei ole tilaa. Vaikka olosuhteet ovat karut, yhteistyön tekeminen on valikoivaa ja toisia tuomitaan ulkopuolisiksi hyvin omavaltaisesti.
Tarinan keskus on Judith, tyttö joka on ollut kadoksissa kaksi vuotta mutta palannut takaisin - mykkänä. Koska hän ei puhu, häntä pidetään typeränä; unohdetaan että ennen katoamistaan hän oli aivan tavallinen. Koko perheen ylle lasketaan paksu häpeä.
Judith ei kuitenkaan anna periksi, ei suostu nujertumaan. Hän on elänyt pelossa ja nähnyt ystävänsä kuolevan. Hän ei aio antaa yhdenkään aikuisen määrätä siitä, mitä osaa ja voi tehdä. Parin ystävänsä ja veljensä avustuksella hän tekee kovan työn onnistuen lopulta osoittamaan kyläläisille näiden julmuuden ja sokeuden tosiasioille. Hän paljastaa sileän julkisivun alla kytevän tekopyhyyden ja pahuuden.
Makaan sängyssä päättämättömänä, pystymättä nukkumaan. Minua pelottaa joutua istumaan Rupert Gillisin vieressä edes yhtä tuntia enempää. Minua pelottaa, että äiti yrittää pyydystää minulle aviomiestä.
Mutta minua pelottaa myös hänen voitonriemunsa, jos en palaakaan kouluun. Ja minua pelottaa tuottaa pettymys Darrelille, tuolle kiusanhengelle, vaikka hän ärsyttääkin minua kaiken aikaa.
Vielä yksi päivä. Olen vuosia joutunut sietämään paljon pahempaakin kuin Rupert Gillis. Kyllä minä kestän häntä vielä yhden päivän.
Minulle lukukokemus oli kaksijakoinen, vuorotellen tylsä ja kiinnostava. Välillä tuntui että mitä tässä nyt taas jaaritellaan, on jo tullut selväksi että elämä on raskasta. Sitten kuitenkin tapahtui jotain, joko ajatuksen tasolla tai toimintana, jotain sellaista joka nytkäytti tarinan uuteen vauhtiin. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin sellainen tunne, että ihan en saanut tarinasta kiinni, jotenkin se luisti karkuun. Ehkä se johtuu siitä, että ihmisten kuvaaminen jää vähemmälle. Judith on oikeastaan ainoa, keneen tutustutaan kunnolla, muuten kyläläisistä on tehty jähmeä kollektiivi. Sen sijaan luontoa ja olosuhteita kuvataan voimakkaasti ja koskettavasti, ne tunkevat iholle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti