Stephen King: Mersumies

Stephen King: Mersumies
Englanninkielinen alkuperäisteos Mr. Mercedes (2014)
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Tammi 2016
463 s.

Varhaisin muistoni Stephen Kingistä menee kauas, kenties jopa 1980-luvun loppupuolelle asti. Muistan, kuinka lapsena kävin joka keskiviikko kirjastoautossa (se pysähtyi lähikaupalla kello puoli kuusi). Kun ovet avautuivat ja kipusin autoon, suoraan portaita vastapäätä silmien tasalla oli rivi Stephen Kingin kirjoja. Tiesin niiden olevan kauhua, ja pelkäsin niitä, en uskaltanut ottaa yhtäkään käteen ja lukea takakantta. Sitten joskus 1990-luvun puolivälissä pelko oli laantunut niin että uskalsin lukea paitsi takakansitekstit myös itse kirjat, en kaikkia mutta joitakin. Toisista tykkäsin, toisista en. Päällimmäisenä oli kuitenkin tunto, että eivät ne olekaan niin pelottavia.

Nyt Kingiltä on suomennettu varsin puhdasverinen dekkari. Mersumies kertoo rosvon ja eläköityneen poliisin tarinan. Konna lähettää poliisille kirjeen, jossa hän ilkkuu tätä. Kermit William Hodges sai hienot eläkejuhlat, vaikka ei saanut Mersumiestä kiinni. Hodges liittyy Mersumiehen vinkkaamalle sivulle ja he alkavat kommunikoida keskenään, kumpikin yrittäen ärsyttää toista ja yllyttäen toista virheeseen. Kun tapahtumat alkavat levitä käsiin, saa Hodges avukseen tuttavansa Jeromen sekä hiukan vinksahtaneen Hollyn. Yhdessä kolmikko lähtee jahtaamaan miestä, joka aikoo tehdä vielä viimeisen iskun huipentaen sillä rikollisen uransa. 

Hodgesin kasvoille ilmestyy leveä virne, joka oikaisee rypyt ja saa hänet näyttämään miltei komealta. Heidän suhteensa on saanut virallisen vahvistuksen: Hodges on kalastaja, Mersumies kala. Mutta ovela kala, Hodges muistuttaa itseään, sellainen joka saattaa äkkiä kiskaista siiman poikki. Sellaista kalaa pitää väsyttää, kelata hitaasti veneeseen. Jos se onnistuu Hodgesilta, jos hän on kärsivällinen, Mersumies suostuu ennen pitkää tapaamiseen. Hodges on varma siitä.

Sillä jos hän ei saa minua ampumaan kuulaa kallooni, jäljellä on vain yksi vaihtoehto, ja se on murha.

Mersumiehen olisi fiksuinta luikkia tiehensä; jos hän tekisi niin, tie katkeaisi. Mutta hän ei luiki. Häntä risoo, mutta se ei ole koko totuus, oikeastaan vain pieni osa. Hodges aprikoi, tietääkö Mersumies miten hullu hän on. Ja tietääkö, että tässä viestissä on yksi tiedonjyvänen.

En oikein tiennyt, mitä odottaa kirjalta. Mietin, että onkohan tämä todella "vain" dekkari vai tuleeko mukaan kauhuelementtejä. Itse asiassa kauhun sijaan tulee huumoria, varsin absurdia sellaista. Tapahtuu hirvittävän ikäviä asioita, mutta ne on kerrottu sillä tavalla, että toinen suupieli tahtoo kääntyä hymyyn. Tapahtumat on kuvattu hyvin elävästi, siitä tietenkin kiitos myös suomentajalle. Lukijan on helppo kuvitella niin ihmisiä, esineitä kuin tapahtumapaikkojakin. 

Aluksi en pitänyt Hodgesista, tuntui että jaaha, tässä on taas yksi eläkkeelle jäänyt poliisi joka alkaa selvittää yksin ja yksityisesti vanhoja juttuja. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän häneen tykästyin. Lopussa toivoin, että kunpa King tekisi Hodgsonin seikkailuista sarjan.