Tadeusz Borowski purkaa kokemuksiaan keskitysleiristä kertomuskokoelmassa Kotimme Auschwitz (LIKE 2005). Kuvaus on järisyttävä. Jokainen tietää, että tänään voi olla viimeinen päivä elossa. Jos leirielämää voi sanoa elossa olemiseksi. Kuitenkin kertomusten henkilöt käyvät jatkuvaa selviytymistaistelua, taistelua, jossa sinä syöt tai sinut syödään.
Se on idyllinen rautatieseisake, aivan kuin yleensäkin kaukana kavalasta maailmasta maaseudulla sijaitsevat rautatieseisakkeet tapaavat olla.
Vehreiden puiden ympäröimä aukio on soran peitossa. Aukion laidassa, tien reunassa seistä töröttää pieni, puinen parakki, rumempi ja ränsistyneempi kuin mikään kuviteltavissa oleva asemarakennus.
Kauempana on röykkiöittäin rautatiekiskoja, ratapölkkyjä, laudanpätkiä, parakkien osia, tiiliskiviä ja kaivojen renkaita. Täällä lastataan Birkenauhun menevää tavaraa. Leirin rakennustarvikkeita ja kaasukammioon meneviä ihmisiä.
Tavallinen työpäivä: kuorma-autot ajavat paikalle hakemaan lautoja, sementtiä ja ihmisiä...
Ei tällaiseen ole mitään sanottavaa. Ihmettelen vain kovasti niitä, jotka kiistävät vainot ja keskitysleirien tapahtumat. En ymmärrä, miten he voivat kiistää kauheudet. En ymmärrä, miten he pystyvät sivuuttamaan kauhut, joista kertovat leireiltä selvinneet ihmiset. En ymmärrä.
Luin kirjan itse juuri. Lukukokemus oli puistattava. Postaukseni kirjasta löytyy täältä:
VastaaPoistahttp://wwww.sheferijm.vuodatus.net
Toinen kirja, joka saa sanat kadoksiin on Treblinkan viimeinen juutalainen, kirjoittajaa en muista. Nämä ovat sellaisia mistä jää tyhjä olo, mutta sellaisiakin kirjoja tarvitaan. Sellaisen luettuaan osaa taas arvostaa elämää ja sitä mitä on.
Poista