Italiankielinen alkuperäisteos Non dirmi che hai paura (2014)
Suomentanut Taru Nyström
Like 2014
248 s.
Olen aina suhtautunut vähän epäilevästi tositapahtumiin perustuviin romaaneihin, en tiedä miksi. Ehkä se on se, että kirjailija keksii todelliselle ihmiselle tunteita ja tapahtumia, jolloin kirja ei ole elämäkerta mutta ei myöskään täysin kuvitteellinen. Lukijana tulee sellainen olo että eihän kirjailija tuntenut tuota ihmistä, mitä tuon henkilön omaiset ja tuttavat ajattelevat tästä tehdystä puolifiktiivisestä kertomuksesta.
Et kai vain pelkää? osoittautui kuitenkin järisyttävän hyväksi, ravistelevaksi kirjaksi. Se kertoo somalialaisen Samia Yusuf Omarin tarinan, naisen joka käänsi maailman huomion itseensä Pekingin olympialaisissa vuonna 2008. Se kuvaa juoksemista rakastavan tytön kasvun naiseksi, tämän pyrkimyksen murtautua ulos perinteisestä roolista, tämän halun olla vapaa.
Kirja on täynnä kohtauksia, joita lukiessa huomaa kuinka etuoikeutettu on. Minä voin koska tahansa vetää lenkkivermeet päälle ja juosta mihin suuntaan tahansa. Kukaan ei katso kahta kertaa, kukaan ei uhkaile, kukaan ei pidä minua häpeäpilkkuna. En ole vaarassa tulla pahoinpidellyksi tai ammutuksi. Eikä minun juoksuharrastukseni ole vaarallista läheisilleni. Toisin on Somaliassa.
Noiden kuukausien aikana en koulun lisäksi tehnyt mitään muuta kuin juoksin. Harjoittelin jopa seitsemän tuntia päivässä. Juoksin pihalla, ja heti kun saatoin, tulitauon alkaessa, lähdin ulos ja juoksin kaduilla.
Juoksin burka päälläni ja sen alla isän hikipanta, joka luonnollisesti kostui läpimäräksi. Tuollaisissa oloissa juokseminen oli melkein mahdotonta. Kompastuin jatkuvasti mekon helmoihin, ja mustan asun alle kerääntyvän kuumuuden takia olin joka kerta menettää tajuntani.
En kuitenkaan pystynyt ajattelemaan muuta kuin Hargeisan kisoja, elämäni tärkeintä juoksukilpailua, joka muuttaisi kohtaloni. Minun oli voitettava, se oli ainoa mahdollisuuteni tulla ammattilaiseksi, vaikkei termillä Somaliassa totta puhuen ollut suurtakaan merkitystä. Kukaan ei ole tässä maassa milloinkaan tienannut urheilemalla. Toivoin kuitenkin, että saisin mahdollisuuden osallistua tärkeisiin kilpailuihin ja edustaa maatani, juosta Somalian vapauden tähden, vaikka Somalia kuvittelikin minun juoksevan sen sääntöjen puolesta.
Yhdessä mielessä Samia on onnekas. Hänen perheensä ei pelkää, se antaa täyden tuen. Kun Samia menee salaa öisin stadionille juoksemaan, isä odottaa ulkopuolella. Kun hänen uskonsa on loppumassa, äiti rohkaisee.
Samia pääsee edustamaan Somaliaa Pekingin olympialaisiin. Sille on hänellä suunnattoman suuri merkitys. Vaikka hän on reilusti muita hitaampi, hän saa uskoa omiin kykyihinsä. Yleisön kannustus antaa voimaa ja puskee häntä eteenpäin. Hän ihailee idoleitaan ja päättää tulla yhtä nopeaksi kuin he.
Ja juuri siinä on Samian kohtalo. Hän toteaa, että ei tule koskaan saavuttamaan parasta kuntoa ja osaamista Somaliassa. Hänen on lähdettävä muualle, oikean valmentajan oppiin. Lähteminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Lähtölupaa ei saa, joten on turvauduttava salakuljettajiin. Matka kohti unelmaa on pitkä ja vaivalloinen. Salakuljettajat vaativat yhä lisää rahaa, matkanteko viivästyy yhä uudelleen, Eurooppa pysyy yhtä aikaa lähellä ja kaukana. Lopulta Samia ei jaksa enää odottaa vaan tekee oman ratkaisunsa.
Et kai vain pelkää? on koskettava, uskomattoman hieno kuvaus päättäväisestä nuoresta naisesta, joka vaikeissa oloissa toteuttaa unelmaansa. Se muistuttaa lukijaa, että jossain asiat ovat hirvittävän paljon huonommin. Mitä väliä sillä, jos nyt juuri ei ole rahaa ostaa uusia kahdensadan euron juoksukenkiä, verrattuna siihen että Samia juoksee vuosikausia käytetyillä risoilla tennareilla ennen kuin saa ensimmäiset oikeat lenkkitossut. Minulle ainakin tuli kiitollinen olo, kiitollisuus ja ilo siitä että saan juosta koska tahansa, missä tahansa, ja missä tahansa vaatteissa. Samian tarinan luettuaan saa huomata oman elämän olevan luksusta.