Siltala 2012
141 s.
Sanattomaksi vetää. Lyhyt romaani mutta täynnä pienten ihmisten suuria kokemuksia ja kohtaloita.
Eletään vuotta 1867. On isä, äiti ja kaksi lasta. Rakkautta rajoitetusti; enempää lapsia ei voida ruokkia, ei näitäkään jotka jo ovat. Isä jää, äiti ja lapset lähtevät. On kylmä, on nälkä. Kaikilla on.
Kylästä toiseen vie tie, kohti onnelaa, Pietaria. Matka on pitkä ja täynnä traagisia tapahtumia. Joillakin on rahaa mutta mitäpä sillä tekee, kun ei ole ruokaa ostettavaksi. Vähän on ja siitä tapellaan. Silti ollaan valmiita antamaan omasta vähästä sille, jolla ei ole mitään. Aina se ei riitä. Kuolema kulkee alati kannoilla poimien osan mukaansa. Se ei välitä, ottaako lääkärin vai rengin, se ottaa kenet tahtoo. Sattumako määrää kuka säästyy, kenties. Kukaan ei kuitenkaan säästy suruitta.
Marja ei näe miehen kasvoja, tuntuu kuin eloton susiturkki puhuisi hänelle. Marja ei saa selville, onko ääni ystävällinen vai tyly. Hän yrittää ynähtää jotain vastaukseksi, jotta mies jatkaisi puhumista. Toisen ihmisen puhe tuntuu hyvältä. Kun pitää pinnistellä ja keskittyä kuuntelemaan, unohtuvat hetkeksi nälkä ja kylmä. Ihan sama mitä toinen sanoo, kunhan vain osoittaa sanansa juuri hänelle. Silloin muistaa maailmassa olevan toisia ihmisiä, ja että ihmiset vielä puhuvat toisilleen. Ja jonakin päivänä ehkä puhuttaisiin taas jostain muustakin kuin leivästä, sen puutteesta, nälästä ja taudeista.
Puhuttaisiin kevään tulosta, siitä kuinka jäät ovat jo lähteneet. Kuinka joku on nähnyt joutsenia Pyhäjärvessä. Kuinka tulva on noussut rantaniitylle ja vienyt mennessään Leikolan Vernerin vesikelkan ja Lenkolan Musti on istunut kelkan päällä kuin valtamerilaivan kapteeni matkalla kohti kaukaisia rantoja. Kuinka Juhani on vienyt Mataleenan Mannonsuon laitaan katsomaan kurkien keväistä tanssia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti