Juhani Koivisto: Suurten tunteiden talo

Juhani Koivisto: Suurten tunteiden talo: kohtauksia Kansallisoopperan vuosisadalta 1911-2011
WSOY 2011
229 s.







Koiviston teos on virkistävä poikkeus tietokirjojen joukossa. Nimensä mukaisesti se koostuu parin-kolmen sivun mittaisista kohtauksista, joissa kuvataan oopperaa monesta eri näkökulmasta. Välillä kerrotaan koko taloa repivistä riidoista, seuraavaksi yhden henkilön kohtalosta, sen jälkeen hauskasta sattumasta ja niin edelleen. Kohtaukset eivät etene täsmällisessä kronologisessa järjestyksessä, vaan välillä poiketaan lyhyesti aiemmassa ajassa. Pääosin kuitenkin mennään vuosikymmenestä toiseen. Tämä on mielestäni oivallinen ratkaisu, samoin kuten kirjan rakenne muutenkin. Lyhyillä, tiiviillä paloilla lukijan kiinnostus pysyy yllä. Varjopuolena on tietenkin se, että esiin pääsevien henkilöiden määrä on melko vähäinen.

Suurten tunteiden talo paljastaa oopperamaailman pysyneen melko muuttumattomana. Suurten egojen kolistessa yhteen riidat ovat tavallisia. Johtajan paikka on rankka ja tuulinen, jotkut se on ajanut loppuun jo muutamassa vuodessa. Milloin savustetaan ulos johtaja, milloin kapellimestari, milloin kuka tahansa. Välillä henkilökunta pitää tiukasti yhtä, välillä se jakautuu kahtia.

Sisäiset hankaluudet on pääosin pystytty pitämään piilossa yleisöltä. Sille on aina pyritty tarjoamaan hyvä valmis esitys, vaikka esityspäivän aamuna olisikin kaikki ollut kesken ja täysi paniikki päällä. Esityksissä sattuu ajoittain kommelluksia, mutta nekin jäävät yleensä vain oopperan väen tietoon. Yleisö on haluttu saada viihtymään niin että he palaavat katsomoon kerta toisensa jälkeen. Toisinaan esityksiä on viety pois oopperatalosta, syrjäiseen korpeen asti.

Juopottelu ei ollut tuntematonta oopperassakaan, ei nyt eikä edeltäneiden kieltolain vuosien aikana. Silloin Helsinkiin oli virrannut väkijuomia Suomenlahden yli niin paljon, että seuraukset olivat tuntuneet oopperaesityksissäkin. Lentävän Hollantilaisen esityksessä 13.12.1924 oli ollut huomattavia vaikeuksia, koska valaistusmestari Jansson oli niin päissään ettei kyennyt hoitamaan tehtäviään. Kerta ei ollut edes ensimmäinen, mutta Janssonia ei voitu erottaa, sillä muut eivät osanneet käyttää hänen suunnittelemiaan valaistuslaitteita. 

(...)

Vuoden 1943 elokuussa Suomalaisen Oopperan laulajat ja tanssijat lähtivät 30 hengen voimin esittämään rintamalle Carmenia. Neljään eri paikkaan rakennettiin suuret ulkoilmanäyttämöt amfiteatterin muotoon, osa lavasteista ja rekvisiitasta tuotiin Helsingistä, osa rakennettiin paikalla, ja pian Kannaksen metsien ja peltojen keskellä oli kappale espanjalaista Sevillan kaupunkia tupakkatehtaineen ja härkätaisteluareenoineen. Näyttämön taakse rakennettiin pukuhuoneita ja hiukan kauemmaksi ulkohuone, jonka edessä ennen esityksen alkua oli pitkä jono senoritoja, matadoreja, sotilaita ja mustalaistyttöjä.

(...)

Muusikko aukaisee orkesterimontun oven, astuu kapealle käytävälle, ottaa tukea seinästä, painaa kätensä rinnalle ja vajoaa maahan. Käytävän yläpuolella olevalta näyttämöltä kuuluvat Sevillan parturin sävelet, kreivi Almaviva tulee näyttämölle kirjavan joukkionsa kanssa.

Koiviston tyyli kirjoittaa vetoaa tunteisiin. Lukija jännittää pommituksia, miettii mistä pula-aikana saadaan tarvikkeita, suree menehtyneitä ja osallistuu menestyksen hetkiin. Lukiessa vuorotellen naurattaa ja itkettää. Oopperasta aiheena voisi kirjoittaa vaikka kuinka puisevia tiiliskiviä, mutta Koivisto on tehnyt visuaalisen ja kansantajuisen version. Onneksi.