Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Tammi 2013
265 s.
Kuva kustantamon sivulta http://www.tammi.fi/kirjat/-/product/no/9789513171230 22.3.2013






Tässä oli kirja, jota en olisi halunnut lukea. Ei siksi, että olisin pelännyt etten pitäisi siitä. Päinvastoin, paketti vaikutti niin houkuttelevalta että olisin halunnut pitää jännitystä yllä pitkään. Ehkä viikon kirja odotti pöydällä, mustanpuhuvine kansineen ja punaisine sivunreunoineen. Sitten en kestänyt enää vaan aloin lukea. Maltoin vähän hidastella, niin että sain kulutettua lukemiseen kaksi iltaa. Mieli olisi kyllä tehnyt ahmaista kerralla.

Pääosassa on ilmaisutaidon lukiossa opiskeleva Lumikki Andersson, entinen koulukiusattu, yksinäinen näkymätön sielu. Hän on tottunut olemaan herättämättä huomiota ja pyrkii olemaan kaikin tavoin hajuton ja mauton. Koulussa hänen tuttu hengähdyspaikkansa on pimiö, jossa hän käy rauhoittumassa ja keräämässä henkistä voimaa. Yhtenä päivänä pimiö ei suostukaan tarjoamaan rauhaa; siellä on paljon rahaa. Lumikki hämmentyy ja miettii, mistä rahat ovat tulleet ja kenen ne ovat. Hänelle selviää, että ne ovat kolmen koulukaverin hallussa ja että he aikovat pitää ne. Kun kolmikko huomaa Lumikin tietävän rahoista, se vetää hänet mukaan salaisuuteensa. Nelikko päättää selvittää, kenelle rahat on tarkoitettu ja mistä ne ovat peräisin. Lumikki vaarantaa henkensä - tietämättä itsekään miksi oikein sekaantui juttuun. Hän kuitenkin haluaa yhdessä muiden kanssa tietää, miten rahat ovat päätyneet keskellä yötä koulukaverin kotipihaan.

Lumikki juoksi kovempaa kuin ikinä elämänsä aikana. Juokseva mies jäi jälkeen, mutta pakettiauto ehti hänen kohdalleen hetkessä. Ovi avautui ja toinen miehistä yritti tavoitella Lumikkia. Hän saikin otteen jostain. Lumikki kuuli repeytyvän äänen, kun heijastimen hakaneula riipi palan takin kangasta mukanaan. Lumikki heittäytyi syrjään, teki nopean käännöksen ja syöksyi tieltä metsään. 

Hän hyppi kivien ja kumpareiden yli, puikkelehti puiden välissä, ei välittänyt kasvoja riipivistä oksista. Hän kuuli pakettiauton jarrutuksen. Hän kuuli, kuinka miehet rynnistivät hänen peräänsä. Hän kuuli huutoja, joiden arveli olevan venäjää. Hän tiesi, että yllätyskäännöksen aikaansaama hämmennys olisi miehiltä kohta ohi. Lumikki tiesi, että jos he onnistuisivat saartamaan hänet, hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Hänellä oli vain muutaman sekunnin etumatka.

Se olisi käytettävä oikein.

Toista mahdollisuutta ei tulisi.

Pidin kirjasta kokonaisuutena hyvin paljon. Tarina on hyvä, se etenee vauhdikkaasti ja on jännittävä. Henkilöhahmoja on monta, ja vaikka pääosa tapahtumista kerrotaan Lumikin kokemana niin myös jokunen muu saa omia lukuja. Lumikin hahmo on ristiriitaisuudessaan kiehtova. Hän on taustalla pysyttelevä mutta tarvittaessa valmis nousemaan sankariksi. Kiusaamistaustan vuoksi hän on opetellut olemaan taitava naamioituja, huomaamaton tarkkailija, hajujen tuntija ja nopeasti identiteettiään vaihtava.

Ainoa häiritsevä asia oli "sankari"pojat. Tuukka ja Kasper ovat ihailtuja, koulun kuninkaita. Tuukka etenkin on tyttöjen suosikki, itsevarma ja vähän rehvakaskin. Hän on etunenässä touhuamassa, että hän, Kasper ja Elisa saavat pidettyä rahat itsellään. Kuitenkin kun tosi on kyseessä, pojat pelaavat konsolipelejä tai menevät kiltisti kouluun antaen Lumikin lintsata hoitaakseen varjostamista. Muutenkin pojat ja Elisa tuntuvat keskittyvät huokailuun ja silmien pyörittämiseen antaen Lumikin hoitaa lähes kaiken selvitystyön. Lumikki keksii ideat ja hoitaa käytännön asiat, muut vain odottavat hänen hoitavan hommat.

Tämä oli mielestäni kirjan ainoa heikkous, eikä sekään tullut mieleen lukiessa vaan vasta jälkeenpäin blogitekstiä miettiessä. Eli mistään suuresta miinuksesta ei ole kysymys, etenkin kun kaikki muu toimii mainiosti. Tarina on uskottava, samoin henkilöhahmot. Aiemmin Tampereella vuosia asuneena pidin siitäkin, että - kerrankin - luettava kirja vilisee tuttuja paikkoja. Pidin Simukan kielestä; hän kuvailee paljon mutta kauniilla kielellä, ilman kliseitä. Kuvailu ei tunnu itsetarkoitukselliselta tehokeinolta vaan sulautuu saumattomasti osaksi tarinaa. 

Lämpö ilmasta ja sisältä. Lämpö, joka sai turhat ajatukset katoamaan. Kiiruhtava hitaus, hidasteleva kiire. Kesän loputon, loputon ohikiitävyys. Hetki, jolloin kaikki oli vielä hyvin ja kahdestaan oleminen oli parempaa kuin yksinäisyys. Ajatus siitä, että tunne saattaisi jatkua pitkään, pitkään. Tähän voisi jäädä. Tämän ihmisen kanssa voisi olla. Tuohon käteen voisi tarttua kymmeniä, satoja, tuhansia kertoja. Olla hiljaa. Kuulla hengitysten hakevan saman, pakottoman, tyynen rytmin, joka voisi myös kiihtyä yhdessä, samantahtisesti.

Punainen kuin veri on trilogian ensimmäinen osa, toinen ilmestyy syksyllä ja kolmas vuoden päästä keväällä. Hyvä ettei niitä tarvitse odottaa hirveän kauaa, odotan malttamattomana niiden lukemista!