Kirjapaja 2014
171 s.
Luin kirjan epäjärjestyksessä eli niin, että avasin sen satunnaisesta kohdasta ja luin yhden tekstin. Jos osuin kohtaan, jonka olin jo lukenut, selasin seuraavaan. Joitakin luin pariin kertaan, toisia ääneen kavereille.
Kirjan nimi on osuva: muutaman sivun mittaiset tekstit ovat todellakin välähdyksiä. Niissä päästään Björkmanin mukana matkoille, töihin, kavereiden luo, kotiin. Niissä ihmetellään maailman menoa monelta kantilta.
Pidän Björkmanin pohdiskelevasta tyylistä ja tavasta, jolla hän sekä tuo asiat lähelle että etäännyttää ne. Jotkut asiat ovat tuttuja mutta ne eivät tunnu ylimalkaisilta tai yleispäteviltä, koska Björkman liittää mukaan omia kokemuksiaan tai herättää lukijan huomaamaan epäoikeudenmukaisuuksia ja kummallisuuksia.
Elintarvikkeiden piiloveteen, eli määrään, joka niiden tuottamiseen kuluu, tullaan kiinnittämään entistä enemmän huomiota. Yhden juustokilon tuottamiseen kuluu 5000 litraa vettä. Kahvikupilliseen 140 litraa. Maailman hirveä paradoksaalisuus ilmeneekin siinä, että kehitysmaat käyttävät vähäiset vesivaransa viljelläkseen tuotteita vesirikkaaseen pohjolaan.
(...)
Arkielämää eniten haittaava pelkoni on kuitenkin tuulenpelko. Ancraofobia. Kammoan myrskytuulta, mutta vähäisemmätkin tuulennopeudet saavat minut hermostuneeksi. Taipuvat puut, liehuvat liput ja rakennustyömaiden irrallaan räpisevät pressut ja paukkuvat kattopellit kertovat voimasta, jota en voi hallita enkä kesyttää.
Björkmanin tekstiä on nautinnollista lukea. Jotkut jutut muistuttavat omasta lapsuudesta, toiset antavat uusia näkökulmia, jotkut vaan ovat niin kiehtovia. Kiireessä kirjaa ei sovi lukea; vaikka yksittäiset kirjoitukset ovat lyhyitä niin ne kaikki ovat täynnä tunteita, tulkintoja, pohdintoja, ihmettelyä. Kieli on erittäin kaunista ja senkin takia lauseita haluaa lukea uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti