Otava 2025
237 s.
Joel Haahtela on jälleen kirjoittanut kokoaan suuremman romaanin, jossa taide ja elämä kietoutuvat yhteen.
1670-luku. Nimetön vanheneva maalari suostuu ottamaan vielä yhden oppipojan. Tai oikeastaan hän lupaa ystävälleen miettiä asiaa, mutta ystävä hoitaa asiat niin että oppilas saapuu seuraavana aamuna. Jacob on toden totta lahjakas, ja tämän kautta mestari muistelee kuollutta poikaansa. Myös edesmennyt vaimo on vahvasti läsnä muistoissa.
Mestari maalaa vielä viimeistä tauluaan, mutta ei suostu näyttämään sitä kenellekään. Eikä hän suostu ottamaan uusia tilaustöitä, mutta saa vakuutettua silkkikauppiaan siitä, että Jacob on nuoresta iästään ja vähäisestä kokemuksestaan huolimatta riittävän taitava maalari. Mestari opettaa Jacobille muotokuvan tekemisen hienoudet; sen miten kohteesta tulee monille ihmisille samaistuttava ja miten joku yksityiskohta voi olla ratkaisevan tärkeä.
Kerran Jacob arastelee kättään, ja mestari epäilee kotiolojen olevan pielessä. Kun tulipalo tuhoaa köyhien alueen lähes täysin, Jacob ja tämän äiti muuttavat mestarin taloon. He muistuttavat häntä aiemmasta perheestä, mutta hän ei oikein tiedä uskaltaisiko kiintyä uusiin asuinkumppaneihinsa. Rakkaus poismenneitä kohtaan on yhä suuri.
Jacob kuuntelee ja luulen, että hän ymmärtää sanani, vaikka on tietysti toinen asia, näkyykö ymmärtäminen kankaalla. Yritän vielä selventää ajatuksiani sanomalla, että usein luonnos on elävämpi kuin lopullinen teos. Monet maalarit pyrkivät arvokkuuteen ja työstävät samalla elämän pois, jäykistävät lihakset ja latistavat ilmeen. Cuypers näkee itsensä tietyllä tavalla, mutta me opetamme hänet näkemään toisin: katsomaan itseään kasvoista kasvoihin.
Jumalan kuvaa me etsimme ja sen päälle maalaamme kaikki langenneen ihmisen kerrokset: ylpeyden, pelon, surun, syyllisyyden ja rakkauden. Maalaamme kaikki menetykset ja jokaisen elämässä kertyneen vuoden. Tavallinen maalari kuvaa ihmisen niin kuin muut hänet näkevät, todellinen mestari taas sellaisena kuin hän on, ilman tämän maailman naamioita.
Ai että, olipahan taas vangitsevan kaunis tarina! Kaunis, vaikkakin haahtelamaiseen tapaan haikea ja paikoin surullinenkin. Kielenkäyttö on jälleen taiturimaista; lauseet ovat samaan aikaan keveitä ja painavia, ilman turhia koukeroita ne herättävät paljon ajatuksia. Tunnelma on kiireetön, joten lukijan on helppo pysähtyä kirjan ääreen ja edes hetkeksi unohtaa kaikki muu.
Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 23, "pidät kirjan nimestä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti