Tiia Mattila: Humalan soundtrack
Myllylahti 2025
174 s.
Tiia Mattilan esikoisteos palkittiin Topelius-palkinnolla, ja raatilaisena voin sanoa että aivan kuten aiemmat voittajat niin myös Humalan soundtrack on kirja joka jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Ja vaikka luin kirjan viime keväänä, muistan yhä kirkkaasti mitä siinä tapahtuu.
Kasiluokkalainen Iiro peittelee kotitilannetta parhaansa mukaan. Vanhemmat ovat jääneet työttömiksi, ja ryyppääminen kiinnostaa heitä enemmän kuin esimerkiksi lasten ruokkiminen. Koulukavereiden kertoessa kesälomareissuistaan Iirolla ei ole mitään sanottavaa. Ystävä Topi on läheinen, mutta edes hänelle Iiro ei uskalla kertoa tilanteesta kotona, vielä vähemmän terveydenhoitajalle. Kun Niko vihjaa että näpistämällä ja varastettua tavaraa myymällä tienaisi enemmän kuin pulloja keräämällä, Iiro tuntee houkutusta. Hän on aina ollut rehellinen, mutta käykö paine liian suureksi?
Yksinäiset tölkit muovipussin pohjalla
näyttää yhtä säälittäviltä,
miltä musta tuntuu sisällä.
Syötän ne pullonpalautusautomaatille,
joka nielaisee ateriansa kiitollisena.
Vilkaisen sen vieressä olevaa
lahjoituslipasta
ja pienen hetken harkitsen työntäväni
alle euron pullokuitin sinne.
Laskeudun pilvilinnoista
takaisin maan pinnalle.
Ehkä vielä joskus
koittaa se päivä,
kun voin mitään ajattelematta työntää sinne
minkä kokoisen tahansa pullokuitin.
Mutta tänään
ei pullokone syö mua paremmin,
joten lahjoituksen sijaan
käyn ostamassa kaurahiutaleita.
Tarina on tosi koskettava, ja samalla pelottava kun ajattelee kuinka monelle lapselle ja nuorelle tällainen arki on todellisuutta. Kuinka moni joutuu Iiron lailla valehtelemaan että käyttää jotain uutta muotoilutuotetta, vaikka oikeasti hiukset jäävät tiettyyn tyyliin koska ne ovat pesemättömyyden takia niin rasvaiset? Tai väittämään että puhelimessa on ongelma, vaikka netti ei toimi koska vanhemmat eivät maksa laskuja?
Tykkään siitä, että kaikki ei ole loputtoman synkkää vaan mukana on pientä ihastumisen pilkahdusta ja lopulta toivoa asioiden ratkeamisesta. Topi pysyy ystävänä rinnalla, ja hänen koko perheensä välittää Iirosta. Olisi kaikki mahdollisuus Iiron joutua päättymättömään synkkyyden pyörteeseen, mutta Mattila osaa katkaista kierteen ennen kuin lukijaan iskee toivottomuus tai ennen kuin tarina alkaa toistaa itseään.
Säeromaanin muoto toimii kohtalaisen hyvin. Tarina kattaa lähes koko lukuvuoden, joten synkkyyttä riittää pitkälle ajalle. Tekstin asettelu antaa tilaa sulatella lukemaansa, antaa tilaa hengittää. Toisaalta muoto ja melko vähäinen sivumäärä tekevät sen, että henkilöhahmoihin ei Iiroa lukuun ottamatta tutustuta oikeastaan ollenkaan joten Nikot ja Venlat jäävät vähän irrallisiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti