Vähän vinossa

Maailmassa ja ihmisissä on paljon kummallisia asioita. Niitä hämmästelläkseen ei tarvitse tuhlata sanoja, vaan pienillä lauseilla voi tuoda esiin outouksia. Jotkut tarvitsevat yhden asian läpikäymiseen paksun romaanin, toisille riittää sivu tai kaksi. Jälkimmäiseen joukkoon kuuluu Raisa Lardot. Uutuusteos Jotain häikkää (Schildts 2011) nostaa arkiset asiat esiin oudossa valossa.

Jotain häikkää on näennäisen kevyt: kirja on pienikokoinen ja ohuehko. Sisältö on kuitenkin painava. Lardot on kirjoittanut 65 kuvausta ihmisten välisistä suhteista. Lyhimmät luvut ovat puolen sivun pituisia, pisimmät kolmesivuisia. Kaikki ovat kuitenkin hämmästyttävän tarkkoja, osuvia analyysejä ihmisten asenteista ja pettymyksistä, tunteista ja toiveista.

Miehen pyjamasta tipahtelivat napit yksi kerrallaan. Lopulta oli jäljellä enää vain yksi nappi pitämässä pyjamaa edes jotenkuten aloillaan. Surullista, mutta minkä mahtoi. Itse asiassa, mies virkahti kerran kuin ohimennen, itse asiassa sinä voisit ommella pudonneet napit takaisin paikoilleen. Nainen hämmästyi. Ikinä hän ei olisi tullut sitä itse ajatelleeksi. 

Kuvaukset tai tarinat muistuttavat, että itsensä ja toisen voi yllättää pitkänkin tuttavuuden jälkeen. Omia toimintatapoja ja asenteita on syytä kyseenalaistaa, koska pienillä muutoksilla voi saada paljon hyvää aikaan. Välillä elämä on kovaa, mutta ilon voi löytää pienistä asioista, pienillä teoilla. Pieni on kaunista, ja pienellä liikkeellä maailma oikenee.

Pappaenergiaa!

Lukemisharrastus on jäänyt vähemmälle viimeisen kuukauden aikana. Syynä on ollut muutto ja etenkin muutaman sadan kirjan siirto yksiöstä toiseen yksiöön. Kuljetus ei ollut ongelma vaan se, miten sijoitella kirjat. Runoja on vähän, käännettyä proosaa paljon. Kirpputoreilta haalittuja vanhoja kirjoja on kohtalaisesti, tietokirjoja paljon. Jonkinlainen epäselvä ja väljä teemoitus on tehty, ja ensimmäistä kertaa kirjani ovat aakkosjärjestyksessä. Vaikeudet lisääntyvät samaan tahtiin kirjamäärän kasvamisen kanssa. Onneksi on kirjasto, josta saa uusiakin kirjoja nopealla aikataululla luettavakseen ettei kaikkea tarvitse ostaa.


Muuttotouhuissa olisin tarvinnut tyttöversion siitä energiasta, joka Allan Karlssonilla on kirjassa Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (WSOY 2011). Jonas Jonasson on luonut hervottoman hauskan tyypin, jolle ikä on kolminumeroiseksi muututtuaan pikkuinen hidaste, ei sen enempää.

Karlssonin seikkailijaluonne ei sopeudu vanhainkotiin, minkä vuoksi hän päättää karata juuri ennen satavuotisjuhliaan. Sattumalta hän varastaa rosvojen laukun, ja hurja seikkailu on alkanut. Karlsson itse ei piittaa vähääkään, hän on kokenut elämässään vaikka mitä. Jonasson on jakanut tekstin niin, että nykyhetki vuorottelee menneen kanssa. Lukija seuraa rinnakkain nykyajan muutaman päivän seikkailua ja edeltävää vuosisataa. On ratkiriemukasta lukea Karlssonin osallisuudesta 1900-luvun merkittäviin tapahtumiin, etenkin kun ne on kerrottu humoristisesti. Atomipommin keksiminen,Vladivostokin polttaminen ja roistojen tappaminen vahingossa ovat pikkujuttuja, tärkeintä Karlssonille on säännöllinen viinaryyppy.

Allan vastasi, ettei aikonut palvella mitään järjestelmää mutta voisi antaa Julille pari vinkkiä, jos he tosiaan olivat juuttuneet paikoilleen atomipommiproblematiikassa. Ensin Allan kuitenkin halusi maistaa vielä lasillisen tuota votkaa, jonka nimeä ei osannut lausua edes selvin päin. 

Jonasson saa mainiosti kerittyä yhteen vuosisataisen maailmanhistorian ja yksittäisen papparaisen pitkän elämän. Mikä tärkeintä, hän on kirjoittanut kirjan loppuun eikä ole jättänyt itselleen mahdollisuutta takoa menestyshahmolla rahaa kirja toisensa jälkeen. Karlsson on kirjansa ansainnut, tässä se on ja hyvä niin.

Vapaus tai kuolema

Kuten aiemmin kerroin, olen viehättynyt lyhyemmistä tarinoista ja jättänyt täyspitkän proosan vähemmälle huomiolle. Viimeisin vaikutuksen tehnyt tarinakokoelma on Tom Rachmanin Keskeneräiset (Paasilinna 2011). Siinä on keskiössä sanomalehti ja sen elinkaari syntymästä kuolemaan. Tarinat kerrotaan lehteen liittyvien henkilöiden näkökulmasta niin, että yhden tarinan tähti on yhdessä tai useammassa muussa sivuroolissa. Jotkut tarinat limittyvät tiiviimmin yhteen kuin toiset.

Kirjassa on pohjavireenä traagisuus. Kollegiaalisia suhteita värittävät kateus, syrjintä, vähättely ja viha. Ihmiset elävät sanomalehtityölle, he kokevat uransa ja elämänsä huippuhetket lehden kanssa ja lopulta näivettyvät yhdessä sen kanssa. Lehden mukana kaatuvat ihmisetkin.

Yksi harvoista, joille käy hyvin, on lukija Ornella di Monterecchi. Hänen tragediansa on ollut pysähtynyt elämä, maailma joka liikkuu muuta maailmaa hitaammin. Aviomiehen kuolema on johtanut siihen, että Ornella lukee yhden päivän lehteä viikkokausia. Lehden luettuaan hän lukee seuraavan päivän numeroa viikkokausia. Niinpä hän lopulta elää ajassa, joka on vuosikymmeniä jäljessä nykyhetkeä. Tapahtuu kuitenkin asioita, joiden ansiosta Ornella kahlaa sanomalehtimeressä saavuttaen nykyaikaa.

Rachmanin erityinen ansio on voimakkaan visuaalinen kieli. Haluaisin kokea samanlaisen vapautumisen kuin Ornella:


Hän jatkaa lähes tunnin, kädet painomusteesta mustana ja polvet yläpienalla huojuen, kunnes hän on valmis. Arkistotila on tyhjä; lattia on mustan ja valkoisen valtameri.
Ornella kiipeää alas, asettelee askeleensa epävarmasti. Hän talloo lehtiä ja liukastuu, kädet heilahtavat ja korut kilisevät, ja hän mätkähtää pehmeästi läjän päälle. Hän liukuu lyhyen matkan kasalta, vetää henkeä ja pysähtyy nauraen. "Hassu tyttö!"

Jokainen tarvitsee hetken, jona irroittaa kahleet ja antautuu elämän vietäväksi. 

Joskus jokaisella menee vähän yli

Maritta Lintusen novellikokoelmassa Mozartin hiukset (WSOY 2011) punaisena lankana on musiikki, joka saa ihmiset menemään liiallisuuksiin. Mozartiin rakastunut nainen sortuu varkauteen, Sibeliuksesta pitävä mies tekee talostaan Ainolan, lavatanssiyhtyettä fanittava kaksikko upottaa solistin paineisiin, teatterin siivooja vakoilee tanssijaa...

Rakastuneet fanittajat herättävät hämmennystä kulkemalla omaa tietään, sopeutumatta vallitseviin sovinnaisuunormeihin. Taiteilijat, niin epävarmat kuin epäonnistuneetkin, etsivät syitä ja seurauksia. Toisille käy hyvin, toisille huonommin. Jotkut saavuttavat onnen, jotkut luopuvat unelmistaan.

Kun ovi sulkeutui, lysähdin sängylle. Itketti, muttei kyyneliksi asti. Hissi kolahti alakerrassa, ulko-oven loksahdus kimmahteli aulan kivisissä seinissä. Painoin kasvoni paitaa vasten, siinä tuntui deodorantin tuoksu. Hengitin kankaan läpi yhteisiä vuosiamme ja mitä etäämmälle pääsin muistelemisessa sitä epätodellisemmaksi haaltui koko yhdessä eletty aika.
Herätessäni oli jo pimeää, napsautin yöpöydän lamppuun valon ja kuuntelin äänetöntä yötä. Kohotin poskeni irti ryttyisestä paidasta ja nyppäsin silmäkulmaa kutittavan roskan pois sormiini. Pitkään hymyilin itsekseni: mikään ei tosiaankaan ollut sattumaa.
Ei sekään, että kihara tulisi täydelliseksi vasta jäätyämme kahden.   

Teoksen nerokkuus on hienovaraisen realistisessa liioittelussa. Hurjaa olisi, mutta näin voisi tapahtua oikeasti. Ehkä tapahtuukin, parhaillaan. Kuka tietää? Kenellä on valta päättää, mikä on normaalia ja mikä liioiteltua, mikä ihailua ja mikä vaanimista, mikä kunnian osoittamista ja mikä pakkomielteistä? Raja normaalin ja epänormaalin välillä on ohut, ohuempi kuin mikään muu.

Kauniita sanoja, rumia sanoja

Viime viikonloppuna kirjoittajaryhmämme mietti sanoja. Mikä tekee sanasta kauniin tai ruman? Äänneasu, merkitys vai mikä?

Yksi keskustelua herättänyt sana oli äiti. Joidenkin mielestä se on äänteellisesti ruma, vaikka merkitys onkin useimmiten positiivinen. Muunnokset äippä ja äiskä koettiin pääosin rumiksi. Olisiko niin, että ääkköset rumentavat sanan? Tämän illan rumin sana on yökkönen.

Kauniilta vaikuttivat helposti lausuttavat, vokaalipainotteiset sanat. Huilu, lipua, maa, ioni. Useimmat sanat olivat lyhyitä. Poikkeuksena oli hilpeuttä herättänyt hunsvotti. Se on varsin lystikäs sana. Lystikäs hunsvotti. Lystikäslystikäslystikäs. Hauskaa, eikö? Hunsvotista ajatus siirtyy kumkvattiin, mikä ikinä se onkaan. Jonkinlainen hedelmä, oletan. Hunsvotti syö kumkvattia. Kumkvatti syö hunsvottia. Tämän perjantain kaunein sana on huhtikuu.

Vihannesosastolta löytyvät kauheudet palsternakka ja turnipsi. Pitkät konsonanttihirviöt ovat vaikeita sanoa. Palsternakka noita-akka. Noita-akan palsternakkanokka. Palsternakka on se tuikea katse, joka sinuun luodaan kaksi sekuntia sen jälkeen kun olet sanonut jotain äärettömän typerää.

Lopuksi tylsyyskilpailun iltapukukierros: Osavuosikatsaus! Sisällöntuotanto! Kvartaalitalous! Rakenneuudistus! Krooh.

Pimpom!

Onko jollekulle käynyt oikeasti niin, että puhelinsoitto tai ovikellon soitto on muuttanut koko elämän? Ei minullekaan. Saarnilaakson väelle niin kuitenkin käy. Netta Walldénin kirjassa Ruben ja rouva Mallamudin tapaus (WSOY 2011).

Rouva Mallamudin elämä on ollut hänen miehensä kuoleman jälkeen pelkkää pyykkipäivää. Kylässä liikkuu huhu, jonka mukaan rouvan talo on rakennettu jättimäisen pesukoneen ympärille. Naapurin lapset Ruben ja Lisa ihmettelevät, mitä rouva pesee päivästä toiseen. He päättävät ottaa asiasta selvää. Selvitystyö on hankalaa, koska rouvan taloa vartioi kymmenen kiinalaista posliininukkea. Aina kun joku lähestyy taloa, yksi nukke putoaa lattialle ja särkyy. Vartijoista huolimatta Lisa uskaltautuu soittamaan rouvan ovikelloa. 

Rouva Mallamud asteli suljettu kirjekuori kädessään huoneesta toiseen, pysähtyi ikkunoiden edessä ja katsoi arvioivasti vuoronperään kutakin naapuritaloa. Syyllinen löytyi yleensä läheltä. Ei kukaan kaukana asuva tiennyt hänestä yhtään mitään, mutta lähitalojen asukkaat olivat takuulla niin uteliaita, että olivat lukeneet hänen nimensä postilaatikon nimikyltistä. Ei missään saanut olla rauhassa, ei missään! Ovikellon soitto kolme päivää sitten, ja nyt vielä tämä kaiken päälle.

Rouva on saanut päivälliskutsun naapuriin, ja jostain syystä hän hyväksyy sen. Siitä alkaa kaiken muuttava tapahtumaketju. Kutsujen jälkeen rouvan taloon päätyy eribäisiä kutsumattomia vieraita, minkä vuoksi vartijanuket särkyvät yksi toisensa jälkeen. Samalla särkyy rouvan suojamuuri, pala kerrallaan. Kun enää vain yksi nukke on ehjä, on rouvakin ehjä  ja valmis päästämään ihmisiä lähelleen.

Lastenkirjaluokituksestaan huolimatta Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sopii hyvin aikuistenkin luettavaksi. Se kuvaa hauskan koskettavasti yksinäisyyttä ja ennakkoluuloja sekä niistä luopumista. Rouvan eristäytyneisyys herättää kummastusta ja saa huhut liikkeelle. Kuitenkaan rouva ei lopulta ole sen omituisempi kuin kylän muutkaan asukkaat.

Eikä yksikään sana ole liikaa

Haluaisin kirjoittaa kuin Bo Carpelan. Niin, ettei rivejä voi kiitää läpi. Niin, ettei sanoja voi ahmia. Niin, että joka hetki on oltava tarkkana ja annettava sanojen tunkeutua tajuntaan. Niin, että jokainen kirjain on välttämätön. Niin, että voi vain ihmetellä, kuinka huikean taitava kirjoittaja on.

Yhtä ja toista pyrkii nykyään kulkemaan suoraan lävitseni. Minusta on tulossa sekatavarakauppa. Ne muutamat ihmiset, jotka tunnen, katsastavat tarjolla olevaa, ja minä yritän myydä, enimmäkseen vanhoja pölyisiä muistoja.

Mitä tuumaatte?

Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta (Otava 2011) iskee suoraan sieluun. Muistot ja hiljaisuus vaativat sukeltamaan sanamereen, vaikka hetkittäin onkin vaikeaa pysyä pinnalla. Vuosikymmenien välinen kuilu ei poista tosiasiaa, että kipu on kaikille yhteinen, vain sen muoto muuttuu. 

Kohtaamisia muiden ja itsen kanssa

Olen viime aikoina innostunut lukemaan novelleja, lyhytproosaa, kertomuksia tai millä nimellä niitä kutsutaankin. Jostain syystä olen valinnut vain hyviä kirjoja, vaikka, se tunnustettakoon, valintaperusteena on poikkeuksetta ollut takakansiteksti...

Anna Tommolan Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia (WSOY 2011) on hyvä esikoiskokoelma. Kaikissa kertomuksissa on yllätyksiä, jotain mille ei tiedä kohottaisiko kulmiaan vai nauraisiko, niin epätodellisilta asiat tuntuvat. On nainen, joka haluaa vain pitkiä miehiä; on mies, joka pukeutuu mekkoon ja tanssii virpojille; on nainen, joka ei halua tavata kämppäkavereitaan.

Uskomattomien, jopa absurdien kertomuksien välissä on myös vakavaa asiaa, maailman ja itsen pohdintaa. Tämä kohta osuu ja uppoaa minuun ihan täysillä:

Jokaiseen kohtaamiseen sisältyi riski: joku näkisi ja muistaisi minusta jotain, mitä en myöhemmin tahtonut itsestäni muistettavan.

Kuinka usein kohtaamiset toisten kanssa sisältävätkään teeskentelyä, peittelyä, asioiden kaunistelemista ja liioittelua vain siksi, että näyttäisi toisten silmissä ja mielissä mahdollisimman täydelliseltä! Turhaahan se on. Järkevämpää olisi olla se, kuka ja mikä on. Silloin ei koskaan tarvitsisi miettiä, miten vaikuttaisi seuraavalla tapaamisella vielä paremmalta.

Elämä opettaa sen, että täydellisyyttä ei ole olemassa.

Riemua ja rosvoilua

Lakiin pitäisi saada pykälä, jonka mukaan jokaisen aikuisen pitää lukea lastenkirja säännöllisin väliajoin. Aloittaa voi vaikkapa Siri Kolun kirjalla Me Rosvolat ja konnakaraoke (Otava 2011). Vilja Vainiston seikkailut Rosvolan perheen kanssa kutittavat nauruhermoja ja poistavat stressiä. Miten ihanaa olisi, jos tuollainen riemukas rosvoperhe nappaisi mukaansa!

Rosvoloiden kanssa Vilja tuntee olevansa enemmän kotonaan kuin oikean perheensä kanssa. Rosvolan väellä on aikaa hänelle, eikä hänen ole pakko tehdä asioita vasten tahtoaan. Onhan paljon hauskempaa mennä rosvojen kesäpäiville kuin olla musiikkileirillä syömässä porkkanoita!

Kolun kirja on kokonaisvaltaisen vahva. Rosvomaailman hahmot kuvataan lyhyesti mutta tarkasti. Yhteisön sisäinen rikkonaisuus valtataisteluineen ja kieroiluineen kuvataan Viljan näkökulmasta, minkä ansiosta lapsilukijankin on helppo lukea isoista ja vaikeista niin sanotuista aikuisten asioista. Myös runsas huumori keventää paksua kirjaa. 

Usvan verhoamat ajat

"Kaduille oli satanut ohut kerros lunta. Katulyhtyjen lepattavassa valossa se näytti kaupungin ylle hetkeksi sirotellulta hohtavalta hiekalta." Riikka Stewenin esikoisromaani Niin kauan kuin rakastat (Teos 2011) alkaa silmien eteen piirtyvällä kuvauksella. Ensimmäinen lause tempaa mukaan kahdessa eri ajassa kulkevalle kiehtovalle matkalle etsimään mystiselle taideteokselle alkuperää. Tarinan kaikki osat ovat periaatteessa kohdallaan: on jännitystä, menneisyyden traumoja, pahoja aikeita ja aavistus romantiikkaa.

Mutta mutta mutta... Ongelmana ovat päähenkilöt. Joko niitä ei ole tai niitä on liikaa. Kaikki kirjassa esiintyvät henkilöt, myös muiden muistoissa vilahtavat, on esitelty ennen prologia muutamalla sanalla. Sen enempää heistä ei irtoakaan. Henkilöiden väliset kytkökset paljastuvat yllättäen, ja ne ohitetaan nopeasti. Henkilöt jäävät etäisiksi, koska Iristä lukuunottamatta heillä ei ole yksityiselämää. Kaikki, mitä he sanovat ja tekevät, liittyy taideteoksen arvoituksen selvittämiseen. Heillä on vain työ, ei muuta.

Stewenin kirjassa minua ärsyttää sama asia kuin muissakin oppineiden teoksissa. Henkilöt ovat korkeasti koulutettuja tai ainakin he opiskelevat yliopistossa. He pukeutuvat erittäin tyylikkäästi ja tuntevat kaikki alueet kirjallisuudesta musiikkiin ja kulttuurihistoriaan. Käsitteet täytyy selittää lukijoille, mikä tekee tekstiin outoja vivahteita. Stewenin kirjassa esimerkiksi professori Jonathan selittää entiselle oppilaalleen, taiteilija Miriamille mikä on sfumato eli valohämy. Lukijalle tulee vaikutelma lässytyksestä; tottahan taiteilija tuntee taidehistorialliset käsitteet, ei niitä tarvitse hänelle rautalangasta vääntää.

Minulla on korkeakoulututkinto, mutta en silti halua pukeutua täydellisesti istuviin kermanvärisiin jakku- tai housupukuihin. Viileän asiallisia kirjallisuustieteilijöitä, taidehistorioitsijoita ja muita vastaavia on jo riittämiin. Oranssissa mekossani haluan näyttää satuprinsessalta!