Ennen istumista sanotaan korkeintaa kaksi sanaa. Informaatioarvo on niistä riisuttu. Jaaha. No niin. Siihen. Aluksi syödään höntyilemättä. Mietitään omia juttuja - mitä ne ovat ei tiedä eikä ole kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen tiennyt kukaan.
Keskustellessa ei esitetä suoria kysymyksiä . Elämä kuitataan muutamalla tarkalla lauseella: Aina se vesuri jotenkin sopinu käteen. Yhteisestä tuttavasta tai palveluspaikasta riemastutaan niin että nytkähdellään. Jos nauramaan heretään, on jälkeenpäin hetkeksi vakavoiduttava ettei elämä aivan karkeloinniksi karkaa. Siirtymää merkitään yskähdyksellä.
Tuttua, ah niin tuttua! Turkka Hautala havainnoi suomalaista elämänmenoa teoksessaan Kansalliskirja (Gummerus 2012). Parin sivun mittaiset kertomukset osuvat ja uppoavat. Ne ovat tuokiokuvia tavallisista asioista ja tilanteista, jotka voisivat tapahtua kenelle vaan. Samalla niissä on kuitenkin pieniä yllätyksiä, jotka pitävät lukijan kiinnostuneena alusta loppuun. Kielen vaihtelu yleiskielestä slangiin ja murteisiin tuo tekstiin moniulotteisuutta. Kertomusten lyhyt mitta on haasteellinen, mutta Hautala onnistuu tekemään henkilöhahmoista persoonallisia ja niin kovin rakastettavia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti