Katja Kaukonen: Vihkivedet

Katja Kaukonen: Vihkivedet
WSOY 2012
219 s.

Ihana syksy! Mielettömän hyviä kirjoja putoilee käsiin enemmän kuin vaahteranlehtiä pihaan! Katja Kaukosen Vihkivedet on äärettömän hieno novellikokoelma, jossa ihmisen - ei kenenkään tietyn - koko elinkaari käydään läpi. Kaukosen kieli on omaperäistä ja vivahteikasta, ilmaisuvoimaista ja kuvallista. Mikä parasta, se ei ole ylikoukeroista, tekemällä tehtyä tekotaiteellista sanakikkailua.

Novelleisssa tavataan eri ikäisiä anonyymejä ihmisiä (ja yksi kissa), jotka minä-muodossa kertovat ja kokevat asioita. Käsillä oleva hetki on kaikkein tärkein, mutta myös menneeseen ja tulevaan viitataan tarpeen mukaan. Elämä ei ole elämisen tekemistä, se on olemista, olemista läsnä tässä ja nyt, kaikin aistein.

Ei minusta koskaan tulisi heikäläistä, vaikka olinkin alkanut saada samoja piirteitä, kasvoin vauhdilla ja ääneni käväisi satunnaisesti heidän matalassa maailmassaan. Vesi erotti meidät, piti loitolla toisistamme. Lopulta se veisi minut heiltä kokonaan. Ehkä osasin uida, en ollut koskaan kokeillut. En halunnut mennä veteen makaamaan. Seisoin paikallani, annoin joen tunnustella tulijaa, kävelin hitaasti syvemmälle. Jäin siihen, missä pinta kosketti napaa. En antaisi sille enempää itsestäni. Viileät vedet, loputtomat rispaantuneet loimilangat pohjan tuntumassa koskettelivat jalkoja ja yrittivät punoutua solmuiksi nilkkojen ympärille, kaataa minut, saada virtaamaan mukanaan. En antanut. Joki sai tyytyä rypyttämään ihoani ja merkitsemään sillä tavalla omakseen. Kavensin haara-asentoa, annoin jalkojen koskettaa toisiaan. Näin kun seisoisin, piirtyisin aaltokuvioille, raajat sulautuisivat hitaasti toisiinsa, kaikki pinnanalainen kävisi tarpeettomaksi, ja minä saisin pyrstön. Sääri- ja reisiluut putoaisivat lopulta pois. Niissä näkyisi veden kirjoitus.

Varpaani olivat kylmästä jähmeät, mutta liikutin niitä silti, kokeilin. Saven sekaan pohjan lietteisiin oli painunut kapea puun runko. Tai ehkä se oli valtava luu. Siellä se odotti kosteassa piilossaan kuin tiukkaan kääritty papyrusrulla, että saisin kalan muodon ja sukeltaisin lukemaan syvyyksien sanoja. Pinnan alta, toisesta maailmasta poimisin kaiken tarvittavan tiedon, sitten minäkin osaisin olla mies. Tätä oli turha selittää kenellekään. Yritin vain sopeutua, annoin kaiken tapahtua.

Kokoelman kolmetoista novellia muodostavat ehjän kokonaisuuden. Monissa novellikokoelmissa on se vika, että eri osien - joskus jopa saman osan eri novellien - välistä yhteyttä on vaikea löytää. Vihkivesissä olemassaolon pohdinta ja elämisen tematiikka on voimakkaasti läsnä jokaisessa tekstissä. Intensiivinen tunnelma ja kielen viipyilevä rytmi nekin sitovat osaltaan tekstejä yhteen. Vihkivesistä on sanottava, niin tylsää ja kliseistä kuin se onkin, että kokonaisuus todellakin on enemmän kuin osiensa summa.