Ian Rankin: Turvaa vailla

Ian Rankin: Turvaa vailla
Englanninkielinen alkuperäisteos Fleshmarket Close (2004)
Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas
Blue Moon 2013
467 s.






Välillä olin kyllästynyt Rankinin kirjoihin, syytä en muista, ehkä ne muistuttivat liikaa toisiaan (tai sitten eivät). Nyt kun katsoin sisälehdeltä suomennoksia, niin lukematta on varmuudella yksi, nimittäin Pimeän sylissä (suomennettu 2009). Ehkä lukematta on kaksi, Lankeemuksia (suomennettu 2010) ja Henkiin herätettävät (suomennettu 2011). Luettuna on siis Rebus-sarjan yhdeksän ensimmäistä ja kaksi viimeisintä osaa. Nyt tuntuu siltä, että nuo puuttuvat on luettava pikaisesti, koska olen jälleen kerran koukuttunut sarjaan.

Turvaa vailla kertoo monesta näennäisen erillisestä tapahtumasta. On kadonnut teinityttö, jonka raiskattu isosisko on tehnyt itsemurhan. On kellarista löytynyt luurankopari, naisen ja lapsen. On murhattu laiton maahanmuuttaja. John Rebus ja Siobhan Clarke työskentelevät samassa paikassa mutta kumpikin tutkii eri tapausta. Vähitellen palaset alkavat sopia yhteen ja paljastuu, että taustalla on eräänlainen hämähäkinverkko, verkko johon on jäänyt kiinni paljon ihmisiä ja tapahtumia. Vaaditaan paljon jalkatyötä, arvailua ja päättelyä ennen kuin lankoja ohjaileva hämähäkki paljastuu.

Pidin kirjasta kovasti. Viime aikoina olen lukenut paljon pohjoismaisia ja amerikkalaisia dekkareita, joihin nähden Rankinin tyyli on erilainen, ihastuttavan omalaatuinen. Tapahtumat sijoittuvat pääosin nykyaikaan, ja jos menneisyyteen viitataan niin aikajana ulottuu vain muutamien vuosien taakse. Poliisintyö tapahtuu enemmän elävien ihmisten kanssa kuin ruumiinavaussaleissa ja teknisten vempaimien kanssa. Murhien taustalla on muutakin kuin syyllisen lapsuusaikainen kaltoinkohtelu ja mielenterveysongelma.

Yksi parhaimmista puolista kirjassa on poliisien ja rikollisten eräänlainen kissa ja hiiri -leikki. Poliisit naljailevat epäillyille ja epäillyt naljailevat poliiseille, välillä tunnelma on kireä ja välillä suorastaan veljellinen (tai sisarellinen). Poliisit jutustelevat rennosti ja väittävät saavansa rikolliset nalkkiin hetkenä minä hyvänsä, vaikka todisteiden sijasta heillä olisi vain arvauksia. Epäillyt vakuuttavat syyllisyyttään ja muistuttavat ettei todisteita ole, mutta silti tulee sellainen olo kuin he tietäisivät jäävänsä kiinni koska tahansa. Poliiseilla tuntuu olevan tekemisissään ajoittain suoranainen hällä väliä -meininki, mutta tulosta tulee silti. Tosin vaaditaan joitakin onnekkaita sattumia mutta niitä tarvitaan jokaisessa dekkarissa.

Pian tämä kuljettaja veisi ruumiin ruumishuoneelle, missä suoritettaisiin kuolinsyyn tutkinta. Mutta he tiesivät jo olevansa tekemisissä henkirikoksen kanssa. Useita pistohaavoja, yksi kurkussa. Verijäljet osoittivat että uhrin kimppuun oli käyty noin kolmen metrin päässä käytävää eteenpäin. Mies todennäköisesti oli yrittänyt päästä pakoon ja ryöminyt kohti valoa, ja päällekävijä oli tuikannut lisää pistoja, kun hän oli horjahdellut ja kaatunut. 

"Taskussa ei muuta kuin jokunen kolikko", yksi rikosetsivistä sanoi. "Toivottavasti joku tietää kuka mies on..."

Rebus ei tiennyt kuka mies oli, mutta hän tiesi mikä tämä oli: selvitettävä tapaus, tilastonumero. Ja vielä sitä enemmän, mies oli jutun aihe, ja kaupungin journalistiti vainusivat sen jo nyt, olivat joka suhteessa kuin riistan perässä oleva joukkio. Knoxland ei ollut suosittu asuinalue. Se veti puoleensa vain epätoivoisia ja niitä, joilla ei ollut asian suhteen vaihtoehtoa. Takavuosina se oli ollut paikka, johon sysättiin ne vuokralaiset joille kunnan oli vaikea löytää asuntoa muualta: huumeriippuvaiset ja mieleltään järkkyneet. Nykyisin maahanmuuttajia singottiin sen kosteimpiin ja vähiten tervetulleeksi toivottaviin nurkkiin. Turvapaikanhakijat, pakolaiset. Ihmiset joita kukaan ei halunnut ajatella tai joiden kanssa olla kanssakäymisissä. Katsoessaan ympärilleen Rebus tajusi, että niistä ressukoista täytyi tuntua kuin olisivat hiiriä labyrintissa. Laboratoriossa hiirenä olossa oli se ero, että siellä saalistajia oli vain harvassa, kun taas täällä, todellisessa maailmassa, niitä oli joka puolella.

Ilokseni luin kansiliepeestä, että sarja jatkuu yhä. Alkuperäisteos on kuitenkin yhdeksän vuoden takaa. Turvaa vailla on neljästoista suomennos, ja Rankin on tähän mennessä kirjoittanut 18 osaa. Sarjan luvataan täydentyvän yhä, joten Rankinin kirjojen ystäviä hemmotellaan vielä monta vuotta. 

Kirjabloggarin syrjähyppy

Otsikko on ehkä vähän provosoiva, en varsinaisesti ole tehnyt tai tekemässä syrjähyppyä, vaikka nyt postaankin kaulahuivin neulomisesta. Siinä vaan kävi niin. Kuuntelin äänikirjaa (Kai Ekholmin Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava), ja kun en jaksanut surffailla netissä siinä samalla niin päädyin penkomaan lankakassia. Siellä on monta kerää, jotka ostin älyttömän halvalla paikallisen lankakaupan loppuunmyynnistä.

Salaman kanssa

Ilman salamaa

Lanka on Katian Topi, väri 9065. Tuollainen kiva musta-harmaa sävy, joka ei kylläkään välity todenmukaisena kummastakaan kuvasta. Ensin ajattelin tehdä sellaisen yksinkertaisen kissapipon, mutta tietysti tuli silmukoita liian vähän niin nyt on tehtävä kaulahuivi. Kahden illan ja yhden lankakerän tulos on tässä:

Harmi, että lankaa oli vain tuo yksi kerä, hyvään vauhtiin kun pääsi niin olisi halunnut tehdä samantien valmiiksi. En tiedä, myydäänkö tätä lankaa halpamarketissa, täytyy käydä viimeistään viikonloppuna katsomassa. Jos ei myydä niin sitten on vaan odotettavaa seuraavaa Tampereen-reissua ja lankakauppaa.

Jay Asher & Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus

Jay Asher & Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus
Englanninkielinen alkuperäisteos The Future of Us (2011)
Suomentanut Laura Honkasalo
Kansi Anna Wolf
Otava 2012
317 s.

Sinä ja minä sitten joskus on erilainen, viihdyttävä nuortenkirja. Alkuperäinen englanninkielinen nimi on todella tylsä, siispä heti iso kiitos suomentajalle omaperäisestä, osuvasta käännöksestä.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1996, jolloin langattomat puhelimet ja hitaasti raksuttavat tietokoneet ovat uusinta uutta. Ystävykset Emma ja Josh ovat kasvamassa erilleen, suurelta osin siksi että Josh on ihastunut Emmaan kun taas Emma pitää Joshia vain Joshina, ei minään muuna. Emma saa Joshilta cd-romin, jonka mukana tietokoneeseen tulee Facebook vuonna 2011.

Emma jää kiinni tulevaisuudenkuvaansa. Hän huomaa, että tekemällä asioita vuodessa 1996 hänen statuksensa ja tilapäivityksensä vuodessa 2011 muuttuvat. Niille on kuitenkin yhteistä se, että teini-Emma ei koe aikuis-Emman olevan onnellinen. Hän pyrkii toimimaan niin, että asiat olisivat oikeasti viidentoista vuoden päästä toisin. Kikkailemalla omalla tulevaisuudellaan hän muokkaa samalla Joshin ja kaikkien muidenkin tulevaisuuden virtuaalielämää. Jäädessään yhä tiukemmin koukkuun Facebookin ja tulevaisuudennäkymiinsä hän on vaarassa menettää nykyhetken ystävät ja mahdollisuudet.

Hetken kuluttua pyyhin silmät ja etsin listasta J-kirjaimen. Olen taas Joshin ystävä. Hän seisoo rypyläisen vuorijonon edessä sininen reppu selässä. Hänen tukkansa on takussa ja hän katsoo kameraan leveästi hymyillen. Vien kursorin Joshin kuvan kohdalle, mutta päätän olla klikkaamatta. En halua enää ylitulkita. Jos Josh on onnellinen, haluan olla onnellinen hänen takiaan.

Ennen kuin suljen Facebookin, tarkastan yhden asian. Klikkaan valokuviini. Alareunassa on albumi nimeltä Lukiomuistoja kuten ennenkin. Se latautuu hitaasti, mutta muutaman minuutin kuluttua näen kuvan itsestäni sinä päivänä kun sain ajokortin. Siellä on sama kuva Joshista ja Tysonista miekkailemassa skeittilaudoillaan. Kuva bikinipöksyisestä pepustani ja teksti Vanhat hyvät ajat. Ja viimeisenä kuva Kellanista, Tysonista, Joshista ja minusta GoodTimezin pallomeressä. Laatu ei ole erinomainen ja erotan kohdat, joista revin kuvan ja himmeät teipin jäljet.

Tietysti mukana on nuortenkirjoille ominaisia teemoja kuten ihastumisia, Sen Oikean miettimistä, koulunkäyntiä ja jatko-opintojen miettimistä sekä kinaa vanhempien kanssa. Nämä taustoittavat Emman ja Joshin tarinaa, kertomusta siitä, miten monivuotinen ystävyys on vaarassa rikkoutua molempien pikkuhiljaa aikuistuessa ja Emman pyrkiessä vaikuttamaan tulevaisuuteen. Aikuis-Emmaan keskittyessään teini-Emma ei ymmärrä hermostuttavansa Joshin. Hän muokkaa myös tämän virtuaalimuotoista tulevaisuutta, asiaa joka on Joshille vieras, outo ja pikkuisen pelottava. Emma joutuu karvaasti oppimaan, että tärkein on sittenkin nykyhetki ja siinä tapahtuvat asiat.

Virtuaalinen aikamatkailu, ja vieläpä varsin lyhyen ajanjakson sisällä, on hauska idea. Kolmekymppinen lukija saattaa muistaa oman ensikosketuksensa tietokoneisiin ja viettää tovin muistellen milli kerrallaan avautuvia kuvia ja kauheaa raksuttavaa ääntä. Itse olen tietotekniikan peruskäyttäjä, eli en tiedä mitään koneita ja ohjelmia pyörittävistä seikoista. Siksi on helppo eläytyä Emman ja Joshin hämmästykseen ja epäuskoon Facebookin lävähtäessä heidän silmilleen.

Idean lisäksi myös toteutus toimii. Emma lukee tulevaisuuden tilapäivityksiä, jotka ovat usein yksittäisiä tai vain muutaman kommentin pituisia. Ne eivät siis vie suhteettoman paljon tilaa vaan ovat toiminnan pontimena. Lyhyydestään huolimatta ne aiheuttavat paljon sekä tunteita että toimintaa. Tapahtuma-aikana on vain kuusi päivää mutta voi mitä kaikkea siinä ajassa ehtiikään sattua!

Mielestäni Sinä ja minä sitten joskus soveltuu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille. Aikuisille se toimii ehkä eniten nostalgiapalana, mutta varsin herttaisena sellaisena.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Otava 2013
343 s.









Olipahan hyvä kirja, järkyttävän, järisyttävän hyvä. Tarviiko siitä enempää kertoakaan? No, ehkä muutama sana.

On Roosa, syömishäiriöinen kirjallisuudenopiskelija, joka on muuttanut Helsinkiin rakkauden perässä. Rakkauden, joka muuttaa sekä muotoaan että kohdetta.

On Tapio, polvivammainen ex-ammattilaiskoripalloilija, joka etsii elämäänsä uutta sisältöä korvaamaan urheilua.

On Aki, mielisairaalassa työskentelevä voimailija, joka haluaa olla maailman paras.

On Ville Siikala, masentunut kirjailija, joka tekee itsemurhan. Ville Siikala, joka vaikuttaa kaikkien päähenkilöiden elämään sekä eläessään että vielä enemmän kuolemansa jälkeen. Joku on nähnyt hänet vain sekuntien ajan, toinen tuntenut aikuisiällä, kolmas ollut lapsuudenystävä. Kun Ville Siikala on poissa, kolmen päähenkilön tiet risteävät yllättävillä tavoilla.

Hänen ylikierroksilla käyvät aivonsa tuottavat sarjan välähdyksiä. Poika täyttämässä juomapulloa taloyhtiön punttisalilla. Poika möllöttämässä syntymäpäivillään keittiön pöydässä. Poika sängyllä ihailemassa Ivan Freydunin julistetta. Ja kun hän katsoo maassa hourailevaa hujoppia, hän näkee pojan, Matiaksen.

Pauke yltyy korvissa. Aki tietää seisovansa pimeällä kadulla keskellä Töölöä, mutta edessään hän näkee vanhan kotinsa. Värikkäät tapetit seinillä, äiti essu päällä keittiössä tiskaamassa lautasia. Hän kyyhöttää pöydän alla, ja vaikka hän sulkee silmänsä ja peittää korvansa, hän kuulee paukkeen ja läiskeen ja äidin tuskan. Äitiä pitää auttaa. Äiti pitää pelastaa. Ja Aki tuntee kasvavansa pöydän alla, vihreät lihakset paisuvat, ne hukuttavat pienen pojan sisälleen, turvaan, kadoksiin.

Jokaisella henkilöhahmolla on unelma, jonka kukin heistä pyrkii saavuttamaan kuka milläkin keinoin. Unelmat ovat kuitenkin armottomia; ne eivät halua tulla saavutetuiksi ilman kipua ja vaikeuksia.

Mielestäni Unelmansieppaaja on kertakaikkisen loistava teos. Eri luvut antavat puheenvuoron eri henkilöille, yhtä paljon jokaiselle. Hahmot ovat uskottavia, eläviä, ja niiden mukaan on helppo päästä heti alusta alkaen. Toisista hahmoista tykkää ja niille toivoo hyvää, toisia inhoaa ja niille toivoo epäonnea. Niin käykin, ainakin minulle, että suosikkini saavat elämänsä jonkinlaiseen järjestykseen ja inhokit saavat nenilleen.

Pidän siitä, miten Pekkola kutoo ja kuljettaa juonta. Vaikka kolme keskushenkilöä ovat erilaisia taustoiltaan ja elämäntavoiltaan, heidän teidensä kohtaamistavat tuntuvat täysin luonnollisilta. Koko kirja tuntuu hyvin vaivattomalta ja luontevalta ja sitä on nautinnollista lukea.

Virpi Hämeen-Anttila: Marionetit

Virpi Hämeen-Anttila: Marionetit
Kansi: Jussi Kaakinen & Sami Piskonen
Otava 2013
317 s.








Hämeen-Anttilan edellinen teos Tapetinvärinen sai ainakin kriitikoilta tavallista nuivemman vastaanoton. Itse en lukijana päässyt siihen sisälle ollenkaan ja jätin kesken. Ajattelin yrittää myöhemmin uudelleen, koska olen tykännyt kaikista aikaisemmista. Kun näin, että Hämeen-Anttilalta on tullut taas uusi kirja, ajattelin kokeilla.

Marionetit kertoo neljästä ystävyksestä, jotka tapaavat vuosien jälkeen uudelleen. Emma ja Julia ovat sisarukset, kuin yö ja päivä. Emma on jäänyt kotitaloon ja rakentanut sinne studion, jossa rakentaa marionetteja ja tekee lyhytelokuvia. Julia on uutiskuvaaja, joka on reissannut ympäri maailmaa. Sisarusten välillä on lukuisia kipupisteitä, etenkin kun molemmat kokevat vanhempien suosineen toista. Julia on myös jättänyt tyttärensä Josefinen Emman ja tämän miehen Jannen hoteisiin. Janne on ollut nuorena rakastunut Juliaan, samoin kuin ystävyksistä neljäs, Miki. Emma puolestaan on ollut ihastunut Mikiin ja kun ei ole saanut tätä, päätynyt yksiin Jannen kanssa. Melkoinen suhdesoppa siis.

Nelikon tiet risteävät eri tavoin, osin yllättävästikin. Vanhoja kaunoja selvitetään mutta samalla luodaan uusia yhteisiä kuvioita. Kipupisteitä käydään läpi ja samalla opitaan näkemään sekä oma itse että muut hiukan eri tavalla. Todetaan menneet virheet ja pyritään korjaamaan se, mikä on korjattavissa. Tällä tiellä jokainen henkilö, niin pääosanelikko kuin sivummalla olevat lapset sekä Emman ja Julian äiti, oppii itsestään ja muista. Jokainen myös muuttuu, kuka enemmän, kuka vähemmän. Tulee lisää itsetuntoa, rohkeutta, uskallusta, hyväksyntää ynnä muuta.

Anniina on tarkkaillut Emman ääntä ja ilmeitä. Pitäisikö tästä huolestua? Teini-iässä Emma oli ihastunut Mikaeliin. Sen näki sen katseista ja käytöksestä. Hän ei tiennyt yhtään, kuinka vakavaa ihastus oli. Ei Emma avannut sydäntään. Ei silloin, eikä nyt. Ei hänelle, ei Helmerille, ei Julialle eikä varsinkaan Mikaelille. Eikä Emmalta voinut kysyä. Emma oli kuin lukittu laatikko. Avainta ei saanut käteen kuin joskus harvoin. Ilman sitä laatikko ei auennut muuten kuin murtamalla kansi, ja hänellä oli vahva epäily, että jos väkivalloin menisi sisään, tajuaisi, että on rikkonut juuri sen mitä etsii. Hän on muistavinaan, että toiset etääntyivät Emmasta, joka oli niitä kaksi vuotta nuorempi. Niillä oli loppumassa koulu ja aukeamassa elämä ja Emmalla oli kaikki vielä kesken. Miten salattu, kukkaan puhkeamaton tunne on vaikuttanut Emmaan? Kuusitoistavuotiaana rakkaus on valtava tunne. Mutta ei Emman sydän murtunut, ei ei, jos hän mitään ihmisistä tietää. Kun toiset lähtivät pois, Emma jatkoi omaa elämäänsä tyynen näköisenä. Luki, tanssi, soitti, kirjoitti, teki nukkejaan. 

Avioliitossaankin Emma on se joka on vahva ja ja varma ja tietää.

Emma on vahva. Tosiaan. Emma on vahva.

Pidän Hämeen-Anttilan kaikissa  kirjoissa siitä, että vaikeita ihmissuhteita setvitään niin etteivät ne tukahduta lukijaa. Asioita ei märehditä eikä kaikki muu elämä jää syrjään siksi aikaa. Lisäksi asiat ja henkilöhahmot kehittyvät koko ajan.Tämä toteutuu myös Marioneteissa.

Pidän myös siitä, että henkilöhahmot ovat taiteellisia tai muuten epätavallisissa ammateissa. Marioneteissa Emma tekee nukketeatteria, Janne käsikirjoittaa tv-sarjaa ja jonglööraa, Miki on miimikko ja Julia uutiskuvaaja. Emman ja Jannen lapset harrastavat tanssia ja sirkusta ja sen lisäksi auttavat Emmaa nukketeatterissa. Ammatit ja harrastukset luovat mielikuvan, että näissä ihmisissä on jotain erilaista. Ei välttämättä erikoista mutta jotain sellaista, mihin suurin osa lukijoista törmää vain erikoistilanteissa ja -tilaisuuksissa, irti tavallisesta arkielämästä.

Olen iloinen siitä, että luin Marionetit. Matkan varrella koin monia (miellyttäviä) yllätyksiä, kun tarina kääntyikin odottamattomaan suuntaan. Se olisi voinut edetä ja päättyä toisinkin, monellakin eri tapaa, mutta hyvä että se menee ja päättyy niin kuin nyt tekee. Lukemisesta jäi hyvä mieli ja arvaan, että palaan tähän kirjaan vielä toistekin.