Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Otava 2013
343 s.









Olipahan hyvä kirja, järkyttävän, järisyttävän hyvä. Tarviiko siitä enempää kertoakaan? No, ehkä muutama sana.

On Roosa, syömishäiriöinen kirjallisuudenopiskelija, joka on muuttanut Helsinkiin rakkauden perässä. Rakkauden, joka muuttaa sekä muotoaan että kohdetta.

On Tapio, polvivammainen ex-ammattilaiskoripalloilija, joka etsii elämäänsä uutta sisältöä korvaamaan urheilua.

On Aki, mielisairaalassa työskentelevä voimailija, joka haluaa olla maailman paras.

On Ville Siikala, masentunut kirjailija, joka tekee itsemurhan. Ville Siikala, joka vaikuttaa kaikkien päähenkilöiden elämään sekä eläessään että vielä enemmän kuolemansa jälkeen. Joku on nähnyt hänet vain sekuntien ajan, toinen tuntenut aikuisiällä, kolmas ollut lapsuudenystävä. Kun Ville Siikala on poissa, kolmen päähenkilön tiet risteävät yllättävillä tavoilla.

Hänen ylikierroksilla käyvät aivonsa tuottavat sarjan välähdyksiä. Poika täyttämässä juomapulloa taloyhtiön punttisalilla. Poika möllöttämässä syntymäpäivillään keittiön pöydässä. Poika sängyllä ihailemassa Ivan Freydunin julistetta. Ja kun hän katsoo maassa hourailevaa hujoppia, hän näkee pojan, Matiaksen.

Pauke yltyy korvissa. Aki tietää seisovansa pimeällä kadulla keskellä Töölöä, mutta edessään hän näkee vanhan kotinsa. Värikkäät tapetit seinillä, äiti essu päällä keittiössä tiskaamassa lautasia. Hän kyyhöttää pöydän alla, ja vaikka hän sulkee silmänsä ja peittää korvansa, hän kuulee paukkeen ja läiskeen ja äidin tuskan. Äitiä pitää auttaa. Äiti pitää pelastaa. Ja Aki tuntee kasvavansa pöydän alla, vihreät lihakset paisuvat, ne hukuttavat pienen pojan sisälleen, turvaan, kadoksiin.

Jokaisella henkilöhahmolla on unelma, jonka kukin heistä pyrkii saavuttamaan kuka milläkin keinoin. Unelmat ovat kuitenkin armottomia; ne eivät halua tulla saavutetuiksi ilman kipua ja vaikeuksia.

Mielestäni Unelmansieppaaja on kertakaikkisen loistava teos. Eri luvut antavat puheenvuoron eri henkilöille, yhtä paljon jokaiselle. Hahmot ovat uskottavia, eläviä, ja niiden mukaan on helppo päästä heti alusta alkaen. Toisista hahmoista tykkää ja niille toivoo hyvää, toisia inhoaa ja niille toivoo epäonnea. Niin käykin, ainakin minulle, että suosikkini saavat elämänsä jonkinlaiseen järjestykseen ja inhokit saavat nenilleen.

Pidän siitä, miten Pekkola kutoo ja kuljettaa juonta. Vaikka kolme keskushenkilöä ovat erilaisia taustoiltaan ja elämäntavoiltaan, heidän teidensä kohtaamistavat tuntuvat täysin luonnollisilta. Koko kirja tuntuu hyvin vaivattomalta ja luontevalta ja sitä on nautinnollista lukea.