NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Englanninkielinen alkuperäisteos We Need New Names (2013)
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
292 s.

Vieraisiin kulttuureihin tutustuminen jatkuu, ihan sattumalta. Tässä, kuten edellisessä postauksessani Jakarandapuun lapsista, sekä kirjan nimi että kaunis ja värikäs kansi houkuttelivat lainaamaan kirjan. (Pakko tunnustaa, että tällä kertaa jouduin lataamaan kansikuvan kustantamon nettisivulta. Olin ottanut hienon kuvan aikaisemmin päivällä, mutta nyt en löydä kännykkääni. Se oli puolitoista tuntia sitten keittiössä kädessäni mutta mihin lie olen sen laskenut.)

NoViolet Bulawayo on syntynyt Zimbabwessa ja muuttanut kahdeksantoistavuotiaana Yhdysvaltoihin. Esikoisteoksessaan hän tuo voimakkaasti esiin molempia kulttuureita hyvine ja huonoine puolineen. Päähenkilö on Kulta-niminen tyttö, joka kertoo arjestaan, ensin lapsena Afrikassa ja sitten teininä ja edelleen aikuisena Amerikassa.

Kulta muistaa ajan, jolloin asiat olivat hyvin. Perhe oli koossa ja asui tiilitalossa. Sitten kaikki muuttui. Isä lähti Etelä-Afrikkaan ja hän äitinsä ja isoäitinsä kanssa muutti peltihökkeliin, aivan kuten niin monet muutkin perheet. Nälkä piinaa ruoka-avusta huolimatta. Kulta ystävineen käy guavavarkaissa; he eivät kyllästy syömään guavaa päivä toisensa jälkeen, koska se helpottaa nälkää. Lapset leikkivät sotaa ja terroristejä, he yrittävät tehdä abortin raskaana olevalle ystävälleen, he kuljeskelevat kaiket päivät, he riitelevät mutta ovat silti toisilleen tärkeitä. He ihmettelevät koiraa ja puhelinta. Heidän päivänsä ovat selviytymistaistelua, mitä vastaan, tietävätkö he itsekään.

 

Katsokaa tuonne, nyt ne tulee, Luojatietää sanoo ja me nähdään että ison  muurahaiskeon takaa tulvii surijoita kohti Taivaantietä. Ne tulee tänne hautaamaan Vapaanasyntyneen vaikka niille on kerrottu, mitä tapahtuu, jos ne jää kiinni. Me katsellaan hautajaisia täältä puusta koska me ei päästä mukaan. Lapset ei näet saa tulla hautuumaalle. Mutta aikuiset ei tiedä että me pujahdetaan tänne aina kun me halutaan katsella hautajaisia puusta tai ihan vaan kuljeskella tai vaikka leikkiä täällä. 

Taivaantiellä on joka puolella punaisia multakumpuja. Näyttää ihan siltä että täällä korjataan ihmissatoa, että kuolema odottaa jonkin kivenlohkareen takana mukanaan iso kassillinen ilmaista ruokaa ja ihmiset ryntää eteenpäin niin että ne kaatuilee toistensa päälle koska ne haluaa päästä jonon kärkeen ennen kuin avustusruoka loppuu. Semmoista se on, kuolleita tulee aina vaan lisää.

Kullan täti on muuttanut Amerikkaan, Michiganin Detroitiin. Kulta on odottanut vuosia, mutta lopulta hän pääsee tädin luokse. Amerikka ei kuitenkaan ole sellainen ihmemaa, miksi Kulta sen on kuvitellut. Tietenkin hän kohtaa ennakkoluuloja ja kiusaamista, mutta opettelee teineille tyypillisiä ilmaisuja ja onnistuu sulautumaan joukkoon. Sulautuminen on kuitenkin vain pinnallista; sisimmässään Kulta on epävarma siitä kuka hän on ja minne hän kuuluu. Siteet ja yhteydet entiseen kotiin, äitiin ja ystäviin muuttuvat epävarmoiksi ja etäisiksi. Toisaalta hän ei tunne olevansa kotona myöskään Amerikassa.

Aina kun katselen hautausmaata ajattelen sitä, että isä makaa Taivaantiellä, missä se pantiin multiin, ja sitä, että sen haudalla on vain kummullinen punaista maata, ja melkein toivon, että sekin olisi jossakin kauniissa paikassa, missä ymmärtää, miksi kuolleita kuopattaessa sanotaan: Lepää rauhassa. Kun me muutettiin Detroitista tänne ja näin tämän hautausmaan ensimmäistä kertaa, en edes tajunnut, että se on tarkoitettu vainajille. Luulin että se on vain museo tai jotain sinne päin, vielä yksi mielenkiintoinen paikka, missä tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Hautausmaata ja meidän taloa erottava tie on sileä kaistale, ja mietin aina, mihin se oikeastaan päättyisi, jos seuraisin sitä. Amerikassa tiet on kuin paholaisen kädet ja Jumalan rakkaus - ne ulottuu joka paikkaan. Niissä on vain se kurja puoli, ettei ne oikeasti vie minua kotiin.

Annan ison kiitoksen kirjan suomentajalle Sari Karhulahdelle. Kirjan alkupuolisko on melkein kokonaan puhekieltä, sitä käytetään  kuvaamaan Kullan kokemuksia ja sillä käydään lasten välistä vuoropuhelua. Se tuo lasten maailman lukijan lähelle. Aikuiset käyttävät kirjakieltä. Kirjan loppupuolisko on sitten ihan erilaista kieltä. Amerikassa Kulta puhuu kirjakieltä sekä kavereilleen että tätinsä luona, mutta hänen ajatuksensa ja havaintonsa on kerrottu puhekielellä. Kieli on yksi tekijä, joka sitoo kirjan erilaiset maailmat yhteen.

Kirja on kiehtova kuvaus erilaisten kulttuurien ja yhteiskuntien törmäämisestä henkilötasolla. Se haastaa lukijan miettimään, mikä vaikeissa olosuhteissa voi olla hyvää ja vastaavasti mikä yltäkylläisyydessä voi olla huonoa. On kiinnostavaa lukea, kuinka Kulta odottaa paratiisia mutta sinne päästyään joutuukin määrittelemään paratiisin uudelleen. Jos sitä edes voi määritellä.