Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset
Englanninkielinen alkuperäisteos Children of the Jacaranda Tree (2013)
Suomentanut Laura Jänisniemi
WSOY 2014
285 s.

Iranilaissyntyisen, Kaliforniassa kasvaneen Sahar Delijanin esikoisteos on vaikuttava, aistivoimainen romaani. Tuoksut melkein tuntuvat nenässä, niin jakarandapuun kukkien kuin tuoreiden taateleiden. Ihmisten toivo ja epätoivo tunkevat ihon alle saaden ainakin minut tiukasti mukaan heidän kohtaloihinsa.

Tarina kulkee eri aikatasoissa ja eri paikoissa. On 1980-luvun Teheran, jossa Azar synnyttää tyttären - Nedan - vankilassa, ja jossa Amir niin ikään vankilassa tekee omalle tyttärelleen rannekorua taatelinkivistä. On Maman Zinatin ja Agha-janin koti, jossa he yhdessä tyttärensä Leilan kanssa huolehtivat vankilaan joutuneiden lastensa lapsista. Omid, Sara ja Forugh ovat vielä pieniä eivätkä ymmärrä, miksi vanhemmat ovat poissa. Taustalla raivoaa Iranin ja Irakin välinen sota.

Hän ei tiennyt, mitä tapahtuisi, jos hänet yllätettäisiin silmät auki, eikä halunnutkaan tietää. Välillä hän yritti vakuutella itselleen että pelko, joka oli hiipinyt hänen sisälleen eikä hellittänyt otettaan, oli aiheeton. Eihän kukaan ollut lyönyt häntä, ei tuuppinut eikä uhkaillut. Hänellä ei ollut mitään syytä pelätä noita ihmisiä, sisaria ja veljiä, ei mitään konkreettista syytä. Mutta entä ne huudot, jotka ravistelivat vankilan seiniä, raastoivat tyhjiä käytäviä, herättivät vangit öisin, keskeyttivät juttelun heidän jakaessaan lounastaan ja pakottivat heidät kaikki kireään, jähmettyneeseen hiljaisuuteen, joka jatkui koko illan? Kukaan ei tiennyt mistä huudot kuuluivat. Kukaan ei uskaltanut kysyä. Ne olivat tuskanhuutoja, sen he tiesivät. Sillä tuskanulvahduksia ei voinut sekoittaa muunlaiseen huutoon: ne kohosivat ruumiista jolla ei ollut minuutta, hylätystä, muodottamaksi möykyksi murjotusta ruumiista, jonka ainoa elämän merkki oli voima rikkoa vankilan seinien sisällä vallitseva hiljaisuus. Eikä kukaan tiennyt, milloin oma vuoro koittaisi, milloin itse kukin katoaisi käytävää pitkin jonnekin eikä jäljelle jäisi muuta kuin ulina. Ja niin he elivät ja odottivat ja tottelivat käskyjä uhkaavan pilven varjossa, ja kaikki tiesivät ettei siltä voinut välttyä loputtomiin.

Toinen taso on 2000-luku, jossa 1980-luvun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet kuka minnekin. Osa on jäänyt Teheraniin, osa on lähtenyt pois. Osa tyytyy siihen mitä on, osa seuraa vanhempiensa jalanjälkiä osallistumalla jos ei varsinaisesti vallankumoukseen niin kuitenkin hallitusta vastustaviin mielenosoituksiin.

Pidin erityisesti kirjan alkupuoliskosta ja etenkin siitä, miten siinä kuvataan vankilassa olevia ihmisiä. Yksinäisyys ja yhteisöllisyys, pelko ja toivo kulkevat jatkuvasti rinnakkain muovaten arkea. Ne vaikuttavat vankien lisäksi myös ulkopuolella eläviin. Kukaan ei tiedä, milloin läheinen palaa vai palaako milloinkaan. Kukaan ei tiedä, näkeekö joskus vielä lapsiaan tai vanhempiaan.

Amir kietoi langat kovettuneella taikinalla täytetyn hammastahnatuubin ympärille ja punoi ne yhteen käyttämällä tuubia värttinänä. Otsa kurtistui kun hän oikein keskittyi, huulet puristuivat tiukasti yhteen, leuka nousi ja laski joka kerta kun värttinä kulki vasemmalle ja oikealle. Hän yritti olla ajattelematta. Hänen piti hämätä itseään ja keskittyä rannekoruun. Jos hän vain saisi korun valmiiksi ja voisi antaa sen tyttärelleen, hän ei pelkäisi enää mitään. Sitten hän voisi rentoutua, voisi ajatella että ulkomaailmassa oli jotain hänestä, että jotain oli päässyt täältä sisältä sinne toiselle puolelle, vapauteen jossa tytär varttuisi tietäen, että hänen isänsä ei milloinkaan ollut luovuttanut: että elämä ei milloinkaan luovuta.

Kirjan loppuosa sen sijaan ei ollut yhtä vaikuttava, yhtä liikuttava. Olisin kaivannut lisää tietoa siitä, miksi asiat ovat niinkuin ovat. Nyt jää minun makuuni liikaa avoimeksi, liian suuria aukkoja lukijan pääteltäväksi. Milloin Azar pääsi pois vankilasta ja minne hän meni? Minkä ikäinen hän oli, minkä ikäinen hänen tyttärensä oli heidän tavatessaan ensi kertaa vankilan ulkopuolella? Minne Neda vietiin, kun hänet otettiin äidiltään? Miksi Forugh on muuttanut Saksaan? Miksi Donya on mukana, mitä lisäarvoa hän tuo tarinaan? Tuntuu että sukupolvien välillä on liian suuri etäisyys, että ensin kerrotaan vanhemmista ja sitten lapsista mutta eri aikakaudet sidotaan yhteen liian löyhästi.

Harmi, että jälkipuolisko jää etäiseksi. Alun perusteella kirja olisi voinut olla erinomainen kuvaus monille melko vieraasta kulttuurista. On siinä nytkin paljon kiinnostavia ja ainakin itselleni uusia seikkoja, sekä kulttuurisia että yhteiskunnallisia. Mutta silti, olisi voinut olla vähän enemmän.